Syöpäläinen: Ei ole helppoa pukea sanoiksi sitä, mikä mielessä velloo

Syöpäläinen: Ei ole helppoa pukea sanoiksi sitä, mikä mielessä velloo

Kun minä sairastan, ystävien pitää jaksaa kuunnella ja uskaltaa kysyä suoraan.

Anna tunteille tilaa niin ne eivät vie liikaa tilaa, sanoi ystävä kutimensa äärestä. Pidettiin pilvisen päivän ratoksi käsityöhetkeä. Minä parsin villasukkia.

Viisas ystävä puhutteli minua tiukasti. Jos yritän tukahduttaa tunteet ja huolet, ne vain kasvavat ja moninkertaistuvat. Jos puhuisin ne ääneen, saisin niistä sanoittamalla otteen ja ne kutistuisivat. ”Ystävyys merkitsee juuri sitä, että voit ja sinun pitää puhua. Tämä sairaus on vaikeinta, mikä meille on yhdessä tullut vastaan, mutta senkin läpi me mennään.” Puristus rinnassa helpotti. 

Toisenlaisiakin ääniä on kuultu. Pienistä merkeistä ja keskustelunaiheen vaihdoksista oppii nopeasti tietämään, kuka ei kestä syöpään liittyviä mielikuvia, huolia ja epäilyksiä. Silloin pitää olla reipas. Itsekin yritän välillä luistella. Olin lounaalla rakkaan kirjapiiriläisen luona. Puhuttiin odotettavissa olevasta ajasta ja kuolemasta. Emäntäni kuunteli vuolaita suunnitelmiani tavaran karsinnasta ja papereiden selvittelystä ja kysyi: ”Miltä se kuoleman lähestyminen tuntuu?” Ihan kuin en olisi kuullut mitään. Jatkoin vain listaani siitä, mitä tänä keväänä haluaisin ehtiä tehdä. ”Niin, mutta miltä se tuntuu?” Hän ei antanut periksi, ja olen siitä kiitollinen.

Olen aika tehokas ulkoistamaan tunnetason asioita tekemiseen. Se on toisaalta hyvä keino, sillä kun kädet repivät vanhoja palkkakuitteja, pää selkenee. Ajatukset ja tunteet saavat muotoa, asiat jotenkin asettuvat oikeampiin mittasuhteisiin. Syntyvä järjestys antaa mahdollisuuden uskoa, että elämä on jotenkin hallinnassa. Se tuntuu hyvältä, vaikka onkin niin petollista.

Lähestyvä kuolema on ystävyydelle melkoinen taakka. Ymmärrän hyvin, että mieluummin sitä puhuisi kaikesta muusta.

On kuitenkin ihan eri asia avata tunteiden esteet ja sanoittaa sitä, mikä mielen pohjalla koko ajan velloo. Kun sen sanoo ääneen, hämmästyy välillä itsekin kokemuksen voimakkuutta. Puhutut sanat ovat paljon voimallisempia kuin kirjoitetut. Esimerkiksi monia näistä kirjoituksistani en pystyisi lukemaan ääneen, sillä silloin tulisivat tunteet pintaan.

Lähestyvä kuolema on ystävyydelle melkoinen taakka. Ymmärrän hyvin, että mieluummin sitä puhuisi kaikesta muusta. Lasten kanssa asiaa on yhdessä vasta hipaistu. Useimmiten kääntelen itsekseni koko ajatusta ja tunnustelen sitä epävarmana: Paljonko vielä on aikaa? Ehdinkö järjestää kaikki asiat haluamaani kuntoon?

Oman kuoleman odotuksen herättämät tunteet eivät ole kerralla ilmaistavissa. Kyseessä on prosessi, joka muuttuu ja kasvaa koko ajan. Ystävältä vaaditaan paljon, että hän jaksaa yhä uudelleen kuunnella ja uskaltaa myös kysyä suoraan. En halua paeta omia tunteitani, vaikka välillä huomaan yrittäväni.
Ystävän seurassa sanoiksi puettu suru, ikävä, menetys ja pelko antavat tilaa ilolle ja kiitollisuudelle siitä elämästä, joka on yhdessä eletty. Kyllä me vielä tästäkin selvitään.
 

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka sairastaa parantavan leikkaushoidon ulottumattomiin levinnyttä vatsasyöpää.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi