”Olen saanut lukuisia yhteydenottoja kirjan ilmestymisen jälkeen ja ihmiset ovat jakaneet tarinoitaan. Myös omassa lähipiirissäni osa ihmisistä on paljastanut vasta nyt, että hekin ovat aviottomia lapsia tai että heidän suvussaan on aviottomia lapsia”, Hannele Törrönen kertoo.
Yhteiskunta on vaiennut aviottomien lasten kohtaloista liian pitkään – ”Jos vääryttä kokeneen ihmisen kärsimys ei saa nimeä ja tunnustusta, toipuminen voi olla todella vaikeaa”
Isättömyys ja sitä seurannut häpeä on jättänyt jäljet satoihintuhansiin suomalaisiin.
Psykoterapeutti ja tietokirjailija Hannele Törrönen, kun aloit kirjoittaa kirjaa Unohdetut äpärät, sinulle sanottiin, että aihe ei ole enää ajankohtainen tämän päivän Suomessa. Olet toista mieltä. Miksi?
– Kun aloin kirjoittaa kirjaani, huomasin monen ajattelevan, että aihe kuuluu menneisyyteen. Kansanedustaja Marjatta Stenius-Kaukonen on kuitenkin arvioinut, että pelkästään vuosina 1951–1976 syntyi avioliiton ulkopuolella 100 000 lasta, eli kyseessä on melkoisen suuri joukko ja moni meistä on edelleen elossa.
– Monista traumaattisia kokemuksia kokeneista, kuten sotalapsista, sotaorvoista ja sotapakolaisista tai lapsena hyväksikäytön kohteeksi joutuneista, on kirjoitettu kirjoja, ja heille on perustettu vertaistukiryhmiä. Au-lasten eli avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten tarinat sen sijaan ovat jääneet kokonaan kertomatta. Jos yhteiskunnan taholta vääryttä kokeneen ihmisen kärsimys ei saa nimeä, käsitettä ja tunnustusta, toipuminen voi olla todella vaikeaa.
– Aviottomien lasten kohtaloita pohtiessani muistin, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura teki vuosina 2015–2016 aineistokeruun aviottomista äideistä ja heidän lapsistaan. Minun piti tuolloin kirjoittaa itsekin kokemuksistani SKS:lle, mutta en ehtinyt. Suurin osa tuosta yli 200 sivun aineistosta on au-lasten kirjoittamia. Mukana oli vain muutama äiti.
– Vaikka aiheesta on vaiettu, se on ympärillämme joka paikassa. Televisiossa esitetään ohjelmia, kuten Puolet minusta, Kadonneen jäljillä tai norjalainen draamakomedia Nepobaby, joissa etsitään tuntematonta isää. Isättömyydestä aiheutuvaa kärsimystä käsittelee myös moni viime vuosina ilmestynyt kirja, kuten Otto Gabrielssonin Rikkaruoho, Ida Pimenoffin Kutsu minut ja Wilhelmiina Palosen 206 pientä osaa.
Koska aihe koskettaa sinua henkilökohtaisesti, on pakko kysyä, millainen sinun perheesi tarina on?
– Vanhempani olivat olleet kaksi vuotta kihloissa, kun minä synnyin. Isäni opiskeli lääkäriksi, ja äitini työskenteli vakuutusvirkailijana. Molemmat asuivat tuolloin vielä vanhempiensa kanssa. Isäni ja äitini olivat sopineet, että menevät naimisiin, kun täytän vuoden. Jouluna, kun olin puolivuotias, isäni tuli käymään ja kertoi äidilleni ja mummilleni, että hän menisi naimisiin kurssikaverinsa kanssa joulun jälkeen. Se oli ihan kamala isku äidilleni.
– Tapasin välillä isääni, mutta aina hänen ehdoillaan. Minulle on kerrottu, että äitini ja isäni olivat sopineet, että sukunimeni vaihdetaan isäni sukunimeen, kun menen kouluun. Näin ei koskaan tapahtunut, koska isäni vaimo kuulemma vastusti tätä. Isälläni oli neljä muuta lasta, mutta he saivat tietää minusta vasta aikuisina, ja se oli heille melkoinen järkytys. Tunnen heitä kohtaan myötätuntoa. Ei ole kiva vanhana saada tietää tällaisesta kuviosta. Tällaiset perhesalaisuudet ovat hyvin haavoittavia.
– En ole koskaan tuntenut itseäni poikkeavaksi perheessäni tai suvussani. Äidin puolen serkkujen kanssa olimme hyvin läheisiä. Lisäksi tunsin isänäidin ja isäni siskon. Serkkuni kävivät hänen lääkärinvastaanotollaan, ja saivat käynneistään alennusta. Äidilläni ei koskaan ollut uutta puolisoa, mutta hän oli todella sosiaalinen ihminen ja hänellä oli paljon ystäviä. Elämäni ei tietenkään ollut ongelmatonta: suhde isääni oli vaikea ja äitini trauma näkyi ja kuului hänessä.
Sosiaalityöntekijät tekivät tarkastuskäyntejä aviottomien äitien ja heidän lastensa luona monta kertaa vuodessa. Vasta 1960-luvulla aviottomille äideille ja lapsille alettiin vaatia apua. Kuvassa on psykoterapeutti ja kirjailija Hannele Törrönen noin vuoden vanhana.
Miten suomalaisessa yhteiskunnassa on suhtauduttu aviottomiin äiteihin ja heidän lapsiinsa?
– Vuodesta 1922 lähtien äitejä ja lapsia käytiin tarkastamassa monta kertaa vuodessa. Lastenvalvojat saapuivat tarkastuskäynneille koteihin ennakkoon ilmoittamatta. Tarkastuskäynneillä sosiaalityöntekijä täytti lomakkeen, jossa kuvailtiin äidin elämäntapoja. Niitä arvioitiin seuraavilla sanoilla: ”kunnollinen, ei mainittavaa, juoppouteen taipuvainen, haureuteen taipuvainen tai rikollisuuteen taipuvainen”.
– Lomakkeissa arvioitiin myös äidin psyykkistä tilaa sanoilla ”normaali, luonteeltaan poikkeava (psykopaatti), tunne-elämältään häiriintynyt, hermostunut, heikkolahjainen, vajaamielinen ja mielisairas”. Lasta taas arvioitiin sanoilla ”lahjakas, tavallinen, heikkolahjainen, apukoulutasoinen, syvemmin vajaamielinen, hyväkäytöksinen, huonokäytöksinen” ja niin edespäin. Lomakkeissa oli arviointikohdat myös mahdolliselle isäpuolelle ja lapsen tulevaisuuden näkymille.
– Vuonna 1907 sosiaalidemokraattiset kansanedustajanaiset tekivät aloitteen au-äitejä ja au-lapsia auttavien ensikotien perustamisen puolesta. Vasta vuonna 1942 perustettiin Helsinkiin ensimmäinen ensikoti.
– Panu Pulman ja Oiva Turpeinen kirjoittavat vuonna 1987 ilmestyneessä kirjassaan Suomen lastensuojelun historia, että Helsingin kaupunki ja hyväntekeväisyysjärjestöt eivät halunneet auttaa aviottomia äitejä. 1960-luvulla osa sosiaalityöntekijöistä alkoi vaatia, että au-äidit tarvitsevat myös tukea eivätkä vain kontrollointia. Helsingissä tarkastukset loppuivat vuonna 1970, ja muualla maassa vuonna 1976.
– Kirkko tuomitsi au-äidit, mutta lapsen isään ei kohdistettu minkäänlaista moitetta. Eräs SKS:n aineiston äiti kirjoitti, että hänen lapsensa kastanut pappi oli sanonut, että olisi mieluummin kastanut lapsen, jolla oli isä.
– Eräs luokkakaverini tuli lukiossa raskaaksi. Häntä ei sen jälkeen päästetty enää kouluun. Hän joutui tenttimään koulun loppuun. Tämä tapahtui 1960-luvun lopulla.
Ensimmäinen ensikoti, jossa autettiin aviottomia äitejä ja heidän lapsiaan, perustettiin Helsinkiin vasta vuonna 1942. Kuva on vuodelta 1951, ja se on otettu Tampereen ensikodissa. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto.
Millaisia seurauksia yhteiskunnan asenteilla oli aviottomille lapsille?
– Aviottomien lasten kertomuksissa ja haastatteluissa tulee esille häpeä itsestä. Osa koki jo omassa perheessään olevansa erilainen ja poikkeava. Lapset saatettiin piilottaa toiseen huoneeseen, kun vieraita tuli kylään. Jopa oma äiti saattoi hävetä lastaan. Osalle häpeä tuli vastaan vasta koulussa, kun muilla lapsilla oli isät.
– Häpeä näkyy myös siinä, että osa äideistä ei koskaan paljastanut lapselleen heidän isänsä nimeä. Voimme vain arvailla, johtuuko se siitä, että isä on ollut esimerkiksi naimisissa vai siitä, että lapsi on saanut alkunsa väkivallan seurauksena. Myös isät ovat hävenneet tilannetta: aviottomasta lapsesta ei ole puhuttu mitään, mutta perunkirjoituksessa on saattanut yhtäkkiä paljastua, että kolmen sisaruksen sijaan perinnön saajia onkin neljä.
– Esimerkiksi pappi Kai Sadinmaa on kertonut kirjassaan Tinkimätön kuolemaan saakka siitä, kuinka hänen äitinsä joutui kärsimään siitä, että oli syntynyt aviottomana lapsen, ja kuinka se määritteli myös Sadinmaan lapsuutta häpeän-tunteena.
– Häpeä on hirveän rajoittava tunne, kuin vankila. Moni ei edes ymmärrä häpeävänsä mutta kokee itsensä vain toisen luokan kansalaiseksi ja saattaa etsiä oikeutusta olemassaololleen koko ikänsä.
Keitä aviottomat äidit ja lapset olivat?
– Kaikissa yhteiskuntaluokissa on ollut aviottomia lapsia, mutta toki yhteiskunnallisella asemalla on ollut vaikutusta au-lasten ja au-äitien kohtaloihin. Aiempina vuosina säätyläis- ja porvarisnaisten elämä oli hyvin suojeltua ja tarkoin vartioitua, sen sijaan piiat ja palvelijat olivat talon isäntien, heidän aikuisten poikiensa ja renkien omaisuutta. Jos palkollinen sattui tulemaan raskaaksi, hänestä hankkiuduttiin nopeasti eroon. Monet porvarisnaiset – myös naisasianaiset – vastustivat aviottomien äitien ja heidän lastensa auttamista ja siten myös ensikotien perustamista.
– Köyhäinhoidon avunsaajista au-lasten osuus oli huomattavan suuri. Osa aviottomista lapsista joutui lastenkotiin, koska äidin oli käytävä töissä eikä päivähoitopaikkoja riittänyt kaikille. Minun onneni oli, että mummini teki töitä kotona ompelijana, joten vietin päivät hänen kanssaan.
– Jotkut äidit antoivat lapsensa adoptioon. Lapsi oli mahdollista antaa adoptioon myös yksityisesti. Osa äideistä matkusti synnyttämään Tanskaan ja luovutti lapsensa adoptioon siellä. Tulevat vanhemmat huolehtivat matkakustannuksista ja saattoivat maksaa adoptiosta rahaa. Yleinen summa oli 600 markkaa. Tällainen lehti-ilmoittelu kiellettiin vuonna 1979 uudella adoptiolailla. Osassa keskiluokkaisia perheitä adoptio hoidettiin suvun sisällä niin, että avioton lapsi päätyi jonkun sukulaisen perheeseen.
Mikä merkitys isän puuttumisella on ollut aviottomien lasten elämässä?
– Isän puuttuminen on aiheuttanut monelle häpeää. Lisäksi monille tuntematon isä oli suuri mysteeri, joka vaivasi mieltä koko ajan. Tuntemattomaan isään saattoi liittyä ties minkälaisia fantasioita, kuten se, että isä on prinssi tai joku muu satumainen tyyppi. Moni lapsi toivoi, että saisi nähdä edes kerran elämässään kuvan isästään tai vähintään hänen hautakivensä.
– Moni au-lapsi on joutunut elämään äidin surun ja pettymyksen vaikutuspiirissä. Työurani aikana olen huomannut, että aviottomilla äideillä ja myös muilla hankalassa tilanteessa olevilla äideillä saattoi olla tunne, että lapsi oli pilannut heidän elämänsä. Tunne ei oikeasti liittynyt vain lapseen, vaan myös sietämättömältä tuntuvan tilanteen taustalla olleisiin kokemuksiin. Monilla äideillä tunne oli ohimenevä. Mutta jos lapsi tuntui äidistä jatkuvasti taakalta, lähtökohdat lapsen elämälle ovat olleet todella karut. Onneksi joskus muut läheiset ovat olleet lapselle tukena.
Vielä 1970-luvulle saakka pahinta, mitä nuorelle naiselle saattoi aiemmin tapahtua, oli synnyttää lapsi avioliiton ulkopuolella. Miten tämä on vaikuttanut naisiin kollektiivisesti?
– Pelko aviottoman lapsen saamisesta on jättänyt jälkensä moneen sukupolveen naisia, mutta tätä asiaa ei kukaan vielä ole tutkinut. Mielestäni aihetta pitäisi tutkia nopeasti, kun kyseisiä aikoja eläneitä naisia on vielä elossa. Väitän, että kukaan 1970-luvun jälkeen syntynyt ei voi ymmärtää, millaista raskaudenpelon kanssa oli elää. Olisi myös erityisen tärkeää ymmärtää, miten nämä traumat ovat siirtyneet seuraaville sukupolville.
Lähteet: Hannele Törrösen haastattelu ja hänen kirjansa Unohdetut äpärät – Aviottomien lasten elämästä (Siltala 2026).
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Itsellinen äiti Laura Luoma sai vauvan hedelmöityshoidoilla – seurakunnan vertaistukiryhmä odottajille valmisti häntä elämänmuutokseen
Hyvä elämäLapsen saamiseen valmistautuminen on muutakin kuin vauvan tarvikkeiden ostamista. Se voi olla tilan luomista mieleen.
