Kommentti: Tämän vuoksi terapiasukupolvenkin kannattaa innostua sukututkimuksesta
Nimet ja syntymäajat sukupuussa ovat vasta hyvä alku. Mielenkiintoiseksi homma menee, kun alkaa sijoittaa edellisiä sukupolvia historiallisiin tapahtumiin.
Mustekynällä kirjoitettu kirje päättyy: ”Koeta nyt vaan edelleen niillä matkoilla olla hyvin varovainen joka suhteessa. Maissa, joiden kieltäkään ei ymmärrä, on vielä enemmän kaikenlaisia vaaroja edessä. Voi oikein hyvin. Muista aina siunata itsesi. Käytän tätä isoisäsi sanaa. Se on meillä perinne ollut polvesta polveen. Voi hyvin. Äiti ja isä.”
Vaikka allekirjoittajina ovat ”äiti ja isä”, oma isäni tunnistaa käsialan nimenomaan oman isoisänsä käsialaksi. Hän oli lähettänyt tuon kirjeen pojalleen, siis minun taatalleni, kun tämä nuorena agronomiopiskelijana oli Englannissa oppimassa kieltä ja tekemässä maataloustöitä kesällä 1951.
Ullakolta löytyneen kirjeen lopetus on liikuttava ja vähän yllättäväkin, sillä siitä välittyy isän huoli kaukana olevasta pojastaan. Mielikuvissani minua edeltävien sukupolvien miehet ovat olleet jäyhiä maaseudun isäntiä, joita on vaikea kuvitella puhumassa tunteista tai opettamassa iltarukousta lapsilleen. Nippu kirjeitä valottaa pehmeämpää puolta ja sitä maailmaa, jossa isoisoisä ja hänen sisaruksensa elivät.
Yhä useampi suomalainen on innostunut tutkimaan juuriaan muun muassa kirjallisten lähteiden ja dna-testien avulla. Netin sukututkimuspalveluiden ja avoimien arkistojen ansiosta se on helpompaa kuin koskaan. Oman sukupolveni parissa omien juurien tutkiminen ei tunnu olevan vielä erityisen suosittua. Sen sijaan moni tuntuu pohtivan saamaansa kasvatusta, parisuhdemallia tai vaikka sitä, millainen rooli työllä on elämässä. Pohdinta tuntuu olevan myös tilintekoa ja rajanvetoa suhteessa omiin juuriin: näin minut kasvatettiin, tämä oli hyvää, tätä en halua jatkaa. Emme peri edellisiltä sukupolvilta vain ulkonäköä tai verenpainetautia, vaan myös arvoja, asenteita ja ihanteita.
Emme peri edellisiltä sukupolvilta vain ulkonäköä tai verenpainetautia, vaan myös arvoja, asenteita ja ihanteita.
Kun alkaa hahmotella omaa sukupuutaan, nimet, syntymä- ja kuolinajat ja sukulaisuussuhteet ovat vasta hyvä alku. Kiehtovaksi se muuttuu, kun alkaa miettiä, miten menneet sukupolvet sijoittuvat historiallisiin tapahtumiin ja miten kaikki tämä on heihin vaikuttanut.
Tapahtumat ovat traagisia, luvut päätä huimaavia. Ainakin 150 000 suomalaista kuoli nälkävuosina 1866–1868. Vuoden 1918 sisällissodassa kuoli noin 37 000. Tuli talvisota, jatkosota, Lapin sota. 80 000 lasta sai lapun kaulaansa ja lähetettiin sotalapseksi naapurimaihin. Sadat tuhannet suomalaiset lähtivät paremman elämän perässä ensin Pohjois-Amerikkaan, myöhemmin sankoin joukoin myös Ruotsiin.
Mitkä kaikki vaikkapa näistä tapahtumista ovat koskettaneet omaa sukuani tai mitä he näistä tapahtumista ajattelivat? Miten ne vaikuttivat heihin ihmisinä, puolisoina, vanhempina? Kukaan meistä ei ole valinnut sitä, millaiseen hetkeen, perheeseen, kylään tai kaupunkiin syntyy – ja juuri se vaikuttaa meidän kohtaloomme.
Joistakin historian tapahtumista on puhuttu lapsille ja lastenlapsille, joistakin on vaiettu. Elämä on jatkunut. Mikä kaikki on kulkeutunut minulle asti ja selittää sitä, kuka minä olen?
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kirkonkirjat ovat sukututkimusharrastajan aarreaitta – Pauliina Hellman on sukua tutkiessaan ilahtunut yllättävän espoolaisista juuristaan ja pohtinut elämän kovuutta
Hyvä elämäSukututkimus on harrastus, joka vie mennessään. Pala palalta hahmottuva suvun tarina voi olla myös tapa vahvistaa omaa identiteettiä.
