Kirjailija Risto Oikarisen uusimman romaanin päähenkilö on enkeli, edellinen kertoi naispuolisesta piispasta. ”Tällä hetkellä pappeuteni toteutuu taiteessa”, Oikarinen sanoo.
Uskoon saa suhtautua myös kevyesti ja iloiten, sanoo kirjailija Risto Oikarinen – uusinta romaaniaan kirjoittaessaan hän rukoili enkeleiltä apua
”Ymmärrys lisääntyy, uskonnollisuus lepattaa, elää ja kehittyy”, kuvaa Risto Oikarinen omaa hengellistä matkaansa. Hän on pohtinut paljon sitä, mikä uskonnossa on vertauskuvallista, mikä taas kirjaimellisesti otettavaa.
Luultavasti lastenhuoneen seinällä oli tuttu Suojelusenkeli-taulu. Kirjailija Risto Oikarinen ei enää ole siitä ihan varma. Ainakin hän pitkään sijoitti enkelit jonnekin lapsuuteen, samoihin maisemiin keijukaisten ja joulupukin kanssa.
– Minulla on ollut enkeleihin epävarma suhde. En ole oikein tiennyt, mitä niistä pitäisi ajatella. Tuntuu, että enkelit ovat sellaisella alueella, jossa uskonto muuttuu saduksi. Ehkä ne ovat tuntuneet vähän hävettäviltäkin, Oikarinen kertoo.
– Olen ajatellut, että ei noihin varmaan tarvitse uskoa. Kun Jeesukseenkin uskomisessa on välillä ollut hommaa, niin miten paljon muuta uskottavaa tähän pitää vielä tuoda?
Oikarinen olettaa, että monen muunkin luterilaisen hengellisessä elämässä enkelit ovat vähän katveessa. Toisaalta ei enkeleitä ole siivottu kirkosta poiskaan. Esimerkiksi Helsingin tuomiokirkossa, jossa hänellä on tapana käydä, alttarin kultaiset enkelit hallitsevat koko kirkkotilaa. Ja jos lukee Raamattua, huomaa, että enkeleistä ei oikein pääse eroon: niin usein ja niin ratkaisevissa tapahtumissa enkelit sen kertomuksissa esiintyvät.
Enkelit jäivät kaihertamaan Oikarista vuosituhannen alussa, kun hän teologian opiskelijana istui nyt jo edesmenneen professori Reijo Työrinojan luennoilla. Niillä Työrinoja avasi keskiajan tunnetuimman teologin Tuomas Akvinolaisen enkelioppia. Tuomas pohti esimerkiksi enkelien liikkumista tavalla, joka muistuttaa modernia kvanttifysiikkaa. Hän myös ajatteli, että jokainen enkeliyksilö on oma lajinsa ja että Jumala on luonut enkeleitä suunnattoman paljon.
Kristillinen enkeliteologia ja enkeleitä koskevien uskomusten rikkaus värittävät Oikarisen tuoretta romaania Oikea enkeli (Otava). Sen päähenkilö on enkeli, tosin siivetön ja keski-ikäisen miehen nahoissa. Hän elää ihan tavallista elämää puupuhallinten korjaajana, mutta muutaman kerran vuodessa oranssi loimotus kutsuu hänet käyttämään yliluonnollisia kykyjään. Muilta hän pitää todellisen identiteettinsä ja tehtävänsä salassa.
Älyllisesti, tunteellisesti ja leikkisästi
Enkeleissä tiivistyy Risto Oikarista pitkään vaivannut kysymys siitä, mikä uskonnossa on vertauskuvallista ja mikä taas kirjaimellisesti otettavaa. Kun ilmassa leijuu höyhen, voiko siitä liikuttua ja ajatella enkelin lentäneen ohi?
Nykyisin enkeleitä pidetään Oikarisen mukaan lähinnä symboleina ja kielikuvina tai jonkinlaisina pedagogisina välineinä, joiden avulla halutaan kertoa esimerkiksi Jumalan huolenpidosta.
– Enkeliuskoon tuntuu liittyvän myös jonkinlaista lapsellisuutta ja sitä, ettei tämän maailman kärsimystä ja Kristuksen todellisuutta oteta vakavasti.
Ehkä suomalaista hengenmaisemaa kuvaa hyvin Oikarisen muisto pappisvihkimystä edeltäneestä ordinaatiokoulutuksesta. Tuolloin piispa Teemu Laajasalo kysyi tulevilta papeilta, mistä kirkkovuoden tekstistä nämä mieluiten saarnaisivat.
– Varmaan yhdeksänkymmentä prosenttia, minäkin siinä joukossa, mainitsi pitkäperjantain. Mutta vaikka suru ja hiljaisuus puhuttelisikin eniten, uskoon voi kokeilla välillä suhtautua myös kevyemmin ja iloiten.
Niin voi tehdä, vaikka Oikarisen tavoin olisi taustaltaan liberaali ja körtti. Siinä porukassa ei Oikarisen mukaan ole ollut tapana toivotella ”siunauksia ja enkeleitä”.
Ehkä jonkinlainen naiivimpi moodi on siunaus.
Oikarinen kertoo, että nuorempana hänelläkin on ollut taipumusta mustavalkoisuuteen: Fjodor Dostojevskin romaanit, Arvo Pärtin musiikki, kuolema, kärsimys ja sielun pimeä yö hyviä. Netflix, viihdekirjallisuus, listapop ja eloisampi ja äänekkäämpi hengellisyys huonoja. Ja ehkä ne enkelit ovat kuuluneet jälkimmäiseen joukkoon.
– Nyt ajattelen, että you can have it all. Ei tarvitse uskottavuuden nimissä lähteä karsimaan, vaan hengellisyyteenkin voi suhtautua kokonaisvaltaisesti: älyllisesti, tunteellisesti ja leikkisästi.
Armollisuutta aistimassa
Niinpä Risto Oikarinen alkoi rukoilla enkeleitä, iltaisin Isä meidän -rukouksen perään.
– Aluksi se tuntui tosi oudolta ja jotenkin lapsekkaalta. Mutta ehkä jonkinlainen naiivimpi moodi on siunaus.
Naiivimpi moodi tarkoittaa hänelle esimerkiksi sitä, että enkeleitä kehtaa lähestyä sellaisillakin asioilla, jotka iankaikkisuuden perspektiivissä tuntuvat pieniltä tai jopa tyhmiltä. Voi vaikka pyytää apua parkkipaikan löytämiseen, niin kuin nykyajan enkelihenkisyyttä tutkinut Terhi Utriainen kertoo kirjassaan Enkeleitä työpöydällä.
Oikarinen puolestaan kertoo pyytäneensä enkeleiltä apua kirjoittamiseen, kun teksti jumitti hankalassa kohdassa. Kun hän sitten seuraavana aamuna meni olohuoneeseen, hän näki parvekkeella lepattelemassa oranssin perhosen, kevään ensimmäisen. Oikarinen sanoi kiitos – ja tiesi, miten jatkaa kirjoittamista. Itkukin tuli.
Iltarukous kytkee minut suhteeseen, jossa olen elänyt lapsesta asti.
Jo lapsuudestaan Oikarinen muistaa kokemuksia siitä, että hänen rukouksiinsa on vastattu. Hänen hengelliset kokemuksensa eivät ole olleet taivaiden avautumisia tai suuria valaistumisen hetkiä, vaan sillä tavalla yhtä aikaa arkisia ja erityisiä, että ne olisi helppo selittää pois. Hän esimerkiksi kertoo välillä aistivansa armollisuutta, jonkinlaisen Jumalan todellisuuden.
– Se todellisuus on läsnä koko ajan, mutta se, miten itse olen kuulolla, vaihtelee. Kolkuttavalle avataan.
Joskus lohtu ja apu hankalaan tilanteeseen tulee jo siitä, että Isä meidän -rukousta tai Kristuksen rukousta rukoilemalla omat ongelmat asettuvat isompaan perspektiiviin.
Mahdotonta olla rukoilematta
Ateismiakin Risto Oikarinen on kokeillut. Hän päätti olla rukoilematta ja ajatella, ettei Jumalaa ole olemassakaan. Että kyseessä on hänen omien aivojensa luoma, evoluutioon pohjautuva harha, jota moderni, kriittinen aikuinen ei tarvitse. Selitys tuntuikin ihan järkevältä ja johdonmukaiselta.
Kokeilu kaatui siihen, että Oikarisen oli mahdotonta olla rukoilematta.
– Iltarukous kytkee minut suhteeseen, jossa olen elänyt lapsesta asti.
Joku voisi sanoa, että Oikarinen on siis lapsena joutunut aivopesun uhriksi. Niin voisi, hän myöntää ja huomauttaa sitten, että asiat voivat olla samanaikaisesti monella tavalla.
– Uskoakseen ei tarvitse hylätä tieteellistä maailmankatsomusta, vaan armo tulee siihen päälle.
On erilaisia tapoja uskoa, todistaa ja tunnustaa, ja ne saattavat avata minulle uusia väyliä.
Jumala-suhteesta tai uskon eri vaiheista puhutaan usein matkana tai tienä. Niin Oikarinenkin tekee, vaikka varoittaa ensin, että kielikuva on jo klisee.
– Jokaisella on oma matkansa, jossa on erilaisia vaiheita. Myös kauheat asiat voivat osoittautua korvaamattomiksi sillä tiellä. Eikä uskossa ole tarvetta eheydelle – körttiläisenkin tielle voi tulla enkeleitä liihottelemaan.
– Omassa kasvussani on olennaista, että olen kuulolla. On erilaisia tapoja uskoa, todistaa ja tunnustaa, ja ne saattavat avata minulle uusia väyliä. Yritän asennoitua niin, että tuota en itse vielä ymmärrä – en niin, että onpa paskaa. Ymmärrys lisääntyy, uskonnollisuus lepattaa, elää ja kehittyy. Se saattaa myös hiipua tai vaihtaa väriä ja lämpötilaa.
Enkeli armon tarpeessa
Kirjoittamisen jumit, parkkipaikat tai muut arjen järjestelyt eivät kuulu Risto Oikarisen romaanin enkelipäähenkilön toimenkuvaan. Hänellä on paljon isompi tehtävä: pelastaa ihmisten ja eläinten henkiä. Eräs Oikarisen ateistiystävä huomauttikin kirjan luettuaan, että kyseessä on supersankariromaani.
Enkelinä romaanin päähenkilö pystyy ihmetekoihin. Ihmisenä hän on kuin kuka tahansa muukin ihminen: erehtyvä, loukattu, epäonnistunut, rikkonainen, epäilevä. Hän kipuilee päättynyttä parisuhdettaan, ja hänen tuntuu olevan mahdotonta antaa entiselle puolisolleen anteeksi. Hän on yksinäinen, sillä vaikka maan päällä täytyy liikkua muitakin hänen kaltaisiaan, hän ei ole kohdannut ketään. Hän ei myöskään voi paljastaa todellista identiteettiään kenellekään.
Siinä mennäänkin enkelioppia syvemmälle kristilliseen teologiaan: kysymyksiin synnistä, armosta ja anteeksiannosta.
– Anteeksiantaminen on hirveän vaikeaa, ja omaan vihaansa on helppo takertua. Vihan ja kaunan vetovoima saattaa olla niin vahva, että siitä voi tavallaan tulla koko elämän sisältö. Ihmisen omat voimat eivät riitä siitä irrottautumiseen. Romaanin enkelillekin tulee vastaan asia, johon hän ei ilman armoa pysty, Oikarinen sanoo.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kirjailija Joel Haahtela yrittää pitää Jumalan mielessä joka päivä – ”Jos meillä ei ole hengellistä maailmaa, kuljemme vain ihmisen varjoina”
HengellisyysKun nuoruuden omavoimaisuus on karissut, Joel Haahtela on joutunut opettelemaan todellisuuden hyväksymistä sellaisena kuin se on.
