Siionin virret kuljettavat herättäjäjuhlien juurille
Tunnelmia Sotkamon herättäjäjuhlilta 3.-5.7.2015. Vuonna 2016 juhlia vietetään Vantaalla. Kuva: Lotta Numminen

Tunnelmia Sotkamon herättäjäjuhlilta 3.-5.7.2015. Vuonna 2016 juhlia vietetään Vantaalla. Kuva: Lotta Numminen

Siionin virret kuljettavat herättäjäjuhlien juurille

On lohdullista ja vapauttavaa tyytyä omaan pienuuteensa. Jos ajattelet näin, saatat olla körtti.

Eihän ihmisellä aina nyt noin kamalaa ole, tokaisi eräs kollega Katariina Airakselle, kun he lauloivat yhdessä Siionin virsiä. Sama virsi ei Airaksen korvissa kuulostanut lainkaan synkältä vaan pikemminkin lohdulliselta: vaikka ihminen on pieni ja huono, armo on olemassa ja ulottuu häneen pyytämättäkin.

Siionin virsissä ihmistä kuvataan esimerkiksi sellaisilla kielikuvilla, että ollaan vaivaisia tai maan matoja. Ymmärrän, että se saattaa ihmetyttää, mutta siinä on takana ajatus, että ihminen saa olla pieni ja saa tyytyä siihen.

Siionin virret ovat herännäisyyden eli körttiläisyyden lauluja – ja herännäisyys puolestaan yksi Suomen luterilaisen kirkon vanhoista herätysliikkeistä.

Katariina Airas on kansanmuusikko ja teologian opiskelija. Suden Aika -yhtyeensä kanssa hän on tehnyt Siionin virsistä kaksi levyä. Hän on myös mukana Vantaan herättäjäjuhlilla julkaistavalla Siionin tyttäret -levyllä, jossa naismuusikot esittävät naisten tekemiä Siionin virsiä.

Muusikkona Airas ihailee erityisesti Siionin virsien sävelmiä.

– Minusta ne ovat äärimmäisen hienoja. Taustalla on vanhoja koraaleita, mutta aikojen kuluessa eri paikkakunnilla muovautuneina niistä on tullut kansanmusiikkia, hän kertoo.

Körttiseuroissa vuorottelevat lyhyet puheet ja veisuu. Yhdessä lausuttuja rukouksia ei ole, vaan virret ovat rukousta. Niitä veisataan ilman säestystä ja yksiäänisesti. Säkeiden välillä pidetään pieni tauko.

– Minusta on mukava ajatella, että tauon aikana voi miettiä, koskettaako tämä säe juuri minua ja miksi se koskettaa. Tekstit puhuttelevat eri ihmisiä eri tavoilla, Airas sanoo.

Virren tunnetilaan voi samastua

Jotkut, kuten Katariina Airas, kasvavat veisuuperinteeseen jo lapsuudenkodissaan. Nyt Airas välittää perinnettä omille lapsilleen.

– Minulle on rakas iltavirsi Maat, metsät hiljenneinä, ja laulan sitä usein lapsilleni. Tässä yhtenä iltana kyllä mietin, että mitähän tuo 6-vuotias ajattelee, kun virren viimeisessä säkeistössä muistetaan murhemielellä, kuinka huono olen ollut. Toisaalta virsi kyllä loppuu armoon: "synteineni mun helmaas olet sulkenut".

Airasta alkaa naurattaa, kun hän kertoo toisesta itselleen rakkaasta iltavirrestä. Siinä tunnustetaan häveten päivän virheet, synnit ja puutteet.

– Sen voi kuulla todella masentavana. Olin hiljattain seuroissa, joissa oli iäkkäämpää väkeä, ja he halusivat veisata nimenomaan sen. Heistä virsi oli ihana ja toi lohtua. Siinä taas huomasin, että niin ne virren sanat puhuttelevat meitä eri lailla: joitakin lohduttaa, kun voi laulaa, että menipä huonosti tämäkin päivä.

– Ehkä ihmisiin yleensäkin vetoaa se, että voi samastua virren tunnetilaan ja saa siitä avun.

Oman vajavaisuuden korostamiseen liittyy Airaksen mukaan myös ajatus ihmisten tasavertaisuudesta.

– Me kaikki olemme samalla tasolla Jumalan edessä. Ei ole parempia tai huonompia kristittyjä, on vain meitä syntisiä, jotka yritämme pyrkiä kohti parempaa.

Päästetään välillä ääneen toinen körtti, Samuli Korkalainen, joka on pappi ja kanttori. Myös hän muistuttaa, että toisen yläpuolelle ei saa asettua – ei moraalisissa eikä hengellisissäkään kysymyksissä.

– Parannusta tehdään omista eikä naapurin synneistä. Jokaisella on oma taakkansa kannettavanaan.

Jumala ei ole automaatti

Ihmisen pienuus on nyt tullut jokseenkin selväksi. Jumalasta sen sijaan ei oikein tiedä.

– Aika paljon seurapuheissa korostuu se, että Jumala on salattu. Hän ei ole ilmoittanut itsestään kaikkea, emmekä siksi voi tuntea häntä täysin. Ihmisen osa on nöyrästi ihmetellä ja myöntää se, että täällä maailmassa kaikkiin kysymyksiin ei tule vastauksia, Korkalainen kertoo.

– Kun Pyhän ympärillä on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, se tuo epävarmuutta ihmisen elämään. Meillä olisi halu olla varmempia, tietää enemmän ja kokea vahvemmin.

Mutta toisaalta se myös vapauttaa tarpeesta olla joka asiassa tietävä ja oikeassa. Puhkiselitetty Jumala olisi Korkalaisen mielestä tylsä tai ei ehkä Jumala ollenkaan.
 

Jumala on salattu ja niin kuuluukin olla. Ikävä nousee sen tunnustamisesta, ettemme voi omistaa tietoa."

- Katariina Airas
 

Samankaltaisen epävarmuuden kanssa kamppaili myös herännäisyyden isä Paavo Ruotsalainen, joka puhui odottavasta uskosta.

– Paavon opetuksessa keskeistä oli se, että silloin kun Jumala ei näytä itseään eikä anna lohdutusta, on vain odotettava. Siitä tilasta ei saa lähteä itse ryntäilemään pois. On odotettava, että Jumala on se, joka toimii.

Korkalaisen mielestä samoja kaikuja on nykykörttienkin puheessa.

– Usein sanotaan, että Jumalalla on omat aikataulunsa. Hän ei ole automaatti, joka toimisi napin painalluksesta. Nykyihmiselle se on vaikeaa, koska olemme tottuneet siihen, että pitäisi saada kaikki ja heti. Jumalan edessä on suostuttava siihen, että hänellä on meidän suhteemme omat suunnitelmansa.

Ikävöinti voi olla myös eräänlaista realismia. Katariina Airaksen mukaan silloin tunnustetaan se, että elämä voi olla raadollista ja joskus tapahtuu asioita, jotka meidän oikeustajumme mukaan ovat väärin. Tapahtumien takana on kuitenkin suurempi totuus, joka on meiltä piilossa.
 

Parannusta tehdään omista eikä naapurin synneistä. Jokaisella on oma taakkansa kannettavanaan."

- Samuli Korkalainen
 

– Jumala on salattu ja niin kuuluukin olla. Ikävä nousee sen tunnustamisesta, ettemme voi omistaa tietoa, Airas sanoo.

Hänelle epävarmuus on oikeastaan myönteinen asia. Saa epäillä, saa haparoida. Kun totuutta ei voi omistaa, sitä ei voi muillekaan tuputtaa.

– Voi vain elää toivon ja uskon varassa ikävöiden sitä, mikä ehkä koittaa.

Saa olla sellainen kuin on

Herätysliike, herännäisyys, herättäjäjuhlat. Herätys-sana taitaa monen mielessä yhdistyä telttakokouksiin, kielillä puhumiseen tai äkilliseen uskoontulemiseen. Samuli Korkalainen nyökyttelee. Hän on kuullut tämän ennenkin. Hänen mukaansa vanhat suomalaiset 1700–1800-luvulla syntyneet herätysliikkeet, joihin herännäisyyskin kuuluu, ymmärtävät hengellisen herätyksen hyvin eri tavalla kuin angloamerikkalainen herätyskristillisyys, joka on saanut luterilaisessa kirkossa jalansijaa 1960-luvulta lähtien.

– Vanhojen liikkeiden puhe herätyksestä ei ole koskaan ollut aggressiivista evankeliointia ja uskonratkaisun vaatimista, sellaista "Ota Jeesus vastaan henkilökohtaisena vapahtajanasi". Se, mihin herännyt on perinteisesti herännyt, on hänen oma syntisyytensä ja ymmärrys siitä, että hän tarvitsee Jumalaa, Korkalainen sanoo.

– Sitä kuvaa aika hyvin Paavo Ruotsalaisen neuvo mennä Kristuksen eteen ja sanoa: "Minä olen suuri syntinen, sinä Herra kuulut olevan syntisten auttaja, voi jos armossa katsoisit puoleeni". Herätyksen suunta ei ole niin päin, että minä valitsen Jumalan, vaan päinvastoin.

Heräämisessä on kyse oman tavallisuuden tajuamisesta, miettii Katariina Airas. Kun sen tajuaa, tajuaa myös, että parannus lähtee itsestä eikä toisten osoittelemisesta.

– Sekin pitäisi nähdä positiivisena asiana. Sehän tarkoittaa tosiasioiden tunnustamista. On helpottavaa, ettei tarvitse olla täydellinen eikä suorittaa kaikkea täydellisesti. Saa avoimesti olla sellainen kuin on.

Yhteiset laulutuokiot Siionin virsien tahdittamina kuuluvat körttijuhliin. Kuva Sotkamon herättäjäjuhlilta 2015.

 


Palataan vielä veisuuseen, sillä se on sekä Airaksen että Korkalaisen mielestä körttihengellisyyden ytimessä. Korkalainen tosin varoittaa, että seuraveisuu saattaa ensi alkuun olla tyrmääväkin kokemus.

Jokaisessa ihmisessä soi musiikki

– Mutta kun siihen on tottunut, se on rauhallisuudessaan mahtavaa. Seuraväki hengittää yhdessä. Parhaimmillaan syntyy kokemus, että veisuu kannattelee jokaista yksittäistä veisaajaa.

Puheiden ja veisuun vuorottelusta koostuvat körttiseurat koskettavat Korkalaista yksinkertaisuudellaan ja maanläheisyydellään. Sellaisina ne ovat lepopaikka ja vaihtoehto kiireelle, metelille ja vaatimuksille.

Airas suree sitä, että niin monet suomalaiset tuntuvat vieraantuneen yhdessä laulamisen perinteestä. Ei yksinkertaisesti enää uskalleta laulaa.

– Kuitenkin jokaisessa ihmisessä soi musiikki. Meidän ihmisten välillä on yhteys ja se on ihan hirveän helppo saavuttaa niin, että lauletaan yhdessä – jokainen omalla äänellään ja tavallaan. Tulee hyvä mieli ja rauhallinen, tasapainoinen olo, kun ollaan samassa tilassa ja hengitetään ja veisataan samaan rytmiin.

– Minusta se tuo meidät lähelle Jumalaa. Se sanaton ja näkymätön yhteys, joka meillä on toisiimme, on Jumalasta lähtöisin, ja sen voi kokea laulamalla yhdessä.

 

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi