Venho: Pysyt elossa niin kauan kuin joku muistaa sinut

Venho: Pysyt elossa niin kauan kuin joku muistaa sinut

Kertominen on aikakone. Pyhäinpäivänä mietin, mitä haluan kysyä niiltä, joilta vielä ehdin. Entä mitä haluan itse kertoa seuraaville?

Pyhäinpäivänä mietin, mitä aiemmilta sukupolvilta on minuun jäänyt. En ajatellut materiaalista perintöä, vaan aineetonta. Sitä, mitä minulle on kerrottu. Mitä minut on otettu mukaan kokemaan, mihin minut on viety näkemään. Miten minua on pidetty lähellä arjessa imemässä vaikutteita, millaisia tunteita, asenteita ja ilmapiiriä olen ottanut vastaan. 

Lapsena maailman ottaa annettuna, ei osaa kyseenalaistaa. Muistan, miten olin pienenä pitkiä aikoja sairaalassa. Lastenklinikan yöt, äänet, erityinen kiireisensorttinen huolenpito – ne värittivät todellisuutta. Kertaakaan en kysynyt semmoista, mitä aikuinen sairastuessaan kysyisi heti: miksi juuri minä, mitä varten minulle käy näin. Lapsella ei ole mihin verrata. 

Kasvaessaan ihminen oppii puntaroimaan saamaansa perintöä ja pudottelee pois asioita, jotka eivät sovi omaan pirtaan. Aineeton perintö voi olla myös taakka, sen kanssa joutuu kamppailemaan, siitä joutuu taistelemaan eroon. Pitää tajuta, mitä tahtoo säilyttää, koska se on vähän niin kuin lamppu tai kynttilä yössä: sen valossa näkee mihin suuntaan on menossa. 

Hetkistä tulee täydempiä, kun takaraja näkyy. 

Pyhäinpäivä on painava ja tärkeä kohta vuodessa. Se on vanhan suomalaisen ajanlaskun mukaan vuodenvaihdetta; ennen nykyisiä kalentereita uusi vuodenkierto alkoi loka-marraskuun vaihteessa, ja vanha vuosi loppui kekriin. Uuden vuoden alkajaisia vietettiin Martin päivään saakka ja silloin elettiin merkillistä jakoaikaa uuden ja vanhan välissä. Jakoajan päivät olivat pyhiä ja niistä luettiin tulevan vuoden enteitä.

Kaikkiin pyhäinpäivän tienoilla vietettyihin juhliin – halloweeniin,  kuolleiden päivään tai kelttien samhain-juhlaan – liittyy kuoleman ja kuolleiden ajatteleminen. Ilo ja suru, nauru ja itku yhtenä vyyhtinä. Memento mori: pitää muistaa elää. Hetkistä tulee täydempiä, kun takaraja näkyy. 

Kun tajuaa joskus kuolevansa, tulee tärkeäksi välittää asioita toisille ihmisille. Tänä vuonna pyhäinpäivänä mietin, mitä haluan kysyä niiltä, joilta vielä ehdin. Ja sitäkin mietin, mitä haluan itse kertoa. Kertominen on jonkinlainen aikakone. Kun kuulin pienenä juttuja paapalta, joka oli syntynyt 1911, voin siirtää niitä eteenpäin nyt 2000-luvulla syntyneille: muisti on pitkä ja tajunta laajenee. Ja niin kauan kuin joku muistaa edeltä menneet, he pysyvät elossa täällä.


Kirjoittaja on kirjailija, joka kirjoittaa lapsille ja aikuisille, runoa ja proosaa

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi