"Alituinen muutos on tila, johon olen kasvanut" – ulkomailla kasvaa juurettomia lapsia ja kulttuurien tulkkeja
Suomessa Juho Juutilainen joutui opettelemaan, ettei ota toisia niin paljon huomioon. Muuten hänen ylitseen kävellään.

Suomessa Juho Juutilainen joutui opettelemaan, ettei ota toisia niin paljon huomioon. Muuten hänen ylitseen kävellään.

"Alituinen muutos on tila, johon olen kasvanut" – ulkomailla kasvaa juurettomia lapsia ja kulttuurien tulkkeja

Heillä on Suomen passi ja suomalainen nimi, mutta heidän lapsuusmuistonsa sijoittuvat kauas täältä. Juho Juutilainen kaipaa ravintoloiden tuoksuja japanilaisilta kaduilta, Tytti Juntumaa avaraa namibialaismaisemaa, jossa saapuvan auton valot erotti jo kaukaa.

Tummana talvi-iltana seisoo Juho Juutilainen usein kotinsa keittiössä, katselee suomalaista metsämaisemaa ja kauhoo merilevätahnalla maustettua riisiä suuhunsa. Sitä on aina valmiina, sillä, kuten japanilaisilla yleensä, Juutilaisellakin on riisinkeitin, joka pitää riisin lämpimänä pitkään.

– Riisi on perusruoka, jonka ympärille muu rakentuu, Juutilainen kuvaa ruokavaliotaan.

Hän on pitkä vaalea mies, joka puhuu täydellistä suomea mutta joka on kasvanut lukioikäiseksi asti Japanissa. Vanhemmat jäivät sinne lähetystyöhön vielä sittenkin, kun perheen vanhimmat lapset muuttivat Suomeen.

– Kun japanilaisten kanssa tulee puheeksi jokin sikäläinen lastenohjelma tai mainos 1970-luvulta, tiedän heti, mistä puhutaan. Ikäisteni suomalaisten lapsuuskulttuuria en tunne, Juutilainen selittää.

Hänen peruskokemuksensa on ulkopuolisuus: Japanissa häntä kutsuttiin ulkonäön vuoksi amerikkalaiseksi, Suomessa hän on outo taustansa vuoksi.

– Olen oppinut käyttäytymismallit Japanissa. Suomessa olen tietoisesti opetellut sitä, että en ottaisi niin paljon toisia ihmisiä huomioon. Muuten joudun ylikävellyksi, hän sanoo.

Joskus, kun Juutilainen unohtaa ajatella asiaa, japanilaisuus ottaa yhä vallan.

– Kaverit sanovat silloin, että älä ole niin japanilainen, sano suoraan vaan. Japanissa ei koskaan sanota ”ei” päin naamaa. Siellä pitää lukea ilmaa.

Japanissa Juho Juutilaista kutsuttiin ulkonäkönsä vuoksi amerikkalaiseksi.

Japanissa Juho Juutilaista kutsuttiin ulkonäkönsä vuoksi amerikkalaiseksi.

Lasten maailmassa erottumista pitää välttää

Tytti Juntumaa muistaa yhä peltisen värikynälaatikon, jonka 12 kynässä oli kaikki sateenkaaren värit. Se jäi Lounais-Afrikkaan, nykyiseen Namibiaan, kun hänen perheensä palasi Suomeen 61 vuotta sitten. Juntumaa oli yhdeksänvuotias.

– Joku aikuinen pakkasi tavaramme ja päätti, mitä me Suomessa tarvitsemme. Rakkaat värikynäni eivät kuuluneet siihen joukkoon. Se on yksi syy, miksi kerään yhä ympärilleni muistoja kantavia esineitä ja koen luopumisen vaikeaksi, hän sanoo.

Lähdön hetkellä hän oli asunut Namibiassa melkein puoli elämäänsä. Vanhemmat olivat siellä lähetystyössä, isä pappina ja äiti lääkärinä. Juntumaa tottui aukeaan maisemaan, joka näytti jatkuvan maailman reunalle asti.

Kun palasimme Helsinkiin, olin koulussa erilainen kuin muut: vaatteeni olivat kummalliset enkä osannut kertoa syntymävuottani.

– Tytti Juntumaa

– Se oli tasaista hiekkaa, jonka katkaisivat välillä vain palmut ja matalat puskat, hän sanoo.

Hiekasta Juntumaa sisaruksineen rakensi taloja. Kodin lähellä oli sairaala, jossa äiti oli työssä, ja hän söi aina lasten kanssa kotona.

– Se tuntui turvalliselta, niin kuin äiti olisi aina ollut läsnä, Juntumaa muistelee.

Namibiaan sijoittuvat hänen viimeiset muistonsa äidistä. Tämä kuoli yllättäen sydäntautiin Ambomaalla, vain hiukan yli kolmikymppisenä. Silloin isä ja viisi lasta päättivät palata Suomeen.

– Palasimme tuttuihin oloihin äidin vanhempien luo Hermanniin. Koulussa huomasin kuitenkin olevani erilainen kuin muut: vaatteeni olivat kummalliset, enkä tiennyt, tarkoittaako kellonaika 10.10 kymmentä vailla vai kymmentä yli. Aluksi en osannut kertoa myöskään syntymävuottani. Tällaiset asiat eivät olleet Namibiassa merkinneet mitään.

Erottumista piti lasten maailmassa välttää. Niinpä ambokielikin unohtui pian.

– Isä olisi halunnut puhua sitä kanssamme ratikassa, mutta me kieltäydyimme, Juntumaa muistaa.

Lapsena Tytti Juntumaa tottui aukeaan maisemaan, joka näytti jatkuvan maailman reunalle asti.

Lapsena Tytti Juntumaa tottui aukeaan maisemaan, joka näytti jatkuvan maailman reunalle asti.

Ulkomailla asuneilla lapsilla on vähän pysyviä yhteisöjä

Piilomaahanmuuttaja, kolmannen kulttuurin kasvatti, matkalaukkulapsi tai ekspatriaattiperheen vesa. Ulkomailla lapsuutensa tai osan siitä kasvaneita kutsutaan monella nimellä. Termeistä vakiintunein on Third Culture Kid, TCK eli kolmannen kulttuurin kasvatti, joka otettiin käyttöön jo 1950–1960-luvulla.

– Alun perin sillä tarkoitettiin Amerikasta Intiaan lähteneiden lähetystyöntekijöiden lapsia. He kasvoivat kodin amerikkalaisen kulttuurin ja paikallisen intialaisen kulttuurin välimaastossa, eräänlaisessa hybridissä kolmannessa kulttuurissa, selittää maata usein vaihtavista lapsista elokuussa 2017 väitellyt Saija Benjamin.

Hänen mielestään termi on tutkimuskäytössä ongelmallinen, sillä se perustuu ajatukselle, että kulttuurit olisivat tarkkarajaisia paketteja ja tiettyyn paikkaan sidottuja.

Suomessa tunsin itseni välillä näyttelyesineeksi. Opin nopeasti, että joissakin tilanteissa taustasta kannattaa olla hiljaa.

– Juho Juutilainen

– Globalisaation aikakaudella kaikenlaiset yleiset määritelmät eri kulttuureista ovat pahimmillaan vääriä ja vanhentuneita ja parhaimmillaankin epämääräisiä ja ulkokohtaisia, hän sanoo.

Monet nykylapset liikkuvat vanhempiensa mukana maasta toiseen useita kertoja lapsuutensa aikana. Osa ei ole koskaan asunut passimaassaan.

– Kuitenkin moni ulkomailla lapsuutensa viettänyt on kokenut TCK-termin helpottavaksi. Se on antanut yhteisön, johon kuulua: on muitakin samankaltaisia. Ulkomailla asuneilla lapsilla pysyviä yhteisöjä on vähän – esimerkiksi suku jää helposti etäiseksi, Benjamin selittää.

TCK-termi toimiikin ikään kuin jäsenkirjana: se kuvaa tietynlaista identiteettiä ja kokemuksia. Jotkut kokevat termin omakseen, vaikka olisivat viettäneet vain muutaman vuoden lapsuudessaan ulkomailla.

– Jos ihminen sanoo olevansa TCK, hän on. Identiteetti on jatkuvasti muuttuva ymmärrys omasta itsestä yksilönä ja osana laajempia yhteisöjä, eikä sitä pidä ulkopuolisten kritisoida. Toivoisin, että synnyin- tai kotimaan sijaan kysyisimme ihmisiltä sitä maata, jossa hän on kasvanut, Benjamin sanoo.

Joissain tilanteissa taustasta kannattaa olla hiljaa

Kun Juho Juutilainen astui ensimmäistä kertaa passimaansa kamaralle Vainikkalan asemalla vuonna 1974, hän oli viisivuotias.

Juho Juutilainen muistaa hyvin, minkälaisia lastenohjelmia 1970-luvun Japanissa näytettiin. Ikäistensä suomalaisten lapsuuskulttuuria hän ei tunne.

Juho Juutilainen muistaa hyvin, minkälaisia lastenohjelmia 1970-luvun Japanissa näytettiin. Ikäistensä suomalaisten lapsuuskulttuuria hän ei tunne.

Tiedossa oli välivuosi Suomessa ja sen jälkeen paluu Japaniin. Asemalla vastassa odotti sukua, jota Juutilaisen perheen jälkikasvu ei ollut koskaan tavannut.

– Olin hämmentynyt tilanteesta. Kaikki kyynelehtivät ja ottivat meidät vastaan kuin vanhat tutut, vaikka en tuntenut heistä ketään. Ja he olivat kaikki valkoihoisia!

Pian Juutilaiselle hahmottui, että muilla ei ollut toista kulttuuria suomalaisen lisäksi. Joskus tuntui siltä, että hänestä oltiinkin kiinnostuneita vain taustan takia: ”Puhu Juho japania!”

– Välillä tunsin itseni näyttelyesineeksi. Opin nopeasti, että joissakin tilanteissa taustasta kannattaa olla hiljaa.

Juutilaiselle Suomi oli pitkään ulkomaalaisten maa. Kun hän nykyään matkaa japanilaisten tv-ryhmien kanssa pitkin Suomea, hän saattaa edelleen havahtua asiaan.

– Katson viereistä autoa liikennevaloissa ja ihmettelen hetken, että kuski on ulkomaalainen – kunnes tajuan, että olemme Suomessa ja hän on suomalainen.

Yhteisö, jossa on normaali

Tytti Juntumaan perhe päätyi pian Suomeen palaamisen jälkeen asumaan Suomen Lähetysseuran Lähetystalolle, jossa asui paljon muitakin lähetystyössä olleita.

Suomessa Tytti Juntumaa ei suostunut puhumaan ambokieltä, ettei erottuisi.

Suomessa Tytti Juntumaa ei suostunut puhumaan ambokieltä, ettei erottuisi.

– Siinä yhteisössä olin normaali, koska ihmisillä oli hyvin vaihtelevia taustoja. Monen kanssa meillä oli yhteisiä muistoja Pohjois-Namibiasta, Juntumaa sanoo.

Namibia eli tavaroissa: ambokoreissa ja valokuvissa. Ne ovat kannatelleet muistoja vuosikymmenten yli.

– Isä kuvasi paljon, ja äiti teki kuvista albumit ja kirjoitti tekstit. Kuvat ovat se, mitä lapsuudestani on jäljellä, Juntumaa sanoo.

Hän ei päässyt käymään Namibiassa 50 vuoteen. Kun hän sitten matkusti sinne vuonna 2005, hän pystyi näyttämään tarkasti paikan, jossa veljen kanssa kaivettiin tunnelia Kiinaan, ja tiesi yhä, missä kaivo sijaitsi. Tuoksut, äänet ja ilma tuntuivat tutuilta.

– Tunsin juurieni vahvistuvan, kun pääsin käymään äidin haudalla, Juntumaa kertoo.

Alkujaan hän mietti itsekin lähetystyöhön lähtemistä, mutta elämä kulki toisin. Hän päätyi miehensä ja poikansa kanssa kahdeksaksi vuodeksi Ruotsiin, jossa puoliso toimi pappina suomalaisten parissa. Hän itse opiskeli samalla tulkkausta Tukholman yliopistossa.

– Minulle on luontevaa olla kulttuurien välissä ja tulkata asioita yhdestä kulttuurista toiseen. Myöhemmin ollessani työssä Helsingin seurakuntayhtymässä siellä otettiin käyttöön uusia tietokonejärjestelmiä. Omaksuin ne nopeasti ja toimin siinäkin tulkkina it-ihmisten ja käyttäjien välillä. Tällaisen ominaisuuden uskon olevan perua lapsuudesta ulkomailla, hän sanoo.

Valokuvat ovat se, mitä Tytti Juntumaalla on lapsuudestaan jäljellä.

Valokuvat ovat se, mitä Tytti Juntumaalla on lapsuudestaan jäljellä.

Koti on mielentila, ei paikka

Juho Juutilainen muutti Suomeen pysyvämmin lukioikäisenä. Aluksi mukana oli perhe, joka piti välivuotta Japanista.

– Tulin Savonlinnaan taidelukioon. Se oli hyvä paikka, koska meno oli boheemia ja ihmisiä tuli eri puolilta Suomea. Yläasteelle menneellä veljellä oli vaikeampaa. Samanlaisuuden paine oli siellä isompi.

Lukion jälkeen Juutilainen ajatteli palaavansa Japaniin lähetystyöhön – mutta tajusi sitten, ettei kaivannutkaan pysyvää elämää japanilaisen työnantajan palveluksessa vaan jatkuvaa muutoksen tilaa.

Kuvat ovat se, mitä lapsuudestani on jäljellä.

– Tytti Juntumaa

– Alituinen muutos on se olotila, johon olen lapsesta saakka kasvanut. Koti on minulle paikkaa enemmän mielentila, hän toteaa.

Lopputuloksena Juutilaisen cv näyttää erilaiselta kuin useimpien suomalaisten: on muun muassa töitä japanilaisten tv-ryhmien tuottajana, konsepti- ja palvelumuotoilua, matkaoppaan hommia ja nykyinen yritys, joka tarjoaa henkistä valmennusta netissä.

– Suomalaisessa työhaastattelussa ihmetellään ihmistä, joka on tehnyt asiat eri tavoin kuin muut. Itse kuvaan itseäni rajapintaosaajaksi: minulle on luontaista välittää asioita erilaisten rajojen yli.

Kulttuurierojen ydintä ei Juutilaisen mielestä Suomessa oikein ymmärretä, suomalaiset kun ajattelevat tekevänsä kaiken universaalisti oikein. Hän kertoo lukemansa esimerkin japanilaisista, jotka ostivat suomalaisfirmalta puutavaraa. Toistuvista pyynnöistä huolimatta he eivät saaneet tarpeeksi hyvälaatuista sahatavaraa.

– Japanilainen on hyvin tarkka laadusta, kaikki on hienovaraista. Suomalainen ei vain pystynyt toimittamaan sitä. Niinpä japanilaiset ostivat itse sahan Mikkelistä, ja nyt homma sujuu, Juutilainen kertoo.

Juurettomuutta ja masennusta

Moni ulkomailla lapsuutensa viettänyt kokee aikuistuessaan juurettomuuden tunteita. Masennuskaan ei ole harvinainen oire. Juho Juutilainen myöntää, että tausta on vaatinut käsittelyä terapiaa myöten.

– Se, että kävin sisäoppilaitosta kaukana kotoa seitsemänvuotiaasta saakka, aiheutti ison hylkäämiskokemuksen. Toki opin itsenäisyyttä, kun vaihdoin yksin junaa suurkaupunkien asemilla ja huolehdin siitä, että mukana oli kahdeksi viikoksi tarpeeksi rahaa.

Passimaa ei välttämättä osoittaudu ulkomailla kasvaneelle lapselle niin ihanaksi paikaksi kuin se on vanhempien koti-ikävän sävyttämissä puheissa ollut.

Kulttuurierojen ydintä ei Suomessa oikein ymmärretä, suomalaiset kun ajattelevat tekevänsä kaiken universaalisti oikein.

– Juho Juutilainen

– Ulkomailla kasvaneella suomalaislapsella saattaa olla vaikeuksia kotiutua ja löytää vertaisia, jotka ymmärtäisivät niitä tunteita, joita niin sanottu kotiinpaluu tuo mukanaan. Omat vanhemmatkaan eivät välttämättä ymmärrä tilannetta, koska heidän oma lapsuutensa ja kokemuksensa ulkomailla asumisesta saattavat olla hyvin erilaisia, Saija Benjamin tietää.

Yksi kanava purkaa kokemusta on Facebookin Third Culture Kids Everywhere -ryhmä, jossa kansainvälisen lapsuuden iloista ja suruista puhutaan avoimesti. Benjaminin mielestä olisi tärkeää, että eritaustaisten ihmisten kokemusta kuultaisiin muuallakin. Siitä saattaisi olla monenlaista hyötyä kansainvälistyvälle yhteiskunnalle.

– Eri maissa ja erilaisten paikallisten normistojen vaikutuspiirissä kasvaneet nuoret tietävät, että asioita voi tehdä oikein monella tavalla. He osaavat tarkastella asioita monesta eri näkökulmasta, Benjamin muistuttaa.

Juho Juutilainen uskoo olevansa nyt Suomessa ainakin toistaiseksi. Elämässä on kihlattu, joka omistaa ohratilan Pohjanmaalla.

– Minä juureton tyyppi pääsen viljelemään maata, ja vielä Suomessa! Kaiken jälkeen koen, että olen levollisesti erilainen, en paniikissa erilainen, hän sanoo.

Jaa tämä artikkeli:

Samasta aiheesta:

Kommentoi