Kiasmassa saa nyt pyöräillä.
Tämä kolahti: Pyöräilin Kiasmassa ja muistin, millaista on olla lapsi
Ann Veronica Janssensin näyttelyssä on suostuttava pois katsojan roolista kokeilemaan ja tuntemaan.
Luultavasti jokainen on joskus lapsena tehnyt näin: painanut suljettuja silmiään niin, että alkaa nähdä värejä ja valoja. Kun Ann Veronica Janssensin näyttelyssä Kiasmassa on teos, jossa ehdotetaan saman kokeilemista, silmien painaminen sormilla herättää aavenäkyjen oheen myös epämääräisiä, välähdyksenomaisia muistoja kaukaa lapsuudesta.
Lapsuudesta tuttu on myös tunne, ettei ihan vielä hallitse jotakin, mutta juuri sen vuoksi sen tekeminen on hengästyttävää ja riemastuttavaa. Kun Kiasman viidennen kerroksen suuressa salissa ajaa polkupyörällä, kokemus tuntuu siltä kuin olisi juuri oppinut ajamaan. Pienikin vauhti tuntuu isolta. Ja miten tämän saa pysäytettyä tai käännettyä ennen kuin seinä tulee vastaan?
Kävelen oviaukosta sumuverhon läpi ja yritän ehtiä tuntea sumun ihollani. En ole varma, tunsinko mitään. Poistun huoneesta toisen sumuseinämän läpi ja yritän olla tarkempi, mutta havaintoa ei voi nopeuttaa eikä tehostaa.
Olen juuri viettänyt lomaa Italiassa vanhan, pääasiassa uskonnollisen taiteen parissa. En edes uskalla arvioida, kuinka monta maalausta näin ainakin pintapuolisesti. Olen vieläkin visuaalisesti ylikuormittunut museoiden ja kirkkojen jäljiltä. En vähään aikaan halua katsoa kuvia enkä yrittää tulkita niitä. Siksi Janssensin näyttely tuntuu juuri tällä hetkellä niin virkistävältä. Osa teoksista herää taiteeksi vasta, kun näyttelyvieras suostuu tekemään muutakin kuin katsomaan ulkopuolelta. Ottamaan esimerkiksi kuulokkeet ja kuuntelemaan Jupiter-planeetan kohinaa. Vaikkei se nyt niin kummoiselta kuulostanut.
Ann Veronica Janssensin teoksia 13.1. asti Kiasmassa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
.jpg)
Tämä kolahti: Torakat olivat söpöjä ja pierut hauskoja Heurekassa
Hyvä elämäKahdeksanvuotias testasi Aivot narikasta! -näyttelyn. ”Työntekijä epäili, että aivomme olivat epäkunnossa.”
