Toimittajalta: Saatanan risti piispanhiipassa, Tuomas Enbuske ja mä
Kun kouhotamme netissä, emme näe, kun pappi pitää kuolevaa ihmistä kädestä.
Suomessa nykymuotoisia seurakuntavaaleja on pidetty vuodesta 1970 lähtien aina neljän vuoden välein.
Koko tämän ajan kirkossa on huolestuttu siitä, että ketään ei kiinnosta. Totuus on, että ne eivät ole kiinnostaneet koskaan.
Kuka arvaa, mikä oli Malmin seurakunnan äänestysprosentti vuoden 1978 seurakuntavaaleissa? Se oli viisi. Tänä vuonna se oli reilusti päälle yhdeksän.
Syy äänestysinnostumattomuuteen on ilmeinen: ihmiset ovat aina tajunneet kirkon olemuksen ihan oikein. Kirkot ovat täynnä silloin, kun maailmassa ja omassa elämässä rytisee. Kynttilät palavat, kun muistellaan kuollutta läheistä. Kynttilänvalon kautta ilmaistu yhteys perimmäisiin asioihin ei vahvistu vahvistamalla ihmisten yhteyttä byrokratiaan.
Vaalit menevät omalla painollaan, ja se riittää ihan hyvin. Kirkon elämässä reaaliaikaisuuskin on suhteellista, koska viime kädessä sen tärkeimmät kysymykset ovat sitä luokkaa, että milloin on ylösnousemuksen hetki, milloin on lunastus.
Niinkin merkittävässä asiassa kuin paavin valinnassa katolinen kirkko edelleen luottaa teknologiakehityksen myötä muussa yhteiskunnassa hieman vähemmälle jääneisiin savumerkkeihin. Tällaisten asioiden imagollinen ja symbolinen voima on vastustamaton. Putken päästä tupruava valkoinen savu koskettaa enemmän kuin Microsoftin logo.
Monia viehättää, kun ortodoksien menoissa partasedät pitkissä viitoissaan heiluttelevat metallipurkkia, josta tulee eksoottisen hajuista savua. Ortodoksikirkko ei brändää itseään sellaisena hyväntekeväisyys- ja ympäristöjärjestönä, joilla keinoilla Suomen evankelisluterilainen kirkko koettaa kerätä pisteitä. Todellisuudessa ortodokseilla on myös avustustoimintaa, mutta ei siitä tarvitse pitää markkinointiälämölöä.
Syy äänestysinnostumattomuuteen on ilmeinen: ihmiset ovat aina tajunneet kirkon olemuksen ihan oikein.
Tässä mielessä Suomessa mentiin hyvään suuntaan, kun Oulussa Jukka Keskitalolle hankittiin viimeisen päälle piispanvermeet.
Ainoastaan yksi asia meni pieleen. Porukat nauroivat kippurassa piispan satanistiristille. Hiipassa kun oli risti väärin päin.
Vaikka eihän se ollut Saatanan vaan Pietarin risti. Tämän alleviivaaminen vain pahensi asiaa. Se paljasti, että kirkolta on pudonnut pensseli hiekkaan. Kristillisessä kirkossa ei nimittäin palvota Kapernaumin kalatorilla verkkojaan putsaavaa duunaria, olipa hänet naulattu ristille miten päin tahansa. Niitä ristejä oli Rooman aikana kymmeniä tuhansia, mutta vain yksi niistä ratkaisee. Kristillisessä kirkossa palvotaan nimensä mukaisesti Kristusta. Pietarin risti piispan pannumyssyssä ei näytä Kristuksen vaan Pietarin palvomiselta.
Miten Keskitalon hiippa tai seurakuntavaalien äänestysprosentti liittyvät yhtään mihinkään? Siten, että hyvin voidaan kysyä, tietääkö kirkko, mikä on kirkko. Tv-kasvo ja kolumnisti Tuomas Enbuske sai runsaasti myönteistä huomiota kirkon työntekijöiden keskuudessa kolumnistaan, jossa hän sanoi, ettei ihmisiä kiinnosta se, kun kirkko ottaa kantaa maallisiin asioihin, ”pakolaisiin, homoihin, heteroihin ja Flow-festivaaleihin”. Enbusken mielestä ”kirkon pitäisi saarnata taivaasta ja helvetistä”.
Enbuske on hyvin ymmärtänyt asian. Kirkon liberaalit neuvovat Päivi Räsästä, että ”Raamattu ei ole keittokirja”, josta saadaan reseptit politiikkaan, mutta silti samoilla liberaaleilla on kirkollisesti perusteltu mielipide hallituksen talous- ja turvallisuuspolitiikasta. Muut eivät saa lyödä Raamatulla päähän, mutta minä saan.
Entä helvetti ja taivas? Papit kyllä neuvovat kosmologeja uskonnollisen kielen luonteesta, mutta osaavatko he itse käyttää omia välineitään?
Itse asiassa osaavat. Se vain on todellisuutta, jota minä ja Tuomas Enbuske emme näe, koska me kohkaamme netissä. Siksi emme näe, kun pappi pitää kuolevaa ihmistä kädestä. Emme näe, kun seurakunnan tärkein työntekijä eli lastenohjaaja ottaa kolmevuotiaan syliinsä.
Tarina kertoo papista, joka vieraili perheen luona kotikasteella. Kaste on uskonnollinen palvelus lapselle. Siinä lapsi kutsutaan nimeltä, eli häntä puhutellaan ainutlaatuisena yksilönä, jota kohtaan Jumala ei säästele rakkauttaan.
Mutta kodissa olivatkin juhlavalmistelut pahasti kesken. Ennen kuin pappi pääsi varsinaisiin uskontohommiin, hän auttoi siivoamisessa ja tavaroiden järjestämisessä. Pappi otti vauvan ja laski hänet hoitopöydälle. Sitten hän irrotti kakkavaipan, pesi pyllyn ja laittoi uuden vaipan.
Tämä pieni kansalainen ei liity kolumniin.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kuula: Miten Tuomas Enbuske voisi löytää uskon?
Kolumnisti PuheenvuorotSammuta paskatutka ja etsi sitä, mikä on uskonnoissa parasta.
