Venho: Uudelta vuodelta toivon valaisevia kohtaamisia

Venho: Uudelta vuodelta toivon valaisevia kohtaamisia

Työhuoneen komero on edelleen raivaamatta, mutta moni keskustelu hievautti tänä vuonna eteenpäin.

Äiti kertoo tavanneensa siskonsa. Hän sanoo, että ovat siskon kanssa jo siinä iässä, että pääsevät keskusteluissa heti syviin vesiin.

Nyt he ovat puhuneet siitä, mitä tekisivät toisin, jos tarjoutuisi uusi mahdollisuus. Äiti kertoo omistaan. Minä mietin tekemisiäni ja tekemättä jättämisiäni. Kynttilä palaa pöydällä, ulkona on sumuista ja liukasta, on joulun ja uudenvuoden välinen hitaitten päivien ja mielenmylläämisen aika.

Luen vanhoja päiväkirjojani. Pieni ikuisuus sitten olen kirjoittanut: “Omituista olla jo kymmenen vuotta.” Ja myöhemmin: “Kamalaa, täytän jo kaksikymmentäkolme. Mihin elämä menee?”

Vuosi sitten loppiaisaattona istuttiin pienellä ystäväjoukolla kirjaamassa muistiin menneen vuoden mieleenpainuneita hetkiä ja pyyntöjä ja lupauksia alkavalle vuodelle. Tuohus paloi, ikkunan takana oli hämärää. Kun kirjoitin työsuunnitelmia ja toiveita muistikirjaan ja kerroin niistä muille, niistä tuli jotenkin mahdollisempia. Katson sitäkin muistikirjaa: iso osa suunnitelmista on toteutunut. Ei kaikki. Kieltenopiskelu tyssäsi taas kiireisiin ja työhuoneen komero on edelleen raivaamatta.

Luottamus voi kasvaa, kun ympärillä on ihmisiä, jotka antavat itsestään sen verran, että silta rakentuu. 

En lupaa raivata komeroa vuonna 2019, mutta haluan tehdä samanlaisen vuosikartoituksen tässäkin vuodenvaihteessa, yhdessä ihmisten kanssa. Viime vuodessa olennaisinta olivat kohtaamiset. Ne, jotka hievauttivat jotain eteenpäin, saivat tajuamaan. Ne, joissa osasin olla läsnä.

Olen ollut mukana myös parissa keskustelevassa ryhmässä ja tajunnut, miten ihmiset voivat toisiaan kantaa. Olen yksi ohjaajista Agricolan kirkolla kokoontuvassa Tuomasyhteisön Toivon askeleet -ryhmässä. Syksyn mittaan olen seurannut luottamuksen syntymistä. Se syntyy hitaasti ja saa helposti säröjä. Luottamus voi kasvaa, kun ympärillä on ihmisiä, jotka antavat itsestään sen verran, että silta rakentuu. Siinä ei tarvitse pelätä omia sanojaan, ei niitä syviä vesiäkään. Ryhmä kokoontuu kirkon pienessä kappelihuoneessa, jossa illan mittaan aina hämärtyy – ja kynttilä palaa ikonin edessä.

Taas kynttilä. Olen kirjoittanut kolumniin jo kolme kynttilää. Pieniä tulia vuodenvaihteeseen. Vuodenvaihde on aina vahva kohta. Raja. Näkyy kahtaalle, eteen ja taakse. Siitä tammikuun latinankielinen nimikin, Januarius, kaksikasvoisen Januksen mukaan.

Haluan katsoa kasvoja ja sytytellä niitä kynttilöitä, aina edes käsittämättä miksi: tuntuu vaan siltä, että tähän kohtaan tarvitaan liekki ja lämpö. Ja kun katson sitä, joka istuu vastapäätä, kynttilänvalo heijastuu ja liikkuu katseessa.

Hyvää uutta vuotta ja valaisevia kohtaamisia!

 

Kirjoittaja on kirjailija, joka kirjoittaa lapsille ja aikuisille, runoa ja proosaa.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi