Toimittajalta: Kännykkävirran sijaan katse ihmiseen
Verkossa meiltä puuttuvat äänensävyt ja ilmeet eikä enää edes tiedä, onko siellä sanottu peräisin koneelta.
"Saako tähän istua?", kysäisin yksikseen aterioivalta naiselta hävikkiruokaravintolassa lounasaikaan. On paljon mukavampi syödä seurassa kuin yksin. Ruokakin maistuu paremmalta.
Sain vastaukseksi yllättyneen, mutta ilahtuneen nyökkäyksen. Juttelimme aluksi molempien lautaselle päätyneestä fetapinaattilasagnesta ja salaattipöydän hyvästä valikoimasta.
Kuulin, että nainen kiertelee ystäviensä kanssa säännöllisesti uusia kahviloita ja sain oivan vinkin paikasta Hakaniemessä. Leivoskahvit ovat arjen pientä luksusta! Hän pitää vaaleapaahtoisesta kahvista kerman kera, kerroin juovani tummapaahtoista kauramaidolla.
"Asutko sinä tässä lähellä?", eläkeikäinen kysyi. Hänkään ei asunut, mutta tulee HSL-lipulla joka viikko naapurikaupungista Helsinkiin, koska ihmisten pariin lähteminen tuntuu hänestä tärkeältä.
Paikallisjunassa langan laadusta kysyminen johti hauskaan keskusteluun.
Kohtaaminen toi mieleen pari vastaavaa lähiajoilta julkisissa liikennevälineissä. Ruuhkabussissa vieressäni istunut matkustaja alkoi spontaanisti kertoa työpaikkansa pikkujouluista, jonka artistikattaus vei keskustelumme musiikkiin. Paikallisjunassa taas neuleen mallista ja langan laadusta kysyminen johti hauskaan keskusteluun kutimet kädessä istuneen naisen kanssa. Puolen tunnin junamatka jutellessa kului niin siivillä, että meinaisin huristella asemani ohi.
Näille kaikille kohtaamisille on ollut yhteistä ilo ja yllättyminen siitä, mitä ventovieraan kanssa juttelusta saa. Tästä olen itse kiittänyt ja saanut kiitoksia. Verkossa meiltä puuttuvat äänensävyt, ilmeet ja sirrilleen menevät silmät eikä aina edes tiedä, onko siellä sanottu tai kirjoitettu kommentti peräisin koneelta.
Sen sijaan, että kumartuu pää painuksissa kännykän taukoamattomaan algoritmivirtaan tai ”keskusteluun” tekoälyn kanssa, tekee hyvää alkaa jutella pienistä arkisista asioista ihan ihmisten kesken.
Poistuin lounaalta hymyssä suin!
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kultamitaliurheilija Silja Kosonen, 23, on harjoitellut ihmisten kohtaamista kuten moukarinheittoa – ”Mittaan itseäni sillä, miten osaan välittää läheisistäni”
Hyvä elämäRakkaus sai Silja Kososen ymmärtämään, että urheilija on parhaimmillaan silloin, kun urheilu ei olekaan elämän ainoa tärkeä asia.
