Suonpää: On etuoikeutettua saada puhua vain muiden ongelmista

Suonpää: On etuoikeutettua saada puhua vain muiden ongelmista

Yhteiskunnallisessa ja kirkollisessa keskustelussa mielipiteemme eivät ole samanarvoisia. Valkoisen työssäkäyvän miehen sana painaa usein muiden sanaa enemmän.

Viimeviikkoisen kirjoitukseni jälkeen keskustelimme valkoisten heteromiesten kesken naispappeudesta ja homojen vihkimisestä. Minua muistutettiin siitä, että naispappeudesta päätettäessä oli kirkolliskokouksen naisedustajilla ”tapana jättää koko teologinen argumentaatio sivuun”. Kirkolliskokouksen naiset puolustivat naispappeutta ”fiilispohjalta”, miesten viitatessa Pyhään Raamattuun, tunnustuskirjoihin, kirkkoisiin ja luomisteologiaan.

Nuo naiset eivät selvästi olleet ymmärtäneet, että kirkolliskokous on sivistynyt ja demokraattinen elin. Demokratia toimii muun muassa Jürgen Habermasin julkisen keskustelun teoriassa niin, että meistä jokainen tuo julkiseen keskusteluun ideamme tasa-arvoisina, sitten argumentoimme ja vertailemme niitä, ja lopulta valitsemme kaikille parhaan loppuratkaisun. Habermasilaisessa julkisuudessa paras argumentti voittaa, sen sijaan että kaikki ajaisivat itsekkäästi omia etujaan.

Habermasilaisen julkisuuden haikailu on etuoikeutettujen leikkiä, tekosyy olla ottamatta toista ihmisenä huomioon. Kyky aristoteeliseen argumentaatioon ei voi olla se, millä määritellään, kenen tarve yhteiskunnassa on oikeutetuin.

Keskusteltaessa – yhä edelleen – naispappeudesta Raamatun tai tunnustuksen pohjalta, minun mahdollisuuttani pappeuteen ei kukaan ole kyseenalaistamassa. Voin siksi sivistyneesti asettua asian yläpuolelle ja pyöritellä teologisia viisauksia, joiden kosketuspinta arkielämään jää hyvin etäiseksi. Minun ei tarvitse panna tunteitani peliin, vaan voin rauhassa olla "objektiivinen" asian suhteen tai mestaroida yksittäisillä Raamatun jakeilla.

 

Ne ihmiset, jotka päätöksiä tekevät, uskovat mieluummin minua kuin kouluttamatonta pitkäaikaistyötöntä tai takkutukkaista anarkistia.

 

Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa asetetaan yleensä rinnakkain kaksi oikeutta ja meidän tulisi osata päättää, kumpi on tärkeämpi. Mahdollisuutemme osallistua tähän keskusteluun eivät kuitenkaan ole tasapuoliset. Minä olen keski-ikäinen, työssäkäyvä valkoinen mies. Minä olen uskottava jo taustanikin vuoksi – eikä sitä nimittely setämieheksi mihinkään muuta. Ne ihmiset, jotka päätöksiä tekevät, uskovat mieluummin minua kuin kouluttamatonta pitkäaikaistyötöntä tai takkutukkaista anarkistia. Tämä asetelma, oma etuoikeutettu uskottavuuteni, saa minut helposti kuvittelemaan argumenttejani paremmiksi kuin muiden.

Minä olen siitä etuoikeutetussa asemassa, että yleensä kun puhutaan ongelmista yhteiskunnassa tai kirkossa, puhutaan muiden ongelmista. Kun on kaikki hyvin ja oma asema on selvästi ongelman yläpuolella, on helpompi keskustella analyyttisesti ja neutraalisti. Jos kouluttamattoman, nälkäisen tai sukupuolensa takia syrjityn näkemys ei ole yhtä kauniisti muotoiltu kuin minun, se näkemys on helppo hylätä vääränä. Kauniisti ja neutraalisti muotoiltu argumentti kuulostaa aina uskottavammalta ja siksi tärkeämmältä. Tiukka objektiivisuuden vaatimus vie osallistumisen mahdollisuuden niiltä, joita ongelma koskee. Se syrjäyttää tulonjakokeskustelusta köyhät ja avioliittokeskustelusta homot – juuri ne, joilla olisi keskustelulle annettavaa paljon enemmän kuin mielipiteensä, todellinen kokemus.

Sen tosiasian, että meillä kaikilla ei ole samaa mahdollisuutta osallistua keskusteluun, ei tulisi olla keskustelun alkuasetelma tai väline keskustelijan sulkemiseksi ulkopuolelle. Sen pitäisi olla keskustelun keskiössä, se nimenomainen ongelma, jonka ratkaisemiseen kaiken yhteiskunnallisen keskustelun tulisi tähdätä.

Kirjoittaja Twitterissä: @suonpaa

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: