Venho: Lapsen oikeuksien viikko on kaikkien viikko, koska olemme kaikki lapsia
Meissä kaikissa on sisällä se turvaa etsivä, se kompastuva ja itkuun herahtava, se pikkujutuista iloitseva, se yhteyttä toivova.
Ehkä kaikkien mieleen on syöpynyt joitain lähtemättömiä näkyjä. Minulla on muutamia sellaisia. Yhden haluan nyt jakaa, koska tänään alkaa lapsen oikeuksien viikko. Näin tapauksen yli kymmenen vuotta sitten Helsingin asematunnelissa. Isä (oletan) juoksi kiireellä tunnelin aukion poikki, kaksi pientä poikaa hätääntyneinä perässään. Pojilla oli toppahousut ja kömpelöt kengät, pienempi pojista ei tahtonut pysyä perässä, isä retuutti kädestä. Yhtäkkiä, kun poika oli kompastua, isä löi häntä kovaa takaraivoon. Pieni poika kaatui naamalleen asematunnelin lattialle. Vauhtia, perkele! isä karjaisi ja juoksi eteenpäin. Hengästynyt, itkevä poika pääsi pystyyn ja kompuroi isän perään.
Nytkään, tätä kirjoittaessa, en ole kestää ajatella asiaa.
Sitä, miten armoilla lapset ovat. Ja sitä, etten tehnyt mitään. Mitä olisin voinut tehdä? Missä se pieni poika on nyt?
Tässä vahvuutta palvovassa ajassa ihmisellä pitää olla oikeus myös heikkouteen.
“Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle” on yksi Jeesuksen paljon lainattuja lauseita. Kun kuulen sen, ajattelen aina lapsia. Lapsille tehdyt pahat teot tuntuvat pahimmilta mitä on, koska lapsi on vilpitön. Hän on tyhjä taulu, johon voi kirjoittua mitä vain ja johon toivoisi jäävän vain hyviä ja kauniita asioita. Sillä tavalla niiden määrä maailmassa lisääntyy. Mutta lapsille tehdyistä vääryyksistä versoo lisää kärsimystä ja tuhoisia tekoja.
Mietin, miten pikkuvauva rauhoittuu sylissä ja hakee katsekontaktia. Hän etsii kasvoja, silmiä, hymyä: todistusta siitä, että hän on turvassa, että hän kelpaa ja on rakastettu. Sen saman kysyvän, etsivän katseen näkee aika usein myös aikuisten silmissä, enemmän tai vähemmän paljaana. Kuinka julma on ihminen, joka kääntyy pois sellaisen katseen edessä, ei vastaa pyyntöön? Vai onko pois kääntyminen pohjimmiltaan pelkoa: oma hauraus ja heikkous pelottaa, kun sen näkee toisen silmien peilissä?
Tässä vahvuutta palvovassa ajassa ihmisellä pitää olla oikeus myös heikkouteen. Pitää olla oikeus myöntää, että loukkaantuu, että haavoittuu, että väsyy. Ei tarvitse esittää aina vahvaa.
On hyvä, että vietetään lapsen oikeuksien viikkoa: oikeastaan se on meidän kaikkien viikko, sillä lapsuuteen ei ole pitkä matka. Meissä kaikissa on sisällä se turvaa etsivä, se kompastuva ja itkuun herahtava, se pikkujutuista iloitseva, se yhteyttä toivova. Otetaan se syliin. Leikitään sen kanssa. Pienetkin hyvät teot ovat siemeniä johonkin parempaan.
Kirjoittaja on kirjailija, joka kirjoittaa lapsille ja aikuisille, runoa ja proosaa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Venho: Pysyt elossa niin kauan kuin joku muistaa sinut
PuheenvuorotKertominen on aikakone. Pyhäinpäivänä mietin, mitä haluan kysyä niiltä, joilta vielä ehdin. Entä mitä haluan itse kertoa seuraaville?