Venho: Sylvi Kekkosen hiusverkko ja villasukka Karjalasta ovat avaimia yhteiseen muistiin
Kun pitelen Sylvin teekuppia, voin melkein tuntea, että kosketan hänen kättään.
Menen Kansallismuseoon etsimään alttarivaatetta, jonka Sylvi Kekkonen kirjaili Seilin saaren kirkkoon vuoden 1957 tienoilla. Olen nähnyt siitä vain kuvia: se on punaista villakangasta ja sen keskelle on kirjailtu valkoinen karitsa. Karitsa seisoo ruohikossa toinen etujalka koholla, molemmilla puolillaan pieni ristikuvio.
Kansallismuseo on viikonloppuna täynnä porukkaa: ihmiset kävelevät katselemassa esineitä eri ajoilta. Huomaan naisen, joka tarkastelee pitkään luovutetusta Karjalasta tuotua rikkinäistä ja harmaantunutta lapsen villasukkaa.
Olen kirjoittanut romaania Sylvi Kekkosesta ja kehittänyt työn myötä himon vanhoja esineitä kohtaan. Luojan lykky, ettei kukaan ole konmarittanut Kekkosten kesähuvilan kylpyhuoneen naulassa riippuvaa hiusverkkoa, pikkuruista almanakkaa, kirjeitä, matkamuistoja tai Sylvin kirjoja Tamminiemen hyllyissä. Esineet säilövät aikaa. Kun pitelen teekuppia, josta Sylvi on juonut teetä, voin melkein tuntea, että kosketan hänen kättään.
Mitä vanhempia esineet ovat, sitä enemmän niissä on kerroksia.
Kun kirjoittaa ihmisestä, joka on elänyt toisessa ajassa, pitää etsiä peilejä. Siis niitä kohtia, joissa pystyy näkemään oman kuvansa vasten toisen olemusta ja aikaa. Häneksi ei voi muuttua, mutta häntä voi kuunnella tarkkaan, ja voi olla, että toisesta pystyy lopulta ymmärtämään vain sen, minkä on jollain tasolla itsekin kokenut. Mutta muisti on huikea arkisto, josta kääntyy esiin koko ajan uutta. Esineet ovat avaimia muistiin, eivätkä ne tosiaankaan ole mykkiä. Vaatteet. Hajuvesipullo. Sylvin hankkima taulu tai veistos. Mitä vanhempia esineet ovat, sitä enemmän niissä on kerroksia.
Kansallismuseossa selviää, että Seilin kirkon alttarivaate ei ole esillä museossa. Se pitää pyytää erikseen nähtäväksi Museovirastolta. No, lomaketta täyttämään. Ei, valokuvan näkeminen ei riitä. Nyt pitää nähdä alttarivaate in real life.
Sylvihän ei ollut uskonnollinen ihminen, niin papin perheestä kuin olikin. Hän kammoksui hurskastelua – kuten kaikkea teennäisyyttä – ja nostatti kohua ilmoittamalla haastattelussa, että jokaisella on oma taivaansa ja helvettinsä. Kuvittelen, että punaista alttarivaatetta kirjoessaan hän ajatteli enemmän Seilin saaren asukkaita kuin kirkkoa: sairaalaa, jonne eristettiin sopeutumattomat, mielenvikaisiksi leimatut naiset. 1950-luvun lopulla Seilin hospitaali toimi viimeisiä vuosiaan naisten mielisairaalana.
Pikkuinen, valkoinen agnus dei seisoo yksin keskellä punaista kangasta, kuin valmiina lähtemään juoksuun. Se on kirjailtu villalangalla ja silkillä, hitain käsin ja jo kipein nivelin. Haluan nähdä sen, haluan koskettaa karkeaa villaa omin sormin.
Kirjoittaja on kirjailija, joka asuu ja kirjoittaa metsän reunassa, remonttia kaipaavassa talossa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Venho: Sylvi Kekkonen talletti kirjoihin sisäistä maailmaansa – se oli hänelle pelastus ja suoja
PuheenvuorotPresidentin puoliso ei ollut kiinnostunut uskonnosta eikä kai pohjimmiltaan politiikastakaan.
