Suonpää: Tasapuolisuus tuottaa surkeaa journalismia

Suonpää: Tasapuolisuus tuottaa surkeaa journalismia

En enää edes yritä olla tasapuolinen journalisti. Tasapuolisuus ei kiinnosta minua pätkääkään.

Toimittajat saavat säännöllisesti kritiikkiä ja useimmiten ihan syystä. Tyypillisin kitinä liittyy yksipuoliseen raportointiin. Lähes viikoittain joku valistunut kansalainen lähettää minullekin meiliä ja valittaa siitä, etten ole käsitellyt jotakin aihetta tasapuolisesti. Islamista olen puhunut liian myönteisesti, juutalaisten kanssa keskustellessani en muistanut riittävästi Palestiinan miehitettyjen ahdinkoa ja lestadiolaisten suhteen olen useammin kuin kerran ollut samalla kertaa yksipuolinen molemmilla tavoilla, puolesta ja vastaan.

Jos haastattelussa jonkun näkemys kerrankin saa kunnolla tilaa, tulee monelle välittömästi huoli siitä, että vastakkainen näkemys unohtuu. Heiltä itseltään se toinen näkemys ei selvästikään ole unohtunut.

Nyt tunnustan. En enää edes yritä olla tasapuolinen journalisti. Tasapuolisuus ei kiinnosta minua pätkääkään, vaan päinvastoin tasapuolisuus tuottaa huonoa journalismia.

”Mikset kerro, että islamistit raiskaavat kristittyjä naisia?” Jutustani kuulemma puuttui tasapainottava toinen näkökulma.

On yleinen harhaluulo, että journalismin pitäisi olla tasapuolista, esitellä kiistakysymyksissä molemmat näkökulmat. Ei journalistin ohjeissa sanota tasapuolisuudesta sanaakaan. Journalistin tulee pyrkiä ”totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen” ja totta puhuen tasapuolisuus vaarantaa usein molemmat, niin totuudenmukaisuuden kuin tiedonvälityksenkin. Totuus ei asu vastakkainasettelussa. Tasapuolinen uutisointi ei nosta keskiöön sitä, mikä on totta, vaan sen, mistä ollaan eri mieltä.

Köyhyydestä ja köyhyyden kokemuksesta voi hyvin puhua myös ilman markkinaliberaalin näkemystä ja vinkkejä siitä, miten köyhäkin voi tsempata itsensä avannosta ylös ja ylempään keskiluokkaan. Juutalaisuudesta voi puhua myös ilman kysymystä miehitetyistä alueista, eikä islamin kauniimpien piirteiden esitteleminenkään tosiasiassa tee kenestäkään islamofiilia muualla kuin Atte Kalevan mielikuvituksessa.

”Mikset kerro, että islamistit raiskaavat kristittyjä naisia?”, kysyi nimimerkki Isänmaallinen Parkanosta minulta viikonloppuna sen jälkeen, kun olin haastatellut nuoria musliminaisia. Jutustani kuulemma puuttui tasapainottava toinen näkökulma. Hän oli aivan oikeassa. On totta, että vain minun juttujani lukemalla voi saada kuvan uskonnosta, joka ei olekaan pohjimmiltaan väkivaltainen. Niin pitääkin olla, sillä onneksi sellaista lukijaa ei olekaan, joka olisi vain minun juttujeni varassa. Kyse ei ole siitä, etteikö islamin huonoistakin puolista puhuttaisi. Kyse on median antamasta kokonaiskuvasta.

Journalistin tehtävä ei näkökulmaa valitessaan ole verrata sitä omiin aikaisempiin juttuihin ja yrittää varmistaa omaa tasapuolisuuttaan. Eikä journalistin tehtäväni missään tapauksessa ole väkisin tunkea ristiriitaisia näkemyksiä samaan juttuun, suodattaa koko aihetta vastakkainasettelun ja keskenään kilpailevien totuuksien läpi. Minun vastuuni journalistina on koko mediassa, siinä, millaisen kuvan lukija saa maailmasta lukemalla sekä minun että muiden juttuja.

Saako suomalainen lukija islamista liian ruusuisen kuva? Ei, mikäli hän lukee rikos- ja ulkomaanuutisia, niiden kauttahan islamia ensisijaisesti käsitellään. Me emme siis tarvitse lisää juttuja islamin kauheuksista vaan enemmän juttua tavallisten muslimien arjesta ja ajatuksista. Me tarvitsemme lisää yksipuolisia juttuja islamista saadaksemme siitä monipuolisemman kuvan. Kiistakysymysten tasapuolinen raportointi ei kiinnosta minua pätkääkään.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi