Yksi asia on varma. Kun Psalmi-runoilija sanoo, että Jumala havahtuu ihan niin kuin krapulasta, se ei ole kirjaimellista.
Tällainen on Jumalan krapula – eli näin teologit selittävät uskonnollista kieltä
Kristillisessä mystiikassa ajatellaan, että viime kädessä sanat ovat tarpeettomia. Dogmatiikan yliopistonlehtorin Olli-Pekka Vainion mielestä mystiikkaa ei kuitenkaan pitäisi tarjota halparatkaisuksi Jumalasta puhumisen ongelmaan.
Kuvitellaan tilanne. On sukulaisen kotikaste. Pastori on parkkeerannut voileipäkakkunsa kanssa sohvalle. Tarjoutuu ainutlaatuinen tilaisuus ristiretkeen uskonoletettua vastaan.
Millä perusteella pappi vielä uskoo Jumalaan, kun ei sellaisesta ole minkäänlaista tieteellisesti saatua näyttöä? Oikeastiko kirkko vielä meinaa, että Maria synnytti neitseestä? Voidaanko Jumalasta ylipäätään sanoa yhtään mitään siksi, että inhimillinen kieli ei vain sellaiseen taivu?
Miten pappi vastaa?
Dogmatiikan yliopistonlehtori Olli-Pekka Vainio tutkii työkseen kristillistä oppia. Hän on pohtinut, mitä eri tapoja papilla olisi vastata seurakuntalaisen kysymyksiin. Sen perusteella, mitä Vainio tietää 1900- ja 2000-luvun teologisista suuntauksista, hän on laatinut yhden mahdollisen vastausmallin. Se kuuluu näin:
”Jumala ei ole mikään asia tai olio. Jumalan olemassaoloa ei voi todistaa. Kun sanon uskovani Jumalaan, ilmaisen sillä haluni uskoa, että elämä on elämisen arvoista ja ihmisten tulisi olla hyviä toisilleen.”
– En väitä, että kukaan olisi koskaan sanonut juuri näin, Vainio sanoo.
Päällisin puolin mallivastaus näyttää fiksulta. Se on maltillinen ja nöyrä, eikä sen esittäjä omista lopullista totuutta. Lisäksi se näyttää ”aikuisen uskolta”, koska se ei ota uskon kieltä lapsenomaisen kirjaimellisesti.
Olisi mieletöntä kysyä, kumpi on enemmän totta, Nalle Puh ja tuulinen päivä vai Kaislikossa suhisee.
Vainion mielestä se on kuitenkin perustavalla tavalla valuvikainen. Olisi nimittäin aivan liian valjua todeta, että maailman 2,4 miljardia kristittyä ainoastaan ”ilmaisee haluaan” uskoa tietäen samalla, rukoukset ovatkin pelkkää plaseboa tai että kieli ei ollenkaan tavoita Jumalaa.
Tästä uskon kielen nurkkaan ajaminen alkoi
1900-luvulla tekniikan ja lääketieteen saavutukset muuttivat elämämme perusteellisesti. Syntyi ihan tavallinen mukavasti voiva keskiluokka ja kulutusyhteiskunta. Sellaista ei ollut koskaan aiemmin olemassa. Vielä tärkeämpiä edistyksen merkkejä olivat yleinen äänioikeus ja uskonnonvapaus.
Valinnanvapaudesta seurasi moniarvoisuus. Vähitellen kirkot menettivät monopoliaseman arvojen ja etiikan markkinoiden vapautuessa. Kirkoille tämä koitui tappioksi. Nykytutkijoiden mielestä yksilökeskeisyyden nousu ja vaihtoehtojen lisääntyminen vauhdittivat maallistumista. Kirkon sanoma alkoi näyttäytyä satuiluna.
Olli-Pekka Vainio nostaa esiin yhden ajattelijan, joka ajoi kirkot entistä ahtaammin nurkkaan.
– Englantilainen professori Alfred J. Ayer (1910–1989) oli ateistifilosofi, joka edusti niin sanottua loogista positivismia. Tässä filosofisessa suuntauksessa ajateltiin, että vain tieteellisellä menetelmällä hankittua tietoa voitiin pitää merkityksellisenä. Toisin sanoen vain tieteellisesti todistetuilla lauseilla oli sellainen merkitys, joka salli niiden pitämistä faktoina, Vainio sanoo.
Jyrkkälinjaisena ajattelijana Ayer kärjisti niin, että kaikki sellaiset väittämät, joita ei voida todistaa tieteellisesti eli empiirisesti, ovat merkityksetöntä hölynpölyä.
– Tieteenfilosofiassa tämä näkemys on moneen kertaan todettu ongelmalliseksi muun muassa siksi, että Ayer ei koskaan kyennyt perustelemaan tätä varsinaista pääväitettä itseään tieteellisesti. Silti jostain syystä juuri Ayer otettiin teologien keskuudessa hirveän vakavasti, Vainio sanoo.
Ehkä taustalla oli ajatus, että jos teologit pystyisivät vastaamaan Ayerin haasteeseen, he pystyisivät puolustamaan kristinuskoa kenen tahansa esittämiä väitteitä vastaan. Niin tai näin, teologit omaksuivat strategian, jota kutsutaan ekspressivismiksi. Siinä ajatellaan, ettei uskontunnustuksen puhetapa ole teknisesti raakaa faktaa ja dataa.
– Ekspressivismi on suuntaus, jossa ajatellaan, ettei uskonnollisen kielen ole tarkoitus ilmaista tiedollisia faktoja vaan ei-tiedollisia asenteita kuten tunnetta ja elämystä, Vainio sanoo.
Ekspressivismi oli kuitenkin ovela veto, koska sen avulla voitiin sanoa ateisteille, että heidän esittämänsä kritiikki ei osunut kohteeseen, koska ateistit eivät ymmärrä uskonnollisen kielen erityisluonnetta. Ongelma on, että tämän jälkeen uskonnollista kieltä ei ymmärrä kukaan muukaan.
– Ekspressivismi mahdollistaa teologian ”gettoutumisen”, sillä se siirtää uskonnolliset väitteet pois julkisesta keskustelusta. Jos uskonnollisessa kielessä ei ole kognitiivisia tai rationaalisia elementtejä, ei voida ratkaista uskonnollisia erimielisyyksiäkään, koska kyse on vain makumieltymyksistä. Olisi mieletöntä kysyä, kumpi on enemmän totta, Nalle Puh ja tuulinen päivä vai Kaislikossa suhisee, Vainio sanoo.
Nykyään voi kuulla mystiikan teologian tulkintoja, joiden mukaan mikä tahansa metsälenkillä tunnelmointi olisi sitä mystistä Jumalan kokemista.
Karvahattumystiikka ei käy ratkaisuksi
Mikä sitten kristinuskossa on totta tänä valeuutisten ja vaihtoehtoisten faktojen aikana? Olli-Pekka Vainion mukaan monet teologit etsivät ratkaisua mystiikasta, koska siinä on päämääränä päästä kokonaan eroon sanoista. Kun ei tarvita sanoja, ei niistä myöskään synny erimielisyyksiä.
Kristillisen mystiikan eräänlaisena kantaisänä on pidetty 400–500-luvuilla jKr. elänyttä teologia, joka kirjoitti Apostolien teoissa esiintyvän Areiopagin tuomioistuimen jäsenen Dionysioksen nimellä. Tästä syystä kyseisestä kirjoittajasta käytetään nimeä Pseudo-Dionysios Areopagita.
Hänen mystiikan teologiassaan uskonelämän korkein aste saavutetaan mystisessä Jumala-yhteydessä, jossa ei enää tarvita selittäviä sanoja. Tässä perinteessä uskonnollinen kieli toimii tikapuiden tavoin. Näillä sanojen tikkailla on tarkoitus ”kiivetä” Jumalan luo. Alimmalla tasolla kieli on kirjaimellista, mutta sen jälkeen tulee muita tasoja, joilla kielestä tulee vertauskuvallista ja symbolista. Tikkaiden yläpäässä sanoja ei enää ole.
Vainio pitää kuitenkin ongelmallisena, mikäli mystiikkaa tarjotaan pikaratkaisuna modernin ihmisen vaikeuteen uskoa kristillisiin opinkappaleisiin.
– Alkeellisissa ja rahvaanomaisissa mystiikanteologian tulkinnoissa ajatellaan, että sanoilla ei ole enää mitään merkitystä. Se on virhetulkinta. Pseudo-Dionysioksen teologiassa kielen ylempiä tasoja voidaan ymmärtää vasta, kun on ymmärretty alimmat tasot. Ylemmät tasot eivät kuitenkaan kumoa alempia tasoja, vaan ne kaikki täydentävät toisiaan, Vainio sanoo.
– Nykyään voi kuulla mystiikan teologian tulkintoja, joiden mukaan mikä tahansa metsälenkillä tunnelmointi olisi sitä mystistä Jumalan kokemista, josta Pseudo-Dionysioksen kaltaiset teologit puhuivat.
Vainion mukaan mystinen Jumalan kohtaaminen eli niin sanottu unio mystica on kuitenkin äärimmäisen harvinainen ilmiö, jota suurin osa maailman ihmisistä ei ikinä koe.
– Ne, jotka sen ovat kokeneet, eivät ole koskaan kieltäneet sitä, etteikö uskon kieli voisi viitata Jumalaan, Vainio sanoo.
Hän ei uskonut, että Jumala on punanenäinen karvanaama, joka tykkää viskistä.
Tässä totuus Jumalan krapulasta
Pseudo-Dionysios pohti kysymystä, voiko Jumala juoda viinaa. Psalmi 78 nimittäin antaa osviittaa, että näin voisi olla. Vuoden 1776 käännös tästä psalmista on niin jylhä, että käytetään tällä kertaa sitä:
”Ja Herra heräsi niinkuin joku makaavainen, niinkuin joku väkevä luihkaaja viinan juomisesta.”
Myöhemmissä käännöksissä ”luihkaajan” paikalla on sankari tai soturi. Miten tämä raamatunkohta pitäisi sitten ymmärtää? Kuinka kirjaimellisesti Jumala oli nakit silmillä?
– Mystiikan traditiossa puhutaan kielen analogisuudesta. Analogiaperiaate tarkoittaa sitä, että kahdella asialla on joitain samoja piirteitä, mutta samalla tajutaan, että niiden väliset erot ovat vielä suuremmat. Mona Lisa ja Mount Everest ovat molemmat kauniita, vaikka ymmärretään, miten erilaisia asioita ne ovat, Vainio sanoo.
Jumalasta puhumisessa on sama juttu.
– Voidaan sanoa, että Jumala on hyvä ja oikeudenmukainen, mutta samalla Jumala on vielä enemmän jotakin sellaista, mitä ihminen ei voi käsittää, Vainio sanoo.
Olennaista tässä ajattelumallissa on, että kielen yksinkertaisimmatkin tasot ovat jollakin tavalla totta, vaikka me emme sitä käsittäisikään. Kristitty voi ajatella, että lause on sen kirjaimellisessakin merkityksessä jotenkin totta, vaikka silti edelleen käsittämätön salaisuus.
Otetaan vaikka se viinan juominen. Olisi omituista vaikka sympaattista ajatella, että Jumala olisi tweedtakkiin sonnustautunut lempeä karvaturri, joka kertoilisi tarinoita siemaillessaan skottiviskiä.
Pseudo-Dionysios osasi selittää tämänkin parhain päin. Hän ei uskonut, että Jumala on punanenäinen karvanaama, joka tykkää viskistä. Pseudo-Dionysioksen symbolisessa tulkinnassa aiemmin mainittu Psalmin 78 kohta tarkoitti Jumalan jonkinlaista ylikuormittumista kaikesta siitä hyvyydestä, jonka alkuperä hän itse oli.
Ehkä tuokin kielikuva silti ilmaisee Jumalasta jotakin.
On tullut aika laittaa Olli-Pekka Vainio testiin. Jos papin ekspressivistinen vastaus Jumalan olemassaoloon ei tyydytä, miten papin sitten pitäisi vastata?
Tässä Kirkko ja kaupungin pyynnöstä Vainion oma vastaus:
”Jumala ei ole olemassa samalla tavalla kuin muut oliot ovat olemassa. Jumala on oleminen itse. Jumalan olemassaoloa voi perustella filosofisin argumentein, mutta tieteelliset argumentit eivät suoraan kosketa Jumalaa. Jumalan olemassaolo voi olla peruste vaikkapa sellaisille uskomuksille kuin, että elämä on elämisen arvoista ja ihmisten tulisi olla hyviä toisilleen.”
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Mielipide: Piispa Riekkisen eväs tuoksuu vanhalta
Puheenvuorot
