Kristillistä ilmastoaktivismia tutkiva Valpuri Ketola näkee yhä lisääntyvässä tekoälyltä kysymisessä riskin. Jos ulkoistamme koneelle kriittisen ajattelun, miten löydämme ratkaisut ongelmiin, hän pohtii.
Kristillistä ilmastoaktivismia tutkiva Valpuri Ketola: ”Aktivismi luo henkistä kantokykyä varsinkin yhteisöissä, joissa saa välillä muilta kannattelua”
Ilmastokriisi ja tekoälyn käyttö huolettavat nuoria aikuisia. Aktivismi vaatii mielikuvitusta ja sitä, että löytää uusia mahdollisuuksia.
Valpuri Ketola tekee Helsingin yliopistossa parhaillaan väitöskirjaa, jossa hän tutkii kristittyjen ilmastoaktivistien kokemuksia elämän merkityksellisyydestä ilmastokriisin ajassa. Ketolan mukaan ilmastoahdistus ei ole yksilön vika, vaan terve reaktio kriisiin. Tutkija kertoo, mitä kristinusko voi tuoda ilmastoaktivismiin.
Mitä ajattelet siitä, että välillä nuorten kokemaa ilmasto- ja tulevaisuusahdistusta käsitellään yksilön psyykkisenä oireiluna?
– Ilmastoahdistus on terve reaktio tähän tilaan, jossa olemme, eikä vain yksilön ongelma. Ilmastoahdistuksen hoitamisessa ja sen kanssa pärjäämisessä yhteisön rooli on äärettömän tärkeä. Aktivistiporukoihin kuuluvat ovat tutkimushaastatteluissani kertoneet, että ennen aktivistiyhteisöön kuulumista heidän ilmastoahdistuksensa on voinut olla lamauttavaa, mutta yhteisöön liittymisen jälkeen moni on kokenut sen lievemmäksi.
– Tietenkin on hyvä, että yksilöllä on keinoja oman ahdistuksensa hoitamiseen, mutta ei se korvaa sitä, että tarvitsemme rakenteellisia muutoksia. Ilmastokriisi – käytän mieluummin sitä sanaa kuin ilmastonmuutosta – ei ole yhden ihmisen aiheuttama eikä yksin yhden ihmisen vastuulla.
Luoko aktivismi henkistä kantokykyä vai johtaako se entistä syvempään epätoivoon ja uupumukseen?
– Kun olen aktivisteilta ihan suoraan kysynyt, minkä he kokevat eniten uhkaavan merkityksellisyyttä, niin se ei ole edes itse ilmastokriisi vaan turhautuminen. Varsinkin nuoremmat ihmiset kokevat, että heitä ei oteta tosissaan ja että päättävissä asemissa olevat ihmiset eivät toimi tilanteen vakavuuden mukaan. He kokevat, että vanhemmat ihmiset ja päättäjät vähättelevät itse asiaa ja sen esiinnostajia. Vähättelyn kokemus on murskaava ja siitä tulee merkityksetön olo.
– Ennemminkin näyttää siltä, että aktivismi luo henkistä kantokykyä varsinkin yhteisöissä, joissa saa välillä muilta kannattelua ja voi toisaalta itse olla kannattelemassa muita. Aktivismin ei tarvitse olla Mannerheimintiellä istumista, vaan se myös pieniä asioita omassa elämässä, kuten kulutusvalintoja, jotka ovat yhtä lailla tärkeitä ja luovat yhdessä suurempaa muutosta. Osa haastateltavista on sanonut, että he arastavat sitä aktivisti-sanan käyttöä, koska heistä tuntuu, etteivät he tee tarpeeksi. Kun he sitten kertovat mitä kaikkea tekevät, niin se on kyllä aktivismia.
– Haastatteluissa esiin on tullut huoli myös tekoälyn vaikutuksista. Siihen liittyen eräs pappina työskentelevä kertoi, että kun työpaikalla oli tietynlaiset kehotukset käyttää tekoälyä, hän sanoi prostestoivansa tätä vastaan eikä käytä sitä.
Valpuri Ketola näkee, että kriisin keskellä kirkko voi tarjota nuorille sielunhoitoa ja merkityksellisyyden lähteitä. ”Jos maailmankuvassaan ammentaa jostain korkeammasta voimasta, se voi tuskan ja epätoivon hetkillä antaa sellaista toivoa, resilienssiä ja merkityksellisyyttä, mitä ei maallisesta todellisuudesta saa.”
Ensin koronapandemia rajoitti nuorten elämää, sitten päälle on vyörynyt yhä paheneva ilmastokriisi. Voiko puhua menetetystä sukupolvesta vai onko nuorten mielen kantokyky korjattavissa?
– En todellakaan puhuisi menetetystä sukupolvesta. Jos sellaista toitotetaan, niin sehän luo nuorille vain lisää pahoinvointia. On todella mielikuvituksetonta ajatella, että nuorilla ei olisi minkäänlaista toimijuutta, tai että päättäjillä ei olisi toimijuutta tehdä asioita toisin. Tietyllä tavalla pandemia ei ollut meidän hallittavissa eikä ilmastokriisikään ole yhden ihmisen hallittavissa, mutta ei se niinkään ole, että asioille ei voisi tehdä mitään. Sellainen puhe, että sanotaan ”tilanne on paha, mutta eipä tälle oikeastaan voi mitään” on minusta hyvin huolestuttavaa, koska aina on jotain, mitä voi tehdä. Kun tekee jotakin, se auttaa myös mielen kantokykyyn. Toiset ihmiset, ihmissuhteet, kannattelevat tosi paljon eteenpäin. On valitettavaa, että näiden viimeaikaisten järjestöleikkausten myötä sysätään vastuuta ja selviytymistä paljon yksilölle. Näin viedään pois mahdollisuuksia saada apua, tavata muita ihmisiä ja muodostaa yhteisöjä.
– Tekoäly huolettaa osaa nuorista paljon. Myös tutkijana olen pohtinut kestävää tekoälyn käyttöä. Ekologisen näkökulman lisäksi tähän liittyy myös kriittinen ajattelu. Se, että on kriittinen tekoälyä kohtaan ei tarkoita, että olisi edistyksen vastainen. Mutta kaikesta uudesta teknologiasta ei myöskään automaattisesti aina seuraa hyvää ja positiivista.
– On huolestuttavaa, jos ulkoistamme ajattelumme koneelle, koska tekoälyhän vain pyörittää sitä tietoa, joka on meidät kriisiin johdattanut. Ihmisen oma mieli on lopulta aina paljon rikkaampi kuin tekoäly voi koskaan olla. Aktivismi vaatii mielikuvitusta ja sitä, että ajattelee toisenlaisia mahdollisuuksia nykyiselle tilanteelle. Mitä sitten tapahtuu, jos ihmiset eivät enää ajattele? Mistä silloin löytyvät ratkaisut ulospääsyyn kriisistä?
Suomen evankelis-luterilainen kirkko on suuri rakennusten omistaja ja maanomistaja, jota on kritisoitu ympäristöasioissa. Onko kristillinen ympäristöaktivismi vain pienen piirin akateemista puuhastelua?
– Ensinnäkin pitää sanoa, että suurin osa haastattelemistani ihmisistä ei pyöri akateemisissa ympyröissä vaan ihan muualla. Toiseksi on ihan totta, että kirkko omistaa paljon maata ja metsää, mutta viime aikoina on ollut liikehdintää sen suhteen, että kirkon metsänkäytöstä tehtäisiin kestävämpää. Ympäristöasioiden hoitaminen on kuitenkin iso kakku ja sitä voidaan tehdä vielä paremmin. Jos miettii asiaa vaikka seurakuntatasolla, niin joskus se ei vaadi kuin yhden ihmisen, joka aktiivisesti pitää asiaa esillä. Monesti tukea ilmastotoimille kyllä löytyy, mutta ei itse uskalleta olla se, joka ottaa asiaa esille vaikka sitä kannattaakin.
– Olen haastatellut tutkimuksessani myös brittiläisiä aktivisteja. Sellainen ero heihin on, että suomalaiset puhuvat enemmän luonnossa koetusta pyhyydestä tai ihan luonnon tärkeydestä itsessään ilman sellaista luonnonvaranäkulmaa. Olen havainnut, että meillä seurakunnissa on viime aikoina ollut pinnalla erilaiset pyhiinvaellus- ja luontoretket.
– Ilmastokriisi ei ole vain luonnontieteellinen asia ja sen selättämiseen tarvitaan muitakin kuin kovia tieteitä, tarvitaan kulttuurillinen muutos. Jokaisella on jonkinlainen maailmankuva. Suomessa se monilla pohjautuu kristillisyyteen, jossa puhutaan siitä käsin, miksi kristityllä on vastuu luomakunnasta. Se voi saada ihmiset toimimaan. Kriisin selättämiseen tarvitaan joka ikinen sektori yhteiskunnassa, ja olisi käsittämätöntä, jos uskonto jotenkin suljettaisiin ulkopuolelle tai ajateltaisiin, että tämä ei kuulu kirkkoon. Kirkolla on myös sielunhoidollinen aspekti tämän ison kriisin käsittelyssä. Kirkko voi tarjota paikan, jossa saa purkaa näitä asioita, ja yhteisön tai edes yhden ihmisen, jolle puhua.
Valpuri Ketola on tutkinut myös nuorten kokemuksia koronakriisin aikana.
Voiko kristillinen ilmastoaktivismi tarjota kärsimyksen käsittelyyn sellaista toivoa, mihin maallinen ympäristöliike ei pysty?
– Kaikki tutkimuksessani haastattelemat ihmiset määrittelevät itsensä kristityiksi ja kertovat, että uskonto on heille tavalla tai toisella tärkeä asia. Kyllä heidän kertomastaan käy ilmi, että uskonto auttaa heitä ilmastokriisin aiheuttaman kärsimyksen käsittelyssä. Kristinusko ei yksistään ratkaise asioita, mutta siihen voi turvautua.
– Jos maailmankuvassaan ammentaa jostain korkeammasta voimasta, se voi tuskan ja epätoivon hetkillä antaa sellaista toivoa, resilienssiä ja merkityksellisyyttä, mitä ei maallisesta todellisuudesta saa. Tähän liittyy myös kokemus kristityn vastuusta, joka on on sekä merkityksellisyyden lähde että vahva motivaattori toiminnalle.
Kadonnut merkitys? Nuoret ja mielen kantokyky – Miten nuorten mielenterveyttä ja merkityksen kokemusta voi vahvistaa? -paneelikeskustelu Helsingin tuomiokirkossa su 18.10. kello 18. Keskustelu on osa Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan Tulkoon Valo! -teemakuukautta. Keskustelijoina MIELI ry:n johtava koulutusasiantuntija ja kouluttajapsykoterapeutti Marjukka Laukkanen, tutkija ja kirjailija Lari Launonen sekä uskontososiologian väitöskirjatutkija Valpuri Ketola, joka on tutkinut myös nuorten kokemuksia koronakriisin aikana. Moderaattorina toimii nuorisopappi Lauri Westerlund.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Ilmastoliike tavoitteli nopeaa käännettä – nyt edessä on vuosikymmenten kamppailu, sanoo tutkija ja aktivisti Amos Wallgren
Hyvä elämäYmpäristöaktivisti ja tutkija Amos Wallgrenin mukaan ilmastoliike hävisi ensimmäisen erän. Tuoreessa kirjassaan tutkijat pohtivat, miten muutos saadaan aikaan.
Kolumni: Pelkkä huoli ilmastosta ei muuta maailmaa
Puheenvuorot
