Ihmisiä Puhoksen ostoskeskuksessa Itä-Helsingissä elokuussa 2024.
Näkökulma: Puhos ei ole turvallisuusuhka vaan peili
Ihmisiä tapaa parhaiten kasvokkain, ei ikkunan läpi, kirjoittaa toimittaja Rasoul Khorram.
Neljän euron falafel, 15 euron hiustenleikkuu ja viiden euron saksanpähkinäkilo. Tänä päivänä, kun elinkustannukset nousevat ja monella on tiukkaa, nämä hinnat kuulostavat Helsingissä lähes mahdottomilta. Mutta Puhoksessa ne ovat arkipäivää.
Elinvoimaisessa Itä-Helsingissä sijaitseva Puhos on paikka, jossa vähävaraisellakin on varaa syödä ja hoitaa arjen tarpeensa. Kun perussuomalaisten kansanedustajat ja aktiivit muutama päivä sitten saapuivat paikalle bussilla, he päättivät olla astumatta ulos turvallisuussyihin vedoten. He katsoivat Puhosta vain bussin tummennettujen ikkunoiden läpi.
Poliisin mukaan mitään todellista uhkaa ei ollut. Tämä kieltäytyminen kohdata ihmisiä kertoo enemmän politiikasta kuin Puhoksen todellisuudesta.
Puhos ei ehkä ole kaupungin siistein tai modernein ostoskeskus. Kaupunki ja päättäjät ovat kääntäneet sille selkänsä jo vuosia sitten. Mutta sen seinien sisällä sykkii jotain, mitä muualta on vaikea löytää: ihmisläheisyys ja keskinäinen apu.
Puhoksessa on edelleen mahdollista syödä, vaikka rahat olisivat vähiin päin. Siellä tunnetaan käsite ”velaksi myyminen” ja luottamus tuntemattomaan. Moni Puhoksen yrittäjistä on tullut Suomeen maista, joita sota ja kriisit ovat runnelleet. He tietävät, miltä tuntuu, kun mitään ei ole. Siksi heidän ovensa ja sydämensä ovat auki kaikille – niin maahanmuuttajille kuin kantasuomalaisillekin.
Kun leimaaminen ja pelottelu jatkuvat vuodesta toiseen, ihmisten välinen luottamus murenee.
Nykyään lähes kaikki Puhoksen yrittäjät ovat taustaltaan maahanmuuttajia, mutta asiakaskunta koostuu kaikenlaisista helsinkiläisistä. Kun leimaaminen ja pelottelu jatkuvat vuodesta toiseen, ihmisten välinen luottamus murenee.
Tämä luottamuksen puute ja maahanmuuttajien hyljeksiminen näkyvät suoraan arjessa. Osa vanhemmista on alkanut kantaa huolta lastensa lähettämistä tiettyihin paikkoihin tai maahanmuuttajavoittoisiin kouluihin. Ihmisten ihonväri on jopa alkanut vaikuttaa asuntojen myynti- ja vuokrahintoihin Itä-Helsingissä.
Tämän jännitteen ja ilmapiirin taustalla on ennen kaikkea talous- ja sosiaalipolitiikan epäonnistuminen. Maahanmuuttajiin kohdistuva epäluulo syventää yhteiskunnallista kuilua ja ruokkii rasismia – kehitystä, jossa kaikki häviävät ja joka ei ole kenenkään edun mukaista.
Ja jos alueella esiintyy järjestyshäiriöitä tai rikollisuutta, on hyvä muistaa: mikään kadunkulma Suomessa ei ole viranomaisten ja poliisin valvonnan ulkopuolella. Jos ongelmia on, kyse on valvonnan ja kotouttamisen puutteista, ei tietyn ihmisryhmän luonteesta.
Ensi vuoden vaalien lähestyessä ilmapiiriä kiristetään tarkoituksella. Pelotellaan sillä, että ”Ruotsin tie” on täällä. Mutta bussiepisodi näytti myös jotain kaunista: suuri joukko tavallisia suomalaisia reagoi kansanedustajien toimintaan huumorilla, kritiikillä ja ennen kaikkea solidaarisuudella.
He osoittivat, että Suomi kuuluu kaikille. Maan omistajuutta tai oikeutta olla täällä ei määritellä ihonvärin tai taustan perusteella.
Puhos ei ole turvallisuusuhka. Se on peili, joka näyttää, miten ihmiset voivat auttaa toisiaan tiukassa taloustilanteessa. Toivoisin, että päättäjät ja toimittajat uskaltaisivat ensi kerralla astua ulos bussista, kävellä sisään ja ottaa kupillisen teetä. Ihmisiä tapaa parhaiten kasvokkain, ei ikkunan läpi.
Kirjoittaja on freelance-toimittaja.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Näkökulma: Turvallinen yhteiskunta tarvitsee kirkkoa
PuheenvuorotYhteiskunta tarvitsee luottamusta, yhteisöllisyyttä ja tunnetta siitä, että vaikeuksienkin keskellä pärjäämme yhdessä, kirjoittaa turvallisuuspolitiikan asiantuntija, kansanedustaja Jarno Limnell.
