Kirjailija Joel Haahtela on Kirkko ja kaupungin uusi kolumnisti, joka aikoo kirjoittaa muun muassa hengellisyydestä, yhteiskunnasta ja psykologiasta.
Kirjailija Joel Haahtela yrittää pitää Jumalan mielessä joka päivä – ”Jos meillä ei ole hengellistä maailmaa, kuljemme vain ihmisen varjoina”
Kun nuoruuden omavoimaisuus on karissut, Joel Haahtela on joutunut opettelemaan todellisuuden hyväksymistä sellaisena kuin se on.
Yksinäisyys, kuolema ja rakkaus ovat pyhä kolminaisuus, johon kirjailija Joel Haahtela arvioi kaikkien kirjojensa tiivistyvän. Eri tarinoissa nuo teemat vain saavat vähän erilaisia muotoja.
Viime vuonna ilmestyneen Sielunpiirtäjän illan päähenkilö on vanheneva, leskeksi jäänyt ja muistoissaan kuljeskeleva taiteilija 1600-luvun Hollannissa – melankolinen ja hyväsydäminen mies, joka kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Muutenkin iän myötä päivät lyhenevät ja yöt pitenevät, kunnes valoisaa on jäljellä kellonlyömän verran.”
Haahtelaa oli askarruttanut, osaisiko hän kirjoittaa kirjan, joka on ajaton ja jonka lukija haluaa lukea uudestaan ja uudestaan. Hän arvioi, että Sielunpiirtäjän ilta saattoi onnistua siinä.
– Olin hyvin upoksissa siinä maailmassa, ja jotain maagista oli siinä, että kirja syntyi kuin itsestään.
Vanhenemisesta ja luopumisesta kertova pienoisromaani lienee saanut osan lempeän tummista sävyistään siitä, ettei sen kirjoittajakaan ole enää ihan nuori.
– Varmaan, 53-vuotias Haahtela myöntää.
– Viisaan elämänasenteen ytimessä on elämän todellisuuden hyväksyminen sellaisena kuin se on. Sitä olen joutunut opettelemaan ja kohtaamaan. Elämään kuuluu hyviä asioita, mutta myös kärsimystä, ahdistusta, vanhenemista, kuolemaa ja avuttomuutta. Enää tietynlainen nuoruuden omavoimaisuus ja yritys hallita asioita ei toimi. Ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä ja sanoa, että kiitos tästä.
Jumala mielessä
Teini-ikäisenä Joel Haahtela löysi kuvataiteesta lohtua nuoruuden ahdistukseen ja yksinäisyyteen. Enää hän ei ole maalannut vuosiin, mutta kiinnostus ja perehtyneisyys taiteeseen näkyy monissa hänen kirjoissaan. Yö Whistlerin maalauksessa -kirjassa (2023) niin maalauksiin uppoutuminen kuin hidas työskentely grafiikan parissa saavat hengellisiä ja mystisiäkin ulottuvuuksia. Marijan rakkaudessa (2024) ollaan Roomassa vanhan taiteen äärellä.
Nykyään Jumala on ikään kuin kadonnut tai ulkoistettu kirkoille.
Helmikuussa ilmestyy Joel Haahtelan 17. romaani Talvikappeli, jota kirjailija luonnehtii arvoitustarinaksi. Se sijoittuu 1300-luvun Italiaan ja kertoo freskomaalarista, joka on saanut tilaustyön. Eräs ruhtinas on rakennuttanut maaseutuhuvilaansa kappelin pyytääkseen syntejään anteeksi, ja maalarin tehtävä on maalata sinne freskot.
– Paljonhan siinä Jumalasta puhutaan. Halusin kuvata 1300-luvun ihmisten maailmankuvaa, jossa Jumala oli jatkuvasti läsnä. Jumala oli olennainen osa arkea, toisin kuin nykyään, kun hän on ikään kuin kadonnut tai ulkoistettu kirkoille. Varmaan aika harvalla täällä sekulaarissa Suomessa Jumala on osa arjen elämää luontevasti ja jatkuvasti.
Haahtela itse sanoo yrittävänsä muistaa Jumalaa usein. Vuosi sitten hän oli neljättä kertaa Kreikassa Athosvuorella, jossa on useita ortodoksisia munkkiluostareita. Hän kävi keskusteluja eri luostareissa elävien munkkien kanssa, ja ihmettelee vieläkin, miten kaikki munkit sattuivat puhumaan samasta asiasta: siitä, että on hyvä pitää Jumala mielessä, mitä sitten tekeekin.
– Oli jännää, miten siellä asiat jotenkin tiivistyivät. Melkein tuntui, että kaikki olisivat mystisesti sopineet keskenään puhuvansa juuri Jumalan muistamisesta.
Pyhää liikettä
Athosvuoresta saadaan näppärä aasinsilta pyhien elämäkertoihin, joita Joel Haahtela kertoo lukevansa.
– Ylipäätään minua kiinnostavat ihmiset, joilla on ollut poikkeuksellinen elämä ja jonkinlainen anarkistinen elämänasenne – ja jotka ovat kulkeneet toiseen suuntaan kuin muut, hän sanoo.
Radikaalin hyväksynnän asenne on jotain semmoista, mitä on vaikea käsittää.
Poikkeuksellinen hahmo on esimerkiksi Haahtelan suosikki Porfyrios Kausokalivialainen, joka lienee uppo-outo henkilö useimmille ei-ortodokseille. Ortodoksisessa maailmassa kreikkalainen Porfyrios on kuitenkin yksi 1900-luvun tärkeimpiä pyhiä. Hän oli oppimaton ja lähes lukutaidotonkin teinipoika karatessaan Athosvuorelle. Siellä hän asui pitkään majassa kahden vanhuksen kanssa. Myöhemmin hän joutui palaamaan mantereelle terveyssyistä ja toimi monta vuotta Ateenan sairaalassa pappina.
– Porfyrios oli häkellyttävä persoonallisuus. Hänellä oli elämänsä loppuvaiheessa paljon vaikeita sairauksia, mutta hän kiitti niistä Jumalaa. Tuollainen radikaalin hyväksynnän asenne on jotain semmoista, mitä on vaikea käsittää. Hänellä oli myös erittäin rakkaudellinen lähestymistapa hengellisyyteen. Hän ei välittänyt syntien kaivelusta, vaan ohjasi ihmisiä aina rakkauden kautta, Haahtela kertoo.
– Ortodoksisessa kirkossa sanotaan, että elämä on pyhää liikettä kohti Jumalaa ja Jumalan valtakuntaa. Porfyrioksen elämästä voi todella sanoa, että se oli yhtä suurta pyhää liikettä. Oma liikkeeni on vähän tämmöistä kompuroivaa ja katkonaista.
Kadonnut koti
Monet ortodoksiseen kirkkoon aikuisiällä liittyneet ovat kuvailleet löytäneensä kirkosta kodin. Se oli Joel Haahtelankin kokemus, kun hän elokuussa 2017 Kreikan-matkan jälkeen ensimmäistä kertaa astui ortodoksiseen palvelukseen Kirkkonummella Pokrovan kirkossa.
– Varmaan se liittyy siihen, että kirkon tunnelmassa saa jonkinlaisen kokemuksen siitä kodista, joka on meiltä kaikilta kadonnut ja johon meitä kutsutaan takaisin. Elämme erittäin yksilökeskeisessä ja monesti hyvin yksinäisessä maailmassa, jossa jokainen joutuu repimään merkityksen elämäänsä omasta itsestään. Mutta kuinka monelta se loppujen lopuksi onnistuu? Kuljemme tavallaan ihmisen varjoina, jos meillä ei ole mitään hengellistä maailmaa.
Haahtela löytää esimerkin kuvataiteesta: Monissa renessanssiajan Marian ilmestys -aiheisissa maalauksissa on jonnekin nurkkaan pieninä kuvattu paratiisin ulkopuolelle karkotetut Aadam ja Eeva. He seisovat karussa maisemassa ja näyttävät olevan eksyksissä.
– Se kuvaa hyvin sellaisen ihmisen kohtaloa, joka kelluu maailmassa omassa varassaan. Ilman Jumalaa ihminen on vain tomua.
Oman kaipuun kanssa kirkossa
Kodin löytäminen kirkosta tuntui Joel Haahtelasta aluksi yllättävältä ja hämmentävältä, vaikka hän arvioikin olleensa aina jollakin tavalla hengellinen ihminen.
– Uskonelämä oli aiemmin tuntunut minusta jollakin tavalla pelottavalta, hassulta ja luotaantyöntävältäkin. Uskontoon tuntuu usein liittyvän tuputtamista ja oikeassa olemista, jota vierastan, hän sanoo.
– Ortodoksisesta kirkosta löysin luontevan tavan olla kirkossa. Siihen ei liity ylitsepursuavaa jeesustelua. Mennään vain kirkkoon ja viedään sinne oma kaipuu. Seisot siinä Jumalan edessä ihan omana itsenäsi ja omien ongelmiesi kanssa, eikä kukaan kysele, miten syvää sinun uskosi on.
Haahtela lisää, että helpottavaa on myös se, että vaikka järjenkäyttö kirkossa on sallittu, usko ei ole rationaalisen mielen vaan enemmänkin sielun ja sydämen asia.
– Siinä tietyllä tavalla voi luopua subjektiivisesta järkeilystä. Ortodoksisessa kirkossa ja varmaan muissakin kirkoissa traditio on niin vahva, että ihmisillä voi olla kaikenlaisia teologisia mielipiteitä ja omia ajatuksia, mutta loppujen lopuksi me uskomme kirkon yhteiseen todistukseen ylösnousseesta Kristuksesta.
Provokaattori ja väittelijä
Kirkossa hiljenee se provokaattori ja väittelijä, joka Joel Haahtelasta yksityisissä keskusteluissa ja ystävien parissa pääsee esiin.
– Olen nuoresta lähtien tykännyt kovasti väitellä kaikista asioista. Enkä ole väistellyt ristiriitoja, hän sanoo.
Haahtela arvelee, että jokaisella ihmisellä on paitsi tietty, tunnistettava ruumiillinen olemus, myös oma kielellinen persoonallisuus, joka ei elämän varrella juuri muutu. Toisaalta kielellinen olemus saattaa vaihdella hieman sen mukaan, minkä tyyppinen teksti on kyseessä. Romaaneissaan runollinen Haahtela voi mielipidekirjoittajana olla kärjekkäämpi. Sellainen Haahtela pääsee ääneen kolumneissa, joita Kirkko ja kaupunki julkaisee 12. tammikuuta alkaen verkossa joka toinen maanantai.
– Varmaan yritän käsitellä yleisinhimillisiä, ikuisia aiheita ja katsoa, miten ne törmäävät nykymaailman kanssa. Minua kiinnostaa kirjoittaa kirkosta – ehkä sekä ortodoksisesta että luterilaisesta kirkosta – ja hengellisestä elämästä. Ja yhteiskunnasta, psykologiasta, taiteesta. Saa nyt nähdä.
Kuka?
Joel Haahtela, 53, on Kirkkonummella asuva kirjailija ja psykiatri. Hänet on myös vihitty ortodoksisen kirkon diakoniksi.
Mitä?
Haahtela on Kirkko ja kaupungin uusi kolumnisti. Helmikuussa ilmestyy hänen 17. kirjansa Talvikappeli.
Motto
Kannattaa astua sisään.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Paratiisin kartta on kätketty sisäämme
PuheenvuorotOlen varma, että ihmisen henkilökohtaisten muistojen taakse on kätketty myös mentaalishengellinen kartta, kirjoittaa Joel Haahtela.
