null Useilta papiksi halunneilta jäi takavuosina vihkimys saamatta seksuaalisen suuntautumisen vuoksi – Kaisa Raittilan mukaan moni asia on jo muuttunut ja muuttuu vielä

Useilta papiksi halunneilta jäi takavuosina vihkimys saamatta seksuaalisen suuntautumisen vuoksi – Kaisa Raittilan mukaan moni asia on jo muuttunut ja muuttuu vielä

Kaisa Raittila kirjoitti kirjan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhdenvertaisuuspyrkimyksistä kirkossa. Vielä parikymmentä vuotta sitten moni homo tai lesbo joutui kirkon töissä salaamaan identiteettinsä.

Voiko rukoilla? Siunataanko? Vihitäänkö? Kirkollinen keskustelu samaa sukupuolta olevien parisuhteista on tuntunut junnaavan paikallaan vuosikaudet. Eri kantoja edustavien argumentitkin tuntuvat toistavan itseään. Tämmöistäkö tämä on ollut aina – ja tämmöisenäkö tämä jatkuukin?

Ei – ja ei. Muutosta on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan. Vielä parikymmentä vuotta sitten moni kirkossa toimiva homo tai lesbo joutui salaamaan identiteettinsä. Parisuhdelakiakaan ei vielä ollut, huomauttaa toimittaja ja kirjailija Kaisa Raittila. Hän on tuoreessa kirjassaan Yhteyden rakentajat (Kirjapaja) jäljittänyt sitä, miten kirkon piirissä on suhtauduttu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin ja toimittu niiden puolesta. Kirjan synnyn taustalla on kaksikymmentä vuotta toiminut Yhteys-liike.

Yhteys-liike perustettiin ajamaan seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaista kohtelua kirkoissa ja kristillisissä järjestöissä. Kirkossa työskentelevillä ja kirkon virkaan haluavilla homoseksuaaleilla oli kyllä jo oma verkostonsa, mutta Raittilan mukaan he ja Yhteys-liikkeen perustajat kaipasivat myös laajempaa solidaarisuusliikettä, jota ei voisi syyttää omien etujen ajamisesta. Yhteys-liikkeen ensimmäisiin jäseniin kuuluikin monia nimekkäitä teologeja emeritusarkkipiispa Mikko Juvasta alkaen.

Esimerkiksi ilmapiirin muuttumisesta käy vaikkapa se, että Yhteys-liikkeen alkuvuosina kaikki eivät uskaltaneet tukea sitä julkisesti, sillä he pelkäsivät hankaluuksia työpaikoillaan. Raittila itse oli vuonna 2003 Kirkko ja kaupungin toimittaja, ja harkitsi liittymistään. Silloinen toimituspäällikkö rohkaisi siihen, mutta Raittilaa askarrutti.

– Nimen laittaminen listaan tuntui jännältä ja anarkistiseltakin, Raittila muistelee.

Niille, jotka kaikesta huolimatta ovat jääneet, kirkko on tosi tärkeä ja rakas – siksi he ovat kestäneet.

Papiksi pääsy oli monelle mahdotonta

Kiistat siunaamisesta ja myöhemmin vihkimisestä tulivat kirkkoon vuoden 2002 parisuhdelain ja vuonna 2017 voimaan tulleen uudistetun avioliittolain myötä. 1980- ja 1990-luvuilla yhdenvertaisuuspyrkimysten keskiössä oli seksuaalivähemmistöihin kuuluvien kirkon työntekijöiden tilanne.

Esimerkiksi pappisvihkimyksen saaminen oli monessa hiippakunnassa homoseksuaalille mahdotonta, vaikka hän ei olisi elänyt parisuhteessa. Lopuksi ikää selibaattiin sitoutuminen tuntui kohtuuttomalta päätökseltä. Haastattelujen perusteella tilanne on jatkunut osin samanlaisena. Monet katkeroituneet ovat jättäneet kirkon kokonaan. Raittila ymmärtää heitä hyvin.

Hankalampi voi olla ymmärtää sitä, mikä on saanut monet jäämään kirkkoon syrjinnästä ja loukkaavasta kohtelusta huolimatta.

– Niille, jotka kaikesta huolimatta ovat jääneet, kirkko on tosi tärkeä ja rakas – siksi he ovat kestäneet. Osa heistä on jäänyt myös siksi, että haluaa olla muuttamassa asioita, Raittila sanoo.

Hän ottaa esimerkiksi Arja Majurin työhistorian, joka on omanlaisensa selviytymistarina.

– Hänet vihittiin papiksi sen jälkeen, kun hän oli luvannut rikkoa perheensä ja muuttaa pois kotoaan. Vihkimys oli hänelle niin tärkeä, että hän suostui. Kymmenen vuotta häntä pompoteltiin lyhyissä sijaisuuksissa Mikkelin ja Helsingin hiippakunnissa, kunnes hän sai vastaperustetusta Espoon hiippakunnasta vakinaisen papinpaikan.

Raittila arvioi, että vastaavanlaisia tapauksia on varmasti enemmänkin. On paljon myös pappeja, jotka ovat vuosikaudet eläneet kaksoiselämää ja salanneet puolisonsa ja perheensä työpaikallaan.

– Papin työtä tehdään omalla persoonalla. Miten se onnistuu, kun samaan aikaan joutuu salaamaan sen, mikä omassa elämässä on ihanaa ja kaunista, tai kun ei voi työyhteisössä jakaa yksityiselämänsä murheita?

Piispa Huovisen linja oli tiukka

Kaisa Raittila haastatteli kirjaansa varten yli viittäkymmentä henkilöä.

– Haastattelujen perusteella eniten jarrun virkaa tässä asiassa näyttää hoitaneen Helsingin hiippakunnan piispana toiminut Eero Huovinen. Siihen hän ajautui myös siksi, että pääkaupunkiseudulla vähemmistöihin kuuluvien on ollut helpompi hengittää ja paine päästä kirkon töihin juuri täällä on ollut tavallista suurempi. Huovisen linja oli etenkin alussa ehdoton. 

Toisaalta on myös piispoja, jotka ovat toiminnallaan ja kannanotoillaan merkittävästi edistäneet vähemmistöjen oikeuksia. Sellaisiksi Raittila nimeää Mikko Juvan ohella emeritusarkkipiispat John Vikströmin ja Kari Mäkisen ja heidän lisäkseen Wille Riekkisen, Irja Askolan ja Björn Vikströmin.

– Nykyisistä piispoista tärkeimmät ovat Espoon piispa Kaisamari Hintikka ja Helsingin piispa Teemu Laajasalo. Vaikka Laajasalo on ollut taloudenpidostaan julkisuuden hampaissa, yhdenvertaisuutta hän on ajanut johdonmukaisesti. Hän on myös yksi Tulkaa kaikki -liikkeen perustajista. Arkkipiispa Tapio Luomaa monet haastattelemani kiittivät halukkaaksi oppimaan uutta ja tapaamaan vähemmistöihin kuuluvia ja heidän tukijoitaan.

Toimittaja ja kirjailija Kaisa Raittila on itsekin vaikuttanut yhdenvertaisuutta ajavissa Yhteys- ja Tulkaa kaikki -liikkeissä. Kuva: Sirpa Päivinen.

Toimittaja ja kirjailija Kaisa Raittila on itsekin vaikuttanut yhdenvertaisuutta ajavissa Yhteys- ja Tulkaa kaikki -liikkeissä. Kuva: Sirpa Päivinen.

“Kirkko ei hajoa avioliittokysymykseen”

Miksi seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisuus on ollut kirkossa niin vaikea asia? Kaisa Raittila huomauttaa, että onhan se ollut sitä koko yhteiskunnassa. Sekä parisuhdelaki että avioliittolain uudistus herättivät voimakasta vastustusta, eivätkä pelkästään uskonnollisissa piireissä. Uhattuna on ollut vanha, yhtenäiskulttuurin aikainen käsitys perheestä ja avioliitosta.

Kirkolle on Raittilan mukaan tuntunut muutenkin olevan tärkeä suitsia juuri ihmisten seksuaalisuutta ja perhesuhteita. On tuomittu itsetyydytys ja esiaviollinen seksi. On kiistelty siitä, voivatko eronneet saada kirkollisen vihkimisen, kun he avioituvat uudelleen. Avoliittoja on paheksuttu eikä avopareja ole aina kelpuutettu kummeiksi.

– Minusta tässä näkyy se, että uskonnossa on tosi paljon kyse ei vain moraalista vaan myös moralismista. Siihen liittyy tarve olla vähän parempi kuin muut.

Monesti kirkollinen keskustelu on myös ollut ennakkoluulojen värittämää. Raittila kertoo, että ei ole vielä kovin kauan siitä, kun kirkolliskokouksessa käytettiin puheenvuoroja, joissa annettiin ymmärtää homouden olevan tarttuva tauti. Jos se sallitaan, se leviää.

– Ehkä eniten olen hämmästynyt siitä, että monet piispat ja papit, jotka muissa asioissa seuraavat tieteellistä tutkimusta, eivät tässä asiassa ole sitä tehneet.

Raittilaa häiritsee myös puhe siitä, että yhdenvertaisuuspyrkimyksissä on kyse jostakin vieraasta ja pelottavasta ideologiasta, joka on tunkeutumassa kirkkoon ja rikkomassa sitä, mikä perinteisestä perhemallista kiinnipitäville on pyhää.

– Mutta ei kyse ole siitä. Kyse on ihmisistä, jotka ovat aina olleet keskuudessamme.

Monelle onkin Raittilan mukaan ollut käänteentekevää henkilökohtainen kontakti vähemmistöön kuuluvan kanssa.

– Kun tajuaa, että kyse onkin tästä minun läheisestäni tai tuosta ihan tavallisesta ihmisestä ja heidän elämästään, homoseksuaalisuus lakkaa olemasta etäinen ja pelottava ilmiö.

Ennemmin tai myöhemmin kirkko päättää alkaa vihkiä avioliittoon myös samaa sukupuolta olevia pareja, uskoo Kaisa Raittila. Eikä kirkko siihen päätökseen hajoa.

– Kirkko on uudistunut aina. Ja aina on ollut niitä, jotka ovat vastustaneet uudistumista. Kautta aikojen kirkossa on ollut joku kiista menossa. Jonossa on varmasti jo seuraava asia, josta ollaan eri mieltä. Se on inhimillistä, Raittila sanoo.

 

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi