Japani on ollut ja on olennainen osa Heikki Valkaman identiteettiä.
Toimittaja-kirjailija Heikki Valkama vietti lapsuutensa japanilaisessa kirkossa – ”Toisia ihmisiä varten me täällä olemme”, hän kiteyttää oppinsa maasta, johon palaa aina uudestaan
Heikki Valkama asui elämänsä ensimmäiset 15 vuotta lähetystyöntekijöiden lapsena pienessä japanilaisessa maalaiskaupungissa. Japani-ikävää hän lievittää tekemällä ruokaa.
Aivan ensimmäistä kertaa Heikki Valkama matkasi Japaniin jo puolivuotiaana lähetystyöntekijävanhempiensa mukana. Nyt 48-vuotias Valkama matkustaa nousevan auringon maahan aina kun mahdollista. Usein matkan aiheena ovat joko työ- tai harrastusprojektit.
Viime syksynä Valkama suuntasi Tokioon, ja tuloksena oli vastikään esitetty Ulkolinja-dokumentti Pois Japanin mallista, jossa käsiteltiin Suomellekin tuttuja ongelmia: lapsia ei synny eikä työntekijöitä riitä. Silti maahanmuuttoon suhtaudutaan varsin takakireästi kummassakin maassa.
Varsinainen päivätyö Valkamalla on toimittajana Ylen taloustoimituksessa. Työn ohella hän kirjoittaa niin Japania käsitteleviä tietokirjoja kuin romaanejakin, esimerkiksi Japanin ruokamaailmaan sijoittuvaa Riku Mäki -gastrodekkarisarjaa, sekä kääntää ja käsikirjoittaa japanilaisia sarjakuvia.
Jos joku miettii, onko Valkama kenties omaksunut japanilaisittain ankaran työkulttuurin 80-tuntisine viikkoineen, niin se huoli on onneksi turha.
– Aika monet asiat, varsinkin kirjojen kirjoittaminen, ovat minulle vapaa-ajan projekteja. Sikäli ne ovat kuin harrastuksia, Valkama toteaa.
Olen ollut aika pieni lähtiessäni pois kotoa. Totta kai välillä oli kauhea ikävä kotiin.
Seitsemänvuotiaana japanilaiseen sisäoppilaitokseen
Heikki Valkaman lähetystyöntekijäperheen kotina Japanissa oli kirkko, jossa kävi paljon ihmisiä ja tapahtumia riitti kaiken aikaa. Jumalanpalvelusten ohella kirkolla oli englannin opetusta, kokkauskerho, raamattupiiri ja pyhäkoulu. Toiminta oli japaninkielistä, joten valmisteluun – vaikkapa saarnan tekoon – kului oma aikansa. Kotona oltiin uskonnollisia, joten ruoka- ja iltarukoukset kuuluivat arkeen.
– Muistikuvissani aika usein vanhempani istuvat työpöydän ääressä kirjoittamassa. Tai sitten he ovat pitämässä jotain tilaisuutta jossakin. Tai keittiössämme tai muualla kotonamme on joukko ihmisiä, Valkama muistelee.
Valkama sisaruksineen kävi koulua sisäoppilaitoksessa, Japanin suomalaisessa koulussa, viiden tunnin laiva- ja junamatkan päässä kotoaan. Kouluun Valkama lähti seitsenvuotiaana. Ensimmäisestä luokasta lähtien lapset olivat pari viikkoa koulussa, kolmisen päivää kotona ja taas pari viikkoa koulussa.
– Sitä on ollut aika pieni lähtiessään pois kotoa. Totta kai välillä oli kauhea ikävä kotiin, Valkama sanoo.
Valkamasta tuntuu oudolta ajatella samaa tilannetta nyt omien lapsiensa kohdalle. Että he olisivat kaksi viikkoa aina poissa ja kolme päivää kotona.
– Kyllä se monella tavalla muutti varmasti koko lapsuuden. Jos olisin kasvanut jossain suomalaisessa pikkukaupungissa, niin arki olisi varmaan ollut aika erilaista, Valkama miettii.
Lapsena Heikki Valkamaa kiinnostivat matemaattiset aineet, eikä hänellä ollut aikomusta ryhtyä toimittajaksi tai kirjailijaksi.
Kaikesta huolimatta hänelle on jäänyt kouluvuosista enimmäkseen hyvät muistot.
– Koulun lapsista tuli vähän niin kuin veljiä ja sisaria. Välillä tuntui, että on tosi iso perhe. Aina oli paljon kavereita ympärillä. Mutta tietenkin on vaikea sanoa, millaista elämä olisi ollut ilman noita kokemuksia.
Hyviä muistoja on jäänyt myös koulun asuntolan henkilökunnasta ja osasta opettajiakin.
– Mitä vanhempi itse oli, sitä isompi oli yksittäisen opettajan merkitys. Kun esimerkiksi joku matematiikan opettajista oli hyvä, siitä jäi innostus matemaattisiin aineisiin.
Matematiikka ja luonnontieteet olivat Valkaman lempiaineita. Sen sijaan äidinkielenopettajan kanssa hän ei ollut aina aivan samalla aaltopituudella. Kouluaikaisten numeroiden ja innostuksen perusteella Valkamaa ei siis välttämättä olisi voinut ennustaa tulevaksi kirjailijaksi.
– Ei minulla ollut lapsena minkäänlaista aikomusta tulla kirjailijaksi tai suuntautua media-alalle, Valkama naurahtaa.
Buddhalaisuus ja šintolaisuus tulivat tutuiksi
Valkaman perheen kotikaupunki oli japanilaisittain pieni, muutaman sadan tuhannen asukkaan maalaiskaupunki nimeltään Tokushima. Se on yhdellä Japanin pääsaarista, Shikokulla. Kristittyjä koko maassa oli tuolloin noin yksi prosentti väestöstä, mutta maaseudulla kristittyjen osuus oli pienempi.
– Kaupungissamme oli muitakin kirkkoja, muun muassa katolinen kirkko, ja lisäksi šintolaisia sekä buddhalaisia temppeleitä. Joissain temppeleissä kävimmekin, sillä ne ovat hienoja rakennuksia, Valkama muistelee.
Hän muistaa perheensä vierailleen myös šintotemppelin juhlissa, joissa oli värikkäitä ruoka- ja arpakojuja, mutta varsinaisesti mihinkään seremonioihin he eivät ei osallistuneet.
Nyt aikuisena Valkama määrittelee suhtautuvansa uskontoon neutraalisti.
– Koska olen kasvanut kristinuskon vaikutuspiirissä, niin se on ehkä uskonnoista lähin ja siitä ymmärtää eniten. Mutta samalla kun olen tutustunut japanilaiseen kulttuuriin, on myös ollut kiinnostavaa selvittää, mistä on kyse vaikkapa šintolaisuudessa ja buddhalaisuudessa.
Vaikka Valkama ei periaatteessa pidä itseään mitenkään erityisen uskonnollisena, on hän esimerkiksi viettänyt aikaa luostareissa tehdessään taustatutkimusta kirjojaan varten.
Misokeitto aina elämässä mukana
Riisin ja misokeiton tutut maut tuovat Valkaman mieleen muistoja lapsuus- ja teinivuosista.
– Perusmisokeitto on asia, jota kaipaan aika ajoin. Lempiruokani vaihtelee päivän mukaan, mutta elämää helpottaa, jos mukana ovat japanilainen riisi ja misokeitto. Niiden parissa olen kasvanut.
Valkama muutti Suomeen 1990-luvulla yksin. Hän oli tuolloin 18-vuotias ja tuli lukion kolmannelle. Vielä silloin täältä ei saanut japanilaista ruokaa, joten sitä oli pakko alkaa tehdä itse.
– Ruokaikävä Japaniin lievittyi valmistamalla itse japanilaisia ruokia. Olen keskinkertainen kokki, mutta kirjojeni takia olen perehtynyt japanilaisiin ruokiin melko syvällisesti – lukenut taustakirjallisuutta, haastatellut japanilaisia kokkeja ja käynyt eri seminaareissa. En voi sanoa itseäni kokkina taitavaksi, mutta tietoa on paljon, Valkama naurahtaa.
Kun Valkama valtaa keittiön, hän valmistaa usein japanilaista donburia, jossa kulhoon kootaan riisin päälle kerros vihanneksia ja lihaa tai muita lisukkeita.
– Tai sitten teen okonomiyakia, eli japanilaista kaalipaistosta. Se ja donburi ovat arkiruokia.
Japanilainen ruokakulttuuri on laaja ja siihen liittyy paljon niin historiallista kuin kulttuurillistakin sisältöä.
– Japanissa ylipäätään suhtautuminen ruokaan on vähän vakavampaa kuin Suomessa.
Syömisessä ei ole olennaista ruoka, vaan se, kenen kanssa sitä syödään.
Ruuan ohella hyvät ja kohteliaat tavat ovat japanilaisille vakava asia. Maan hierarkioissa ja käytöstavoissa on omanlaistaan jäykkyyttä, mikä saattaa länsimaalaisen silmiin tuntua kovin muodolliselta kumartelulta ja puhuttelulta. Tuo kaikki on kuitenkin osa sitä huomaavaisuutta ja toisen ihmisen kunnioittamista, joka vaikuttaa vahvana japanilaisen kulttuurin perustassa.
– Lähtökohtainen ajatus on, että ensin otetaan huomioon se toinen ja vasta sitten oma itse. Tämä hyvä piirre näkyy myös palvelukulttuurissa ja ihmisten välisessä kaupallisessakin kommunikaatiossa. Meillä suomalaisilla olisi siinä paljon opittavaa, Valkama toteaa.
Tätä ajattelutapaa ja asennetta japanilaiset olisivat halunneet päästä näyttämään Tokion olympialaisissa, jotka epäonnisesti koronan takia peruuntuivat. Valkama oli tuolloin paikan päällä toimittajana.
– Japani olisi halunnut näyttää maailmalle, että he ovat maailman vieraanvaraisin kansa.
Valkama kiinnostui tästä ja halusi ymmärtää, mistä japanilaisessa vieraanvaraisuudessa eli omotenashissa on oikein kyse.
Valkamaan otti yhteyttä Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun professori Arto Lindblom, jota myös kiinnosti japanilainen vieraanvaraisuus. Kaksikko yhdisti voimansa ja kokosi aiheesta Omotenashi-nimeä kantavan kirjan, joka ilmestyi juuri kirjakauppoihin. Kirja avaa muun muassa sitä, millä tavoin meistä jokainen voisi omaksua omotenashia osaksi arkeamme.
Heikki Valkama arvostaa Japanissa pienten paikkakuntien rauhaa ja luontoa.
Kahden kulttuurin väkeä pitää hyödyntää
Valkaman siteet Japaniin ovat niin vahvat, että hän matkustaa sinne aina pääsee. Hänen puolisonsa on havainnut, että maan vaihtuessa Valkaman eleet ja tapa olla muuttuvat ehkä tiedostamatta enemmän japanilaisiksi. Japanissa hän näkee unensakin enimmäkseen japaninkielisinä.
Kolmannen kulttuurin identiteetti, jossa ihminen elää ikään kuin kahden kulttuurin välissä eikä ole kummassakaan täysin kotonaan, on asia, jota Valkama on pohdiskellut enemmänkin – jossain vaiheessa kenties kirjaksikin asti.
– Kun peilaa omaa menneisyyttä ja sitten katsoo ympärilleen, niin huomaa, että tilanne on muuttunut sitten 1990-luvun. Lähellämme ei välttämättä ole aina se samannäköinen ja samankaltainen naapurissa kasvanut Liisa tai Pekka. Ja meitä, jotka elämme ikään kuin kahden kulttuurin välissä, on entistä enemmän. Me katsomme maailmaa eri silmin, tavalla, joka muuttaa ajattelua.
Suomessa on paljon maahanmuuttajia, joilla on kahden kulttuurin vahvuudet ja jotenkin toisenlainen katsantotapa asioihin. Valkama on miettinyt, miten tuota erilaista tapaa katsoa voitaisiin hyvällä tavalla hyödyntää.
Ja se japanilainen ruoka, siinäkin on syvempiä merkityksiä, joita Valkama on viime aikoina yhä enemmän ajatellut.
– Toisia ihmisiä varten me täällä olemme. Syömisessäkään ei ole olennaista niinkään se ruoka, vaan se, kenen kanssa sitä syödään. Kaikessa se yhteys muihin ihmisiin on ehkä tärkeintä.
Tätä Valkama haluaa vaalia. Hän on yhteydessä moneen lapsuutensa sisäoppilaitoksen koulukaveriin ja tapaa heitä tasaisin väliajoin.
– Juuri pari viikkoa sitten teimme japanilaista pataa tuolla meillä. Aika iso osa heistä asuu Suomessa ja moni on edelleen ystäviäni.
Ei lähde Japani miehestä.
Kuka?
Heikki Valkama on työskennellyt monissa media-alan tehtävissä, mm. Imagen, Mondon ja Ylioppilaslehden päätoimittajana. Nykyään Ylen taloustoimittaja ja kirjailija.
Mitä?
Julkaissut yhdessä Arto Lindblomin kanssa kirjan Omotenashi – mitä voimme oppia japanilaisesta vieraanvaraisuudesta? (Vastapaino 2024).
Motto?
Olemme täällä toisiamme varten.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
"Alituinen muutos on tila, johon olen kasvanut" – ulkomailla kasvaa juurettomia lapsia ja kulttuurien tulkkeja
Hyvä elämäHeillä on Suomen passi ja suomalainen nimi, mutta heidän lapsuusmuistonsa sijoittuvat kauas täältä. Juho Juutilainen kaipaa ravintoloiden tuoksuja japanilaisilta kaduilta, Tytti Juntumaa avaraa namibialaismaisemaa, jossa saapuvan auton valot erotti jo kaukaa.
