Syöpäläinen: Vastasyntynyt lapsenlapsi kiinnittää tulevaisuuteen, vaikka hiekka tiimalasissani valuu nopeasti
Tekisi mieli kuiskata ”mummi tässä”, mutta minua ujostuttaa ja pelkään ääneni sortuvan.
Olen pitänyt sylissä ensimmäistä lapsenlastani. Olen tuntenut hennon vartalon painon, joka on paljon enemmän kuin vaakalukemat näyttävät.
Lapsi kantaa mukanaan elämänjanoa, vimmattua halua ja vaatimusta saada osansa elintärkeästä ravinnosta ja läheisyydestä. Mieluummin runsaasti kuin kitsastellen. Mieluummin heti kuin kohta. Pieni kurottaa vaistomaisesti eteenpäin, ulospäin, kohti maailmaa, kohti tulevaisuutta. Hänen voimansa on häkellyttävä niin hennossa ihmisessä, jonka maailma on toistaiseksi lähinnä valoja ja varjoja, nälkää ja kylläisyyttä, tuttuja ja uusia ääniä, kosketuksia ja tuoksuja.
Ehkä näen hänen täyttävän vuoden, ehkä kaksi.
Lasta pitelevä aikuinen tuntee tulevaisuuden ja vastuun painon, rakkauden ilon ja taakan. Tiedän että kohtaamisemme jälkeen minunkin elämästäni on pyörähtänyt esiin uusi kulma.
Tunnen, että oma tilanteeni kutistuu ja kalpenee. Sairaus väistyy jonnekin varjoihin. Mikään ei toisaalta ole muuttunut, toisaalta kaikki on saanut uuden värin. Suuri ilo pyyhkii pois turhat huolet. Kun katson ilmaa haparoivia pieniä sormia, minunkin täytyy luottaa elämän hyvyyteen. Täytyy uskaltaa. Täytyy täyttyä toivolla. Täytyy olla valmis yhteyteen, yllätyksiin ja myös rakkauden kipuun.
En ole silti unohtanut, että elämäni pituutta mittaavassa tiimalasissa hiekka ei lakkaa hetkeksikään valumasta.
Tämä pieni lapsi on vahva koukku tulevaisuuteen. Hän pakottaa minua eteenpäin: ehkä näen hänen täyttävän vuoden, ehkä kaksi. Kolme olisi jo ylenpalttista anteliaisuutta. Pidemmälle en uskalla edes ajatella.
Siitä huolimatta tulevaisuus tuntuu houkuttelevalta.
Hänen kevyt painonsa sylissäni on vastuusta raskas.
Me kaikki olemme syntyneet tänne täynnä elämän ja tulevaisuuden janoa. Harvan kohdalla tie eteenpäin on kuitenkaan ollut suora ja leveä. Moni on oppinut matkalla, ettei kelpaa, on jollain tavalla vääränlainen. Joidenkin voimat eivät millään tahdo riittää, sillä elämä osaa yllättää sietämättömällä tavalla.
Pieni käsi tarttuu sormeeni. Tekisi mieli kuiskata ”mummi tässä”, mutta minua ujostuttaa ja pelkään ääneni sortuvan.
Miten toivonkaan, että pieni löytäisi oman ainutlaatuisen itsensä ja maailman, joka vakuuttaa hänelle, että hän on riittävän hyvä ja arvokas ihminen.
Hänen kevyt painonsa sylissäni on vastuusta raskas. Miltä se paino mahtaa tuntuu vanhemmista? Miten pienten lasten vanhemmat ylipäätänsä jaksavat vastuunsa kanssa? Heidän katseistaan lapset lukevat ensimmäisenä, ovatko he tervetulleita tähän elämään. Tietoisesti ja huomaamatta vanhemmat opettavat lapsille, miten täällä eletään ja mihin kannattaa pyrkiä.
Se perintö osoittautuu joskus hyvin raskaaksi kantaa. Minkä viestin itse olen aikoinani lapsilleni antanut?
Mummin osa on paljon helpompi: silkkaa ihmetystä, kiitollisuutta ja iloa. Sekä paljon rakastavia ajatuksia, joita voi lähettää matkaan lapsen ja hänen vanhempiensa tietä keventämään.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka sairastaa parantavan leikkaushoidon ulottumattomiin levinnyttä vatsasyöpää.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Vaikea sairaus opetti Sirpa Kähkösen mahduttamaan jokaiseen päivään pienen palan ikuisuutta
Hyvä elämäHautajaisiinsa kirjailija Sirpa Kähkönen toivoisi yhden laulun: "rehevän ja salaa viisaan" Kypsän naisen bluesin. Se kertoo elämästä, jota on eletty nauttien ja iloiten loppuun saakka.
