Ihmisten pitäisi suhtautua toisiinsa paljon lempeämmin, sanoo kirjailija Sirpa Kähkönen.
”Olen koettanut kovasti elämäni mittaan ymmärtää häntä”, sanoo kirjailija Sirpa Kähkönen onnettomuuden rikkomasta äidistään
Äitinsä kuoltua Sirpa Kähkönen suri sitä, mikä ei ikinä toteutunut – että äidin kanssa ei voinut koskaan puhua eikä tehdä juuri mitään.
“Asiat meidän välillämme ovat toisella tavalla nyt”, toteaa kirjailija Sirpa Kähkönen äidistään Riitasta, joka kuoli viime vuoden maaliskuussa.
Äidin kuoltua Kähkönen pystyi kirjoittamalla käsittelemään niitä vaikeita asioita, joita äiti ei eläessään kestänyt kuulla, ja rakentamaan sellaista luottamusta ja läheisyyttä, joka äidin eläessä ei toteutunut. Syntyi kirja 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia (Siltala).
– Se oli ihan välttämätön kirjoittaa. Niin vain piti tässä kohtaa minun kirjailijanuraani tehdä, Kähkönen kertoo kirjastaan.
– Jos joku tämän jälkeen katsoo minua eri tavalla, se on tavallaan hyvä, koska minun mielestäni ihmisten pitäisi suhtautua toisiinsa paljon lempeämmin. Pitäisi yrittää ajatella, että toisen taustalla voi olla niin suuria kipuja, että hän tuskin selviää päivästä toiseen.
Vaikka kirja tuo näkyviin äidin alkoholismin ja arvaamattoman ja julman käytöksen, johon tyttären ollessa teini-iässä kuului niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa, Sirpa Kähkönen sanoo, että se on myös kunnianosoitus äidille.
– Olen koettanut kovasti elämäni mittaan ja nyt tuossa kirjassa ymmärtää häntä ja antaa tunnustusta kaikesta siitä hyvästä, mitä hänessä myös oli.
15-vuotiaana Kähkösen Riitta-äiti joutui onnettomuuteen, jonka jäljet näkyivät hänessä koko loppuelämän. Linja-auto, jonka kyydissä hän oli, törmäsi tasoristeyksessä veturiin. Seurauksena oli aivovamma, joka jäi silloin diagnosoimatta ja hoitamatta. Päällisin puolin hän näytti selvinneen vähällä.
Jouduin hänen rinnallaan seuraamaan, miten hän kärsi sekä kolarin seurauksista että siitä perinnöstä, joka hänen kotonaan oli ollut.
Äidin käytöksen taustalla vaikutti myös suvun perintö ja hänen lapsuudenkotinsa ilmapiiri. Äidinisä oli kommunisti, joka oli 1920- ja 30-luvuilla poliittisista syistä joutunut yhteensä melkein kahdeksaksi vuodeksi pakkotyölaitokseen. Se vaurioitti niin mieltä kuin ruumistakin. Hän ei ehtinyt olla kotona vuottakaan, kun syttyi talvisota ja hän joutui rintamalle.
Äidinäiti vietti avioliittonsa alkuvuodet kuin leskenä eikä tuntenut itseään tervetulleeksi miehensä sukuun. Hän myös suri esikoispoikaansa, joka oli kuollut vain kahden päivän ikäisenä.
Äiti puolestaan koki jääneensä vaille vanhempiensa rakkautta. Hänen lapsuudenmuistoihinsa kuuluivat lyöminen, raivoaminen ja uhkailu. Hän oli vahva ja ärhäkkä, liikaa vanhemmilleen.
Äidin kuolema oli vapautus
Viime vuonna Sirpa Kähkönen menetti äidin lisäksi myös läheisen ystävänsä. He olivat jakaneet vuosien varrella paljon ja olleet jollakin tapaa äitejä toisilleen.
– Olen surrut ystävääni vielä intensiivisemmin kuin äitiä. Äidin kohdalla surin lähinnä sitä, mikä ei koskaan toteutunut – ettei äidin kanssa koskaan voinut puhua tai tehdä juuri mitään. En epäile, etteikö äiti omalla tavallaan olisi välittänyt minusta paljonkin. Hänellä ei vain ollut resursseja eikä kykyä siihen, mitä lasten rakastaminen vaatii: että jaksaa ottaa vastaan hankaliakin tunteita ja suostuu äidin aika vaikeaan rooliin.
– Sen sijaan jouduin hänen rinnallaan seuraamaan, miten hän kärsi sekä kolarin seurauksista että siitä perinnöstä, joka hänen kotonaan oli ollut.
Äidin kuolema oli Kähköselle vapautus, toivottu sellainen.
– Äiti sairasti pitkään, ja hänen oli tosi vaikea olla. Elämä oli koko ajan kaventunut sairauden vuoksi, ja loppuaika oli kärsimystä. Olisi ollut epäinhimillistä olla toivomatta, että lempeä kuolema veisi hänet pois, Kähkönen sanoo.
Sirpa Kähkönen sanoo, ettei häntä ole koskaan pelottanut käsitellä ja kaivella sellaisiakaan asioita, jotka häntä satuttavat.
Kirjoittaminen oli sovinnontekoa
Kuolleen kanssa kirjassa keskusteleminen ja koko kirjan kirjoittaminen oli Sirpa Kähköselle keino tehdä sovinto. Hän halusi osoittaa ymmärtävänsä, mistä se kaikki paha äitiin tuli.
– Olen surrut sitä, että molemminpuolista keskustelua ei koskaan äidin eläessä syntynyt. Ei ollut lupa puhua mistään ongelmista – se oli minulle pikkulapsesta asti täysin selvää. Kun jokin asia oli kielletty, se ilmaistiin niin raivokkaasti, hätääntyneesti tai surullisesti, että se kävi lapsellekin selväksi.
Äiti ei kerta kaikkiaan suostunut puhumaan, enkä sitten kauheasti yrittänytkään.
– Suhteemme ei juuri muuttunut, kun muutin kotoa. Äiti ei kerta kaikkiaan suostunut puhumaan, enkä sitten kauheasti yrittänytkään. Hänen kanssaan seurusteleminen oli sen vuoksi tosi vaikeaa. Olimme kyllä säännöllisesti tekemisissä, ja kun hän vanheni, olin tarvittaessa hänen apunaan.
Kähkönen arvelee, että ne, jotka ovat kasvaneet esimerkiksi alkoholistiperheissä, tunnistavat tarkalleen, mistä hän puhuu.
– Jokuhan niitä vaikenemisia sitten alkaa kantaa, ja joku myös alkaa niistä oireilla – sillä tavalla ne asiat tulevat esille. Sitten voidaan sanoa, että tuo on vaikea lapsi tai hankala ihminen. Aina tuo kiukuttelee tai aina sillä on maha kipeä.
Kähkönen arvioi, että kyllä äiti ainakin silloin tällöin näki, kuinka tyttäreen sattui. Ehkä äiti tunsi niin suurta syyllisyyttä, että se teki asioiden käsittelyn hänelle sietämättömäksi.
– Hän oli jollain lailla niin loppuun ajettu ja niin monella lailla sekä fyysisesti että psyykkisesti vammautunut. Sellaisen ihmisen kohdalla sitä lopulta vain luovuttaa.
Alkoholi vie kaiken
Jälkeenpäin Sirpa Kähkönen on ymmärtänyt, että olot hänen perheessään olivat harvinaisen rankat silloin, kun hän oli teini-ikäinen. Äidin elämän murtumispiste ajoittui niihin vuosiin. Silloin juominen paheni, tuli avioero, elämänhallinta katosi ja käytös muuttui entistä arvaamattomammaksi.
Pahaa oloaan äiti purki vahvatahtoiseen esikoiseensa.
Lapsuudestaan Kähkönen muistaa pyöräilevän, uivan, ripeästi liikkuvan äidin, joka luultavasti oli ajoittain onnellinenkin. Hän muistaa heidän käyneen tavaratalossa ihailemassa kauniita lasiesineitä ja taidenäyttelyissä. Hän muistaa myös, kuinka kaunis äiti oli ja miten hän laittautui juhliin.
– Myöhemmät muistoni äidistä ovat vaikeuksien värjäämiä. Oli raskasta tajuta, ettei tilanne parane vaan todennäköisesti pahenee. Että ahaa, alkoholi on niin paljon vahvempi kuin mikään inhimillinen side ja se vie tuota ihmistä, ja kierre vain syvenee. Sitä toivottomuutta en osaa verrata mihinkään muuhun. Senkin varmaan tunnistavat kaikki alkoholistien läheiset.
Kun alkoholismin mieltää sairaudeksi, asiaa on helpompi ymmärtää ja hahmottaa.
Nykyisin äidin ja hänen kohtalotovereidensa ajatteleminen herättää Kähkösessä myötätuntoa. Hän asuu Helsingin Kalliossa ja näkee usein ihmisiä, jotka ovat niin pahassa päihdekoukussa, että ovat menettäneet kaiken.
– Kun alkoholismin mieltää sairaudeksi, asiaa on helpompi ymmärtää ja hahmottaa. Eihän kukaan lapsena suunnittele viettävänsä elämäänsä kadunkulmassa avuttomana ja hajonneena ilman mitään.
Kuolleen äidin kanssa kirjassa keskusteleminen ja koko kirjan kirjoittaminen oli Sirpa Kähköselle keino tehdä sovinto.
Isovanhempien rakkaus kannatteli
Riitta-äiti oli joutunut kokemaan omien vanhempiensa turhautumisen, ankaruuden ja vihan. Oli kuin kaikki heidän rakkautensa ja rohkaisunsa olisi hypännyt yhden sukupolven yli Sirpalle ja muille lastenlapsille.
– Isovanhempien rakkaus, kannustus ja varaukseton hyväksyntä pelastivat minut. Kun olin pieni, he olivat vankkumattomasti olemassa ja pitivät minusta hyvää huolta. Heillä oli kyllä omat puutteensa, jotka liittyivät esimerkiksi lapsen oman tahdon ymmärtämiseen, mutta he olivat tosi turvallisia. Koska olen aina pystynyt tukeutumaan siihen kokemukseen, minulla ei ole ollut varsinaista hätää silloinkaan, kun minulle myöhemmin on sanottu tosi pahoja ja rikkovia asioita, Sirpa Kähkönen sanoo.
Jos ei ole joutunut siihen testiin, mitä vanhemmuus on, on helppo arvostella omia vanhempiaan ja kaikkia muitakin vanhempia.
Isovanhempien rakkauden lisäksi merkityksellistä hänelle on ollut oman lapsen saaminen.
– Enemmänhän lapset opettavat meille kuin me heille. Miten uskomattoman valtavaa on lasten vanhemmilleen osoittama rakkaus – ja se alkaa joka päivä alusta. Me vanhemmat emme ole valmiita silloin, kun lapset syntyvät, vaan vasta alamme kehittyä suuntiin, joista meillä ei siinä vaiheessa ole mitään tietoa.
– Jos ei ole joutunut siihen testiin, mitä vanhemmuus on, on helppo arvostella omia vanhempiaan ja kaikkia muitakin vanhempia. Parhaimmillaan lapsi tekee aika nöyräksi. Kun on vaikka uhmaikäisen kanssa päivittäisessä tulikokeessa, saa huomata, että enpä todellakaan ole kypsä ihminen.
Äidin haaveet jäivät toteutumatta
Äidin jäämistöön kuului kaksi hänen päiväkirjaansa nuoruusvuosilta, toinen onnettomuutta edeltävältä ajalta, toinen sen jälkeiseltä. Se, että äidin suuri haave nuorena oli tulla kirjailijaksi, oli päiväkirjoja lukeneelle Sirpa Kähköselle järkyttävä paljastus. Ei äiti koskaan puhunut siitä – ei silloinkaan, kun tyttärestä tuli kirjailija 27-vuotiaana.
– Se kuvastaa sitä, miten hän jätti kaikki asiat hiljaisuuteen. Mutta kyllä tuo tieto sai minut myös kysymään, kuinka paljon me loppujen lopuksi itse valitsemme sitä, mitä meistä tulee, ja kuinka paljon toteutamme edellisten sukupolvien usein epäsuorasti ilmaistuja haaveita.
Päiväkirjasta kävi ilmi myös, kuinka paljon äiti ihaili isäänsä ja runoja, joita tämä kirjoitti.
Ehkä hänen syvin minänsä jäi aina vähän nälkäiseksi.
Kähkönen on totta kai jossitellut, mitä äiti olisi tehnyt, jos aivoihin osunut isku ei olisi aiheuttanut niin paljon erilaisia sosiaalisia ja tunne-elämän ongelmia. Äiti oli älykäs, oppivainen ja ilmaisukykyinen, mutta aivovamman seurauksena hänestä katosi pitkäjänteisyys.
Ehkä äiti olisi voinut mennä mukaan harrastajateatteriin ja kehittyä siinä. Hän luki paljon – ehkä hän olisi myös jaksanut kirjoittaa pitkäjänteisesti, ellei olisi vammautunut.
– Hänen haaveensa eivät päässeet koskaan edes testiin. Hän ei jaksanut kokeilla, mihin asti hänen taitonsa riittävät. Ehkä hänen syvin minänsä jäi aina vähän nälkäiseksi.
Nykyisin äidin ja hänen kohtalotovereidensa ajatteleminen herättää Sirpa Kähkösessä myötätuntoa.
Kuritusväkivallan jäljet näkyvät suomalaisissa
59-vuotias Sirpa Kähkönen kuuluu sukupolveen, jonka lapsuudessa ja nuoruudessa lasten fyysinen kurittaminen oli sekä hyväksyttyä että tavallista. Vielä yleisempää se on ollut edellisten sukupolvien elämässä. Syyksi on riittänyt se, että lapsi on tehnyt virheen tai ei ole totellut heti – ja sekin, että häntä on pidetty vääränlaisena.
– Kodeissa on revitty lapsia hiuksista, annettu luunappeja, läpsitty, läimitty ja annettu piiskaa, huudettu ja peloteltu. Se kaikki tähtäsi lasten oman tahdon nujertamiseen.
– Nykyään lapset onneksi tietävät tosi hyvin, että kuritus on lailla kielletty. Minun sukupolveni on vielä ajatellut, että eihän minulle mitään vahinkoa tullut, vaikka sain selkääni, mutta sehän on ajatus, jonka väkivaltaa kokeneet kehittävät suojakseen.
Armottomuuden ja nujertamisen henki välähtelee siinä, miten me toisillemme puhumme.
Kähkönen on miettinyt, mikä yhteys sukupolvesta toiseen siirtyneellä kuritusväkivallalla on siihen, että suomalainen ilmapiiri tuntuu niin armottomalta ja kovalta. Ei ole oikein lupa erehtyä tai tehdä virheitä.
Armottomuuden ja nujertamisen henki välähtelee siinä, miten me toisillemme puhumme: Mitäs läksit. Pidä kipeenäs, äläkä tule valittamaan. Tässähän se nähtiin. Se oli sille ihan oikein. Ei kannata hirveästi yrittää, koska ei siitä mitään tule.
– Ajattelen myös 1900-luvun alun Suomea, jossa isovanhempani elivät. Köyhien perheiden lasten oli tosi vaikea jatkaa koulunkäyntiä, ja he joutuivat jo hyvin varhain raskaisiin töihin. Heidän piti vain hyväksyä se osa, joka heille oli tullut.
Se, että on jäänyt elämässä ilman mahdollisuuksia, ja toisaalta se, että oma tahto on nujerrettu kurittamalla jo lapsena, on synnyttänyt vihaa. Kähkösen mukaan se näkyi sisällissodassa ja purskahtelee esiin edelleenkin edellisten sukupolvien perintönä esimerkiksi aggressiivisena keskusteluilmapiirinä.
Naisten ja lasten vaientaminen oli ajan henki
Sukunsa vaiheita Sirpa Kähkönen on käyttänyt materiaalina jo yhdeksänosaisessa Kuopio-sarjassaan. Silti 36 uurnaa on hänen henkilökohtaisin teoksensa. Kähkönen sanoo, ettei häntä ole koskaan pelottanut käsitellä ja kaivella sellaisiakaan asioita, jotka häntä satuttavat.
Kirjailija voi niin tehdä. Kähkönen mainitsee esimerkiksi tanskalaisen Tove Ditlevsenin, jonka teokset ovat viime vuosina nousseet suureen suosioon, ja suomenruotsalaisen Märta Tikkasen.
– He ovat avanneet teoksissaan isoja ja todella vaikeita asioita, joiden kuvaamista pidettiin aikanaan sopimattomana – ja sopimattomana varsinkin naisille. Myös Eeva Kilpi julkaisi jo 1970-luvulla hyvin tunnustuksellista, avointa ja omaelämäkerrallista tekstiä. Se hätkähdytti ja sai aikaan raivoakin.
Aina on ollut asioita, joista ei muka saisi puhua tai kirjoittaa – ikään kuin niitä ei olisi olemassakaan, kun niistä ei puhuta.
Tikkasen ja Kilven teokset syntyivät ilmapiirissä, jossa esimerkiksi seksuaalisuuden käsittely oli lähes tabu. 1960- ja 70-luvuilla kasvanut Kähkönen muistaa ajan hengen ja sanoo, että vastenmielisintä siinä oli naisten ja lasten näkökulman vaientaminen ja vähättely.
– Aina on ollut asioita, joista ei muka saisi puhua tai kirjoittaa – ikään kuin niitä ei olisi olemassakaan, kun niistä ei puhuta. Siitä huolimatta olen halunnut niitä käsitellä. Sitä vaikenemista vastaanhan minä kirjoitan. Yksityisen avaaminen on keino näyttää, mitä monille meistä on tapahtunut vaikkapa hyvin autoritäärisen kasvatuksen tai väkivallan seurauksena.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Tieto siitä, että sinusta välitetään ja että sinä voit välittää muista, on aika hengellinen kokemus”, sanoo laulaja Marjo Leinonen
HengellisyysMarjo Leinonen on huomannut, että ihmisten pelot ja pettymykset ovat hyvin samanlaisia – ja ettei elämässä kerta kaikkiaan pärjää yksin.
