null Kirkonkirjat ovat sukututkimusharrastajan aarreaitta – Pauliina Hellman on sukua tutkiessaan ilahtunut yllättävän espoolaisista juuristaan ja pohtinut elämän kovuutta

Pauliina Hellmanin esivanhempia asui Espoon Henttaalla 1760–1860-luvuilla, osa heistä talossa, joka nykyään tunnetaan nimellä Lillhemtin Kylätupa.

Pauliina Hellmanin esivanhempia asui Espoon Henttaalla 1760–1860-luvuilla, osa heistä talossa, joka nykyään tunnetaan nimellä Lillhemtin Kylätupa.

Kirkonkirjat ovat sukututkimusharrastajan aarreaitta – Pauliina Hellman on sukua tutkiessaan ilahtunut yllättävän espoolaisista juuristaan ja pohtinut elämän kovuutta

Sukututkimus on harrastus, joka vie mennessään. Pala palalta hahmottuva suvun tarina voi olla myös tapa vahvistaa omaa identiteettiä. 

Käsityöläisiä, talollisia, porvaristoa, upseeristoa, pappeja ja köyhiä tilattomia. Tapiolalaisen ohjelmistokehittäjän Pauliina Hellmanin, 45, sukupuussa on monenlaista porukkaa.

– Minulla on hyvin vaihtelevat sukujuuret, mikä on sukututkijan kannalta hauskaa, hän toteaa.

Hellmanin suku on sikäli poikkeuksellinen, että hänen kaikki neljä isovanhempaansa ovat kotoisin pääkaupunkiseudulta, kolme Helsingistä ja yksi Helsingin maalaiskunnasta, nykyiseltä Vantaalta. Kun suvussa menee vähän taaksepäin, alue laajenee.

– Isänisäni sukujuuret ovat Uudeltamaalla ja Kanta-Hämeessä, ja isänäidin vanhemmat ovat lähtöisin Pirkanmaalta ja Keski-Suomesta. Äidinäidin suvussa oli papistoa, joten he ovat asuneet siellä sun täällä, papit kun siirtyivät virkojen perässä joskus kauaskin synnyinseuduiltaan. Äidinisän juuret taas ovat pääosin Venäjällä, ruotsinkielisellä Uudellamaalla ja hiukan Virossakin.

Isovanhemmistaan Pauliina Hellman ehti tavata vain kaksi. Häntä harmittaa, ettei hän aikoinaan tullut juurikaan kyselleeksi suvusta niiltä sukulaisilta, jotka ehti tuntea.

Piiat ja rengit ovat vaihtaneet asuinpaikkaa jopa vuoden välein. Millaista se on ollut, kun on pitänyt kiertää talosta taloon?
– Pauliina Hellman

– Isoisä halusi parikymmentä vuotta sitten viedä meitä lapsenlapsia kävelylle Suomenlinnaan, josta hän on kotoisin, ja kertoa juttuja lapsuudestaan. Tuolloin en kuitenkaan jaksanut painaa tarinoita mieleeni. Jos nyt saisin hänet oppaaksi Suomenlinnaan, kuuntelisin korva tarkkana ja kysyisin joka välissä lisää.

Nyt isovanhemmat sekä Hellmanin isä ja tämän siskot ovat kuolleet, joten jäljellä on yhä vähemmän ihmisiä, joilta voisi kysyä asioista. Onneksi tietoa on voinut saada monenlaisista lähteistä.

– Uutta tietoa on löytynyt valtavasti, mutta koko ajan tulee mieleen myös uusia kysymyksiä.

Sukututkimus on tuntunut Hellmanista kuin salapoliisityöltä, jossa on pitänyt yhdistellä eri lähteistä löytyviä tietoja ja miettiä, mistä voisi löytyä vastauksia asioihin, jotka ovat vielä selvittämättä. Vähitellen palaset ovat loksahdelleet kohdalleen.

Pauliina Hellmanin sukulaisia on haudattu pääkaupunkiseudun hautausmaille. Kuva Kirkon hautausmaalta Espoon tuomiokirkon vierestä.

Pauliina Hellmanin sukulaisia on haudattu pääkaupunkiseudun hautausmaille. Kuva Kirkon hautausmaalta Espoon tuomiokirkon vierestä.

Elämän kovuus ja hauraus näkyvät

Pauliina Hellman innostui sukututkimuksesta tosissaan kolme vuotta sitten. Hän on koonnut tietoa erilaisista kirjallisista lähteistä sekä teettänyt dna-testejä. Ne eivät ole tuoneet mukanaan yllätyksiä vaan vahvistaneet sen, että kaikki oletetut sukulaiset ovat sukua.

– Sukututkimus alkoi kiinnostaa minua jo teini-ikäisenä. Muistan selanneeni isänisänäidin suvun sukukirjaa. Minulla oli kuitenkin sellainen käsitys, että sukututkimus on sitä, että pitää istua Kansallisarkistossa tutkimassa mikrofilmejä. Ajattelin, että sellaiseen olisi aikaa korkeintaan eläkkeellä.

Sukututkimus onnistuu nykyään pitkälti tietokoneen ääressä kotona. Aineistoja, kuten vanhoja kirkonkirjoja, voi tutkia netissä.

– En ole tutkinut kaikkia suvun haaroja yhtä paljon, mutta se johtuu paljolti siitä, että osaa suvustani on jo tutkinut joku muu. Tavoitteenani on rakentaa sukupuutani kaikissa sukuhaaroissa.

Monella on mahdollisuudet edetä suvussaan aina 1620-luvulle asti, joissakin esipolvilinjoissa jopa vuoteen 1540.
– P.T. Kuusiluoma

Pauliina Hellman on päässyt omassa sukututkimuksessaan 1600-luvun lopulle asti. Kirkonkirjoja ja muita lähteitä tutkiessaan hän on miettinyt, kuinka kovaa menneiden sukupolvien elämä on ollut.

– Piiat ja rengit ovat vaihtaneet asuinpaikkaa jopa vuoden välein. Millaista se on ollut, kun on pitänyt kiertää talosta taloon? Entä kuinka heidän lapsiinsa on vaikuttanut se, ettei ollut pysyvää kotia? Hellman pohtii.

Myös korkea lapsikuolleisuus on asia, johon sukututkija todennäköisesti törmää. Esivanhempien perheissä pelko lapsen menettämisestä on ollut aivan eri tavalla läsnä kuin nykyään.

– Yhdeltä isoisotädiltäni oli kuollut aiemmin jo kaksi vauvaa, ja vuonna 1894 hän menetti alle kuukaudessa neljä viidestä elossa olleesta lapsestaan, kun tulirokkoepidemia pyyhkäisi Espoon yli, Hellman kertoo.

Espoossa ei ole säilynyt paljoa vanhoja rakennuksia, mutta jotakin sentään. Lillhemtin Kylätuvan omistaa nykyään Espoon kaupunki.

Espoossa ei ole säilynyt paljoa vanhoja rakennuksia, mutta jotakin sentään. Lillhemtin Kylätuvan omistaa nykyään Espoon kaupunki.

Kirkonkirjat ovat keskeisin lähde

Suomalaisten into tutkia juuriaan on kasvanut viime vuosikymmeninä. Sitä ovat kasvattaneet netin sukututkimuspalvelut kuten Geni ja MyHeritage, dna-testit ja ylipäätään se, että lähteet ovat kaikkien ulottuvilla verkossa. Tänä vuonna kiinnostusta on lisännyt myös MTV3:lla nähty Sukuni salat -ohjelma.

Innostus näkyy myös Suomen Sukututkimusseurassa.

– Meilläkin jäsenmäärä on kasvanut vuosina 2020 ja 2021. Se voi johtua osin tuosta tv-sarjasta mutta myös siitä, että olemme tarjonneet viime syksyn ja toukokuun välisenä aikana 25 etäkoulutuspäivää verkossa, kertoo Suomen Sukututkimusseuran toiminnanjohtaja P.T. Kuusiluoma.

En ollut tiennytkään, kuinka pitkälle minulla on espoolaisiakin juuria.
– Pauliina Hellman

Erityisesti ne suomalaiset, joiden juuret ovat täällä ja joiden esivanhemmat ovat olleet luterilaisia tai ortodokseja, pääsevät tutustumaan suvun historiaan melko helposti. Keskeisin lähde ovat kirkonkirjat.

– Suomessa ihmisten tietoja on tallennettu samaan aikaan useaan paikkaan, mikä tarkoittaa sitä, että meillä on erinomainen mahdollisuus tehdä lähdekriittistä, vertailevaa tutkimusta, Kuusiluoma sanoo.

– Kun tiedot kirkonkirjoissa loppuvat, tutkimusta voi jatkaa verotusta varten ylläpidetyillä henkikirjoilla ja maakirjoilla sekä tuomiokirjoilla eli kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoilla, jotka ovat ehkä kaikkein herkullisinta aineistoa. Monella on mahdollisuudet edetä suvussaan aina 1620-luvulle asti, joissakin esipolvilinjoissa jopa vuoteen 1540.

Luterilaisten kirkonkirjojen perustietoja ovat nimet ja syntymä- ja kuolinajat. Niitä tutkiessa kannattaa ottaa huomioon muutama seikka.

– Syntymäajoissa saattaa olla virheitä, koska varsinkin palvelusväki on muuttanut paljon ja sen vuoksi tietoja siirrettiin usein sivulta toiselle, Kuusiluoma muistuttaa.

Kirkonkirjoja tutkiessa pääsee lukemaan ruotsin kieltä ja vanhoja käsialoja. Kastettujen luettelo Helsingissä vuonna 1857 näyttää tältä. Kuvalähde: Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen arkisto

Kirkonkirjoja tutkiessa pääsee lukemaan ruotsin kieltä ja vanhoja käsialoja. Kastettujen luettelo Helsingissä vuonna 1857 näyttää tältä. Kuvalähde: Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen arkisto

Tietojen varmistamiseksi kannattaa tutkia myös rippikirjat. 

– Rippikirjat ovat luetteloita, joihin merkittiin kristinopin osaamista. Sitä testattiin kinkereillä: osasiko lukea ja osasiko tietyt lukukappaleet Katekismuksesta? Rippikirjoihin merkittiin myös ehtoolliskäynnit, sillä ehtoollisella piti käydä säännöllisesti.

Kirkonkirjoissa on myös kirkkokuriin liittyviä tietoja. Joku on saatettu määrätä jalkapuuhun, ja aviottoman lapsen synnyttäneiden naisten kohdalla on usein tieto siitä, että hänet on ripitetty salavuoteudesta. Kirkonkirjoihin on merkitty myös maallisessa oikeudessa langetettuja tuomioita. Kirkkoherroilla oli valtaa.

– Esimerkiksi Maarian seurakunnan kirkkoherra Turussa merkitsi vuonna 1918 kirkonkirjoihin tietoja siitä, ketkä olivat punaisten puolella, Kuusiluoma havainnollistaa.

Jos tarvitsee kirkonkirjatietoa 1900-luvun puolella eläneistä ihmisistä, voi joutua tekemään tietopyynnön kirkkoherranvirastoon, johonkin alueelliseen keskusrekisteriin tai pääkaupunkiseudulla paikalliseen seurakuntien keskusrekisteriin. Myös Pauliina Hellman tilasi muutama vuosi sitten Helsingin keskusrekisteristä sukuselvityksen isänäidistään.

– Odotellessa meni kauan, joten sinä aikana keksin toisen tavan löytää tiedot. Helsingin kaupunginarkistossa on poliisin osoitekortisto, jossa on muun muassa kaikkien kaupunkilaisten osoitetietoja mikrofilmillä. Löysin mummini vanhempien tiedot sieltä ennen kuin tilaamani sukuselvitys valmistui.

Kirkonkirjoja ja muita lähteitä lukiessaan sukututkijat joutuvat usein miettimään, kuinka kovaa menneiden sukupolvien elämä oli. Esimerkiksi lapsikuolleisuus näkyy kirjallisissa lähteissä ja hautausmailla.

Kirkonkirjoja ja muita lähteitä lukiessaan sukututkijat joutuvat usein miettimään, kuinka kovaa menneiden sukupolvien elämä oli. Esimerkiksi lapsikuolleisuus näkyy kirjallisissa lähteissä ja hautausmailla.

Apua saa ja tekemällä oppii

Moni sukuaan tutkiva törmää ongelmatilanteisiin. 1870-luvulle asti kirkonkirjat ovat ruotsiksi, ja vanhimmissa on myös latinankielisiä käsitteitä. Ortodoksiseurakuntien kirkonkirjat ovat venäjäksi. Käsialat ovat vaikeasti luettavia ja tiedoissa on paljon lyhenteitä. Sukunimiä on otettu asuinpaikan tai ammatin mukaan, ja 1900-luvun alussa niitä myös suomennettiin.

– Aluksi kirkonkirjojen tulkitseminen oli hankalaa, mutta paljon oppii ihan vaan tekemällä. Pari vuotta sitten vaikealta tuntunut kohta voi olla nyt ihan selvä. Olen myös ollut muutamilla sukututkimuskursseilla, muun muassa opettelemassa lukemaan vanhoja käsialoja, Pauliina Hellman sanoo.

– Olen opiskellut koulussa venäjää, mutten ollut käyttänyt kieltä pariinkymmeneen vuoteen juuri yhtään. Esivanhempieni joukossa on muutamia Viaporissa 1800-luvun alkupuolella palvelleita venäläisiä, ja heitä tutkiessani venäjän kielen taidosta on ollut valtava hyöty. Enpä olisi arvannut tarvitsevani venäjän kielen taitoa kirkonkirjojen lukemiseen!

Myös Sukututkimusseuran P.T. Kuusiluoma on sitä mieltä, että työ tekijäänsä opettaa. Apuakin saa ja kannattaa pyytää.

Pauliina Hellman tutki Kirjamessuilla erään antikvariaatin osastoa, jossa oli myynnissä myös vanhoja valokuvia. Nimi K. Adler herätti hänen mielenkiintonsa. Karl Fredrik Adler kuului hänen sukuunsa.

Pauliina Hellman tutki Kirjamessuilla erään antikvariaatin osastoa, jossa oli myynnissä myös vanhoja valokuvia. Nimi K. Adler herätti hänen mielenkiintonsa. Karl Fredrik Adler kuului hänen sukuunsa.

– Sukututkimusseuran sivuilla on lyhennelmätaulukko ja netissä on sivustoja, jotka auttavat lukemaan vanhoja käsialoja. Sukututkimusseuraan voi laittaa sähköpostia tai pyytää apua Facebook-ryhmissä.

Vaikeuksia voi tuottaa myös se, että netissä olevat kirkonkirjojen sivujen kuvat on otettu mikrofilmeistä, joten kuvien laatu saattaa olla huono. Joiltakin paikkakunnilta on saatavilla parempilaatuisia kuvia, sillä Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen vapaaehtoiset ovat kuvanneet nettiin myös alkuperäisiä kirkonkirjoja. Pauliina Hellmankin on ollut tekemässä tätä työtä vapaaehtoisena Kansallisarkistossa.

Myös Hellman suosittelee pyytämään apua Facebook-ryhmistä. Hänelle kaupunkiryhmän avulla selvisi esimerkiksi se, mikä vanha espoolainen rakennus on yhdessä hänen sukuunsa liittyvässä kuvassa. Oivallinen apuväline sukututkijalle on ollut myös Kansalliskirjaston lehtiarkisto netissä. Sen avulla Hellman selvitti isältä jääneen mystisen muistiinpanon.

– Isäni oli ilmeisesti jututtanut omaa isäänsä ennen tämän kuolemaa, tehnyt muistiinpanoja sukulaisista ja kirjoittanut yhden isosetänsä kohdalle ylös sanat ”Suomen Sokeri, jalka poikki”. Tekemällä sanomalehtiarkistoon haun isosedän nimellä löysin hetkessä uutisen siitä, kuinka hänen jalkansa oli ruhjoutunut työtapaturmassa Töölön sokeritehtaalla vuonna 1892.

Tuttaville jaettavat visiittikortit olivat suosittuja 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Kirjamessuilla olleiden valokuvien joukossa oli myös visiittikorttikuva Mihail Dementjeffistä, jonka Pauliina Hellman tunnisti sukuunsa kuuluvaksi. 

Tuttaville jaettavat visiittikortit olivat suosittuja 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Kirjamessuilla olleiden valokuvien joukossa oli myös visiittikorttikuva Mihail Dementjeffistä, jonka Pauliina Hellman tunnisti sukuunsa kuuluvaksi. 

Identiteetin rakennusaineita

Monilla on suvustaan vanhoja valokuvia, esineitä ja tarinanpalasia sieltä sun täältä. Tiedot ja mielikuvat omasta suvusta saattavat olla totta, tai sitten eivät – olemmehan niiden tietojen varassa, joita meille on haluttu kertoa. Paljon on kiinni myös siitä, kuinka halukkaita olemme kuuntelemaan ja kysymään.

– Usein puhutaan siitä, että sukututkimus on persoonallisuuden rakennusaine. Voi se olla sitäkin. Ihmiset ovat erilaisia. Toiset tuntevat enemmän empatiaa ja nostalgiaa ja reagoivat asioihin herkemmin. Esimerkiksi siirtokarjalaisuudesta tiedetään, että jonkinlainen Karjala-kaipuu on periytynyt sukupolvelta toiselle, siis ihmisille, jotka eivät ole Karjalassa käyneetkään, P.T. Kuusiluoma pohtii.

Pauliina Hellmanilla sukututkimus on vahvistanut ainakin paikallisidentiteettiä.

– En ollut tiennytkään, kuinka pitkälle minulla on espoolaisiakin juuria. Se on ollut erittäin iloinen löytö espoolaiselle.

P.T. Kuusiluoma on huomannut, että harvalla sukututkimus jää siihen, että selvittää ihmisten nimiä, syntymä- ja kuolinaikoja ja sitä, kuka oli kenenkin lapsi. Usein tulee tarve saada niin sanottua kontekstitietoa, oppia lisää paikallishistoriasta ja Suomen historiasta ylipäätään ja sijoittaa sukuaan siihen.

Myös Pauliina Hellmanilla sukututkimusharrastus on laajentunut. Käsityöharrastajana hän on hankkinut itselleen Siuntion ja Sipoon kansallispuvut, koska hänellä on juuria näillä paikkakunnilla. Lisäksi hän on kerännyt vanhoja valokuvia. Osa niistä tuli hänelle niin erikoisen sattuman kautta, että se ihmetyttää häntä vieläkin. Se tapahtui Helsingin kirjamessuilla vuonna 2019, erään antikvariaatin myyntiständillä.

– Siellä oli valokuva-albumin sivuja, joilla oli vanhoja visiittikortteja. Ensimmäisillä sivuilla ei ollut mitään mielenkiintoista, mutta sitten erään kuvan päälle oli kirjoitettu nimi K. Adler. Toisen kuvan taakse oli kirjoitettu nimi Dementjeff. Siinä vaiheessa kiinnostukseni todella heräsi, sillä suvussani on tuon nimisiä ihmisiä. Meinasin pyörtyä, kun kävi ilmi, että kuvat olivat peräisin isoisäni serkun jäämistöstä, joka oli päätynyt antikvariaattiin. Ostin tietysti koko nipun.

Sukututkimuksen suosion kasvu näkyy seurakunnissa

Sukututkimuksen suosion kasvu näkyy myös Espoon, Vantaan ja Helsingin seurakuntien keskusrekistereissä. Helsingin seurakuntien keskusrekisterissä on Helsingin kirkonkirjat vuodesta 1856 alkaen ja Vantaan keskusrekisterissä Vantaan seurakuntien kirkonkirjoja 1850–1860-luvulta alkaen. Espoossa rippikirjat alkavat vuodesta 1840 ja kastettujen luettelot vuodesta 1860. 

– Meille on tullut tänä vuonna noin 60 sukututkimustilausta kuukaudessa. Vuosina 2018–2020 niitä tuli kuukausittain noin 45, kertoo Helsingin seurakuntien keskusrekisterin johtaja Emilia Launonen.

Sukututkimuksia varten laadittavia sukuselvityksiä tehdään keskusrekisterissä henkilöresurssien sallimissa rajoissa. Sukuselvitys on nimitys asiakirjalle, jolla luovutetaan tietoja kirkonkirjoista sukututkimusta varten.

– Toimitusaika vaihtelee työtilanteen mukaan. Esimerkiksi sukuselvitykset lakisääteistä perunkirjoitusta varten ovat sukututkimukseen nähden etusijalla.

Omin päin ei vanhoja kirkonkirjoja pääse keskusrekistereihin tutkimaan, sillä niissä ei ole sukututkimusta varten tarkoituksenmukaisia tiloja. 

Suomessa seurakuntien kirkonkirjoja on digitoitu 1860-luvulle ja suhteellisen kattavasti aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Yli sata vuotta vanhoja digitoituja kirkonkirjoja pääsee tutkimaan Kansallisarkiston Digitaaliarkistossa ja Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen (SSHY) Digiarkiston kautta. 

– Sukututkimus kannattaa aloittaa juttelemalla oman suvun jäsenten kanssa ja selvittämällä, mitä muistitietoa ja esimerkiksi vanhoja virkatodistuksia heiltä löytyy. Samalla tulee luonteva mahdollisuus pyytää heiltä lupa tietojen keräämiseen omaan sukututkimusrekisteriin, Emilia Launonen neuvoo juuristaan kiinnostuneita.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi