null Sarjakuva-alalla ei ole yhden yön menestyksiä

Komeaa jälkeä. Helsingin sarjakuvafestivaalien kuvituksen on tehnyt tämänvuotinen festivaalitaiteilija Petteri Tikkanen. Hänen Nuokkarilta molskille -näyttelynsä on esillä Art Kaarisillassa.

Komeaa jälkeä. Helsingin sarjakuvafestivaalien kuvituksen on tehnyt tämänvuotinen festivaalitaiteilija Petteri Tikkanen. Hänen Nuokkarilta molskille -näyttelynsä on esillä Art Kaarisillassa.

Sarjakuva-alalla ei ole yhden yön menestyksiä

Lähes kaikki nimekkäät sarjakuvantekijät ovat piirtäneet aluksi pienlehtiin. Omakustanteet ovat Helsingin sarjakuvafestivaalien yhtenä pääteemana.

Suomalaisen sarjakuvamaailman tunteva Arktisen Banaanin kustannustoimittaja Vesa Kataisto on kaivanut esiin omalla kustannuksella tehtyjä pienlehtiä eri vuosikymmeniltä.

– Pienlehteä ei välttämättä ilmesty monta numeroa, ja sen tekijät voivat jäädä anonyymeiksi. Poikkeuksia silti löytyy. Esimerkiksi Pauli Kallion Suuri kurpitsa aloitti pienlehtenä jo 1980-luvun alussa ja jatkaa edelleen kustantamona, Kataisto esittelee.

– Jos haluaa tutustua ilmiöön tarkemmin, Oranssin nettiarkistossa on skannattuna ja digitoituna 1970-luvun lopulta lähtien satoja suomalaisia pienlehtiä.

Kataiston mukaan pienlehtiä alettiin julkaista Yhdysvalloissa 1900-luvun alkupuolella, jolloin niissä otettiin kantaa poliittisiin kysymyksiin. Seuraavaksi tulivat science fiction -lehdet. Niistä käytettiin fanzine-nimitystä, mikä tarkoittaa sitä, että jonkin tietyn asian harrastajat tekevät lehtiä muille aiheesta kiinnostuneille.

– Jenkkien valtalehdissä tuli 1950-luvun puolivälissä käyttöön Comics code, joka saneli tarkkaan, mitä sarjakuvissa sai olla. Tämän seurauksena alkoi myöhemmin syntyä yliopistoympyröissä vaihtoehtoisia undergroundlehtiä.

 

Pienlehtiä monistettiin aluksi vahakopiokoneella, myös ensimmäiset Pahkasika-lehden numerot. Kun 1980-luvun alussa käyttöön tulivat valokopiokoneet, pienlehtiä alkoi ilmestyä kuin sieniä sateella.

 

Suomessa pienlehtiä alettiin julkaista 1970-luvulla, aluksi erityisesti Turussa. Kaupunkiin oli muodostunut undergroundkulttuuri, jota luomassa olivat M.A. Numminen, Jarkko Laine, Markku Into ja Pekka Gronow. Ajan tunnetuimpia lehtiä olivat suomalaista sarjakuvaa esitellyt Sarjis sekä eurooppalaisia sarjakuvia sisältäneet Zoom, Ruutu ja Non Stop.

Pienlehtiä monistettiin aluksi vahakopiokoneella, myös ensimmäiset Pahkasika-lehden numerot. Kun 1980-luvun alussa käyttöön tulivat valokopiokoneet, pienlehtiä alkoi ilmestyä kuin sieniä sateella. Siihen vaikutti vallalla olleen punk-musiikin omaehtoisen tekemisen ideologia.

– Pahkasiasta tuli tärkeä julkaisu, jonka levikki nousi parhaimmillaan 30 000 kappaleeseen. Lisäksi eri puolille maata perustettiin sarjakuvaseuroja omine lehtineen. Yhtenä oli Seinäjoen sarjakuvaseuran Kannus, jota ilmestyi 42 numeroa, Vesa Kataisto kertoo.

– Aktiivisia pienlehtien tekijöitä ja piirtäjiä olivat muun muassa Zippoa julkaissut Reima Mäkinen, Zärpä-lehteä julkaissut Jukka Tilsa ja sarjakuvasta myöhemmin väitellyt Pekka A. Manninen. Nykyisistä tunnetuista sarjakuvantekijöistä lähes kaikki Mauri Kunnasta myöten ovat aloittaneet pienlehdissä.

 

Lehtien ohella on netissä sarjakuvablogeja. Niitä pitävät erityisesti nuoret naiset, jotka kertovat blogeissa usein myös tunteistaan ja ajatuksistaan.

 

Pienlehtiä ilmestyy Vesa Kataiston mukaan edelleen, koska painotekniikka on halventunut tietokoneiden ja skannereiden myötä. Lehtien ohella on netissä sarjakuvablogeja. Niitä pitävät erityisesti nuoret naiset, jotka kertovat blogeissa usein myös tunteistaan ja ajatuksistaan.

Kiroileva siili -sarjakuvaa piirtävä Milla Paloniemi on tästä hyvä esimerkki. Hän julkaisee pienlehtiä, mutta hänellä on myös netissä En vain osaa -niminen blogi, jossa hän tuo esille avoimesti ja rehellisesti henkilökohtaisia asioitaan.

Internetin avulla voi saada töilleen laajemmin julkisuutta. Esimerkiksi suomalainen Minna Sundberg palkittiin Amerikassa äskettäin parhaasta nettisarjakuvasta.

Sarjakuvan piirtäminen on ollut aiemmin enemmän miesten harrastus, mutta 15 vuotta sitten japanilainen manga toi kuvioihin paljon uusia naispiirtäjiä.

Aku Ankkaa lukee kuitenkin edelleen miljoona suomalaista päivittäin. Nykyään Aku Ankan faneille on myös tarjolla Timo Ronkaisen toimittama Ankkalinnan pamaus -lehti, Kataisto selvittää.

 

Piirtäjän olisi opiskeltava perusasiat ennen kuin tarjoaa kustantajalle piirroksiaan. Omakustanteen tekeminen toimii tässä erityisen hyvänä kouluna.

 

Nykypäivän suosikkeja, kuten Pertti Jarlan Fingerporia ja Jarkko Vehniäisen Kamalaa luontoa, julkaiseva Arktinen Banaani on kustantanut sarjakuvia 20 vuotta. Kustantamon perustaja Harto Pasonen aloitti itse teini-iässä pienlehtien parissa monistamalla seurakunnan kopiokoneella Pumpsis-nimistä lehteä, jonka tulot menivät lähetystyön hyväksi. Myöhemmin Pasonen julkaisi hetken aikaa Alpha-lehteä.

– Kun Pasonen perusti Arktisen Banaanin, hän totesi valinneensa nimen siksi, että sarjakuvien kustantaminen on Suomessa yhtä harvinaista kuin banaanien viljely, Vesa Kataisto kertoo.

Arktinen Banaani viettää juhlavuotta Helkavirsiä-teoksen merkeissä. Teos sisältää kymmenen piirtäjän tulkinnat Eino Leinon runoista.

Kataisto toteaa, että sarjakuva-alalla menestyminen vaatii pitkäjänteisyyttä. Hänestä piirtäjän olisi opiskeltava perusasiat ennen kuin tarjoaa kustantajalle piirroksiaan. Omakustanteen tekeminen toimii tässä erityisen hyvänä kouluna.

– Ei ole olemassa yhden yön menestyksiä. Esimerkiksi Milla Paloniemi on piirtänyt kolmevuotiaasta lähtien.

Kaikki tietävät sanomalehtien strippisarjat, mutta sarjakuvaa on monenlaista.

– Aku Ankan tapaisten käyttösarjakuvien lisäksi on taidesarjakuvaa, jossa korostuu taitava piirrosjälki ja ilmaisutyyli. Tällaisia ovat esimerkiksi Matti Hagelbergin, Tommi Musturin ja Ville Tietäväisen työt. Kaiken sarjakuvan ei myöskään tarvitse olla humoristista, sanoo Vesa Kataisto.

Helsingin 30. sarjakuvafestivaalit 28.–30.8. Lasipalatsin aukiolla. Lisätiedot: www.sarjakuvafestivaalit.fi, oranssi.net/pienlehdet

 

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: