Pettämisestä saattoi joutua jalkapuuhun, avioneuvoja antoivat papit – uuden ajan alussa avioliitto oli kaiken perusta
1650–1700-lukujen ihmiset etsivät puolisoa, jolla oli sopuisa luonne, terveyttä ja edellytyksiä huolehtia perheestä. Myös romanttiselle rakkaudelle oli sijaa.
Oliko esivanhempiemme avioelämä 1600-luvulla vain pakon sanelemaan yhdessä kärvistelyä, vai oliko avioliitoissa myös romanttista rakkautta? Entä miksi ihmeessä pettämisestä saattoi seurata jopa kuolemanrangaistus?
Muun muassa näistä kertoo Hanna Kietäväinen-Sirén tänä keväänä ilmestyneessä kirjassaan Rahvaan rakkaus – suomalaisen intohimon historia (Docendo). Kietäväinen-Sirén on tehnyt aiheesta myös vuonna 2015 tarkistetun väitöskirjan.
Kietäväinen-Sirén keskittyy kirjassaan vuosiin 1650–1700, jolloin elettiin keskiajan päättymisen ja modernin yhteiskunnan syntymisen välissä. Suomi oli osa Ruotsia, ja valtio ja kirkko olivat tiiviisti sidoksissa toisiinsa. Tämä vaikutti myös ajan ihmissuhteisiin. Kirkko loi ihanteet ja raamit parisuhteelle ja perhe-elämälle, ja oikeuslaitos valvoi, että näissä raameissa pysyttiin.
Satojen vuosien takaiseen rakkauselämään Kietäväinen-Sirén pääsi käsiksi oikeuspöytäkirjojen avulla.
– Meillä ei ole tuolta ajalta tavallisten kansanihmisten päiväkirjoja tai kirjeitä. Aineistonani ovat siis tuomiokirjat peilattuina tutkimuskirjallisuuteen, Kietäväinen-Sirén kertoo.
Oikeuspöytäkirjat antavat yllättävän tarkan kuvan siitä, miten silloin elettiin.
– Todistajalausunnot kuvaavat, millaista elämää syytetyt olivat eläneet ennen kuin jokin oli mennyt pieleen. Ne kertovat, mitä ihmiset olivat nähneet ja miten he olivat asioita tulkinneet.
Romanttinen rakkaus ei ole vaan nykyajan hömpötyksiä. 1650–1700-luvuilla eläneet esi-isämme- ja -äitimme saattoivat hyvinkin avioitua sellaisen kanssa, johon olivat aidosti tykästyneet.
Kirkkolaki turvasi avioituvien oikeudet
1600–1700-luvulla tavallisen kansan eli rahvaan rakkausasiat eivät olleet yksityisasioita vaan koko yhteisön, suvun ja perheen kiinnostuksen ja toisaalta myös kontrolloinnin kohteita. Toisaalta se, ettei omaisuutta juurikaan ollut, antoi rahvaalle myös tietynlaista vapautta avioliittoasioissa. Aateliset sen sijaan eivät saaneet avioitua kuin toisten aatelisten kanssa.
Puolison sai periaatteessa valita itse, kunhan pysyttiin säätyrajojen sisällä. Tieto potentiaalisista puolisoehdokkaista kulki usein läheisten kautta ja vanhempien hyväksyntä oli tärkeä, olivathan suku ja perhe ihmisen perusturva.
Ihmiset valitsivat puolisokseen sellaisen, johon tunsivat vetoa tai olivat jopa rakastuneet.
Ajatus romanttisesta rakkaudesta oli tuttu myös 1600–1700-luvun rahvaalle.
– Ihmiset valitsivat puolisokseen sellaisen, johon tunsivat vetoa tai olivat jopa rakastuneet. Tai sitten heillä oli odotus siitä, että avioliitossa rakkaus syttyy. Toki puolison valinnassa oli muitakin kriteereitä, esimerkiksi työkyky, terveys ja luonne. Piti pystyä elättämään perhe, Hanna Kietäväinen-Sirén kertoo.
Avioliitto solmittiin papin edessä. Väkisin ei vihille menty.
– Kirkkolaki edellytti, että asianosaiset halusivat avioitua keskenään, mutta avioliitto vaati myös vanhempien suostumuksen. Toisaalta vanhemmat eivät saaneet avioliittoa kieltääkään, eli kirkkolaki turvasi avioituvien oikeuksia.
Suhteita alkoi myös ennen papin aamenta
Avioliiton päätarkoitukset olivat keskinäinen rakkaus, suvun jatkaminen ja ’’seksuaalisen epäpuhtauden välttäminen’’.
– Kaikki perustui avioliittoon, niin perimysjärjestys, sosiaali- ja lastenhuolto kuin verotuskin. Aviopari oli yhteiskunnan perusyksikkö ja tuotantoyksikkö, joka tuotti esimerkiksi viljaa, Hanna Kietäväinen-Sirén kertoo.
Avioliiton asema tarkoitti myös sitä, ettei sen ulkopuolisille suhteille tai sukupuolielämälle ennen avioliittoa ollut sijaa. Käytännössä suhteet ja sukupuolielämä saattoivat kuitenkin alkaa jo ennen avioliiton solmimista. Moni morsian oli raskaana häissään. Joissakin pitäjissä jopa kolmannes lapsista syntyi, kun häistä oli alle kahdeksan kuukautta.
Avioliitto-opetusta ja avioliittoneuvontaa antoivat papit, jotka tapasivat ihmisiä kirkonmenoissa, kinkereillä ja kodeissa. Heidän tukenaan olivat kuudennusmiehet eli sen ajan kirkolliset luottamushenkilöt. Kuudennusmiehet saattoivat paitsi sovitella aviokiistoja myös seurata muiden elämää ja raportoida epäilyttävästä toiminnasta.
Jos avioparin epäsopu alkoi häiritä myös muita, apuun pyydettiin lähipiiri ja pappi. Pappi antoi sielunhoitoa ja ohjausta, ja jos nämä eivät tepsineet, niin varoituksia, uhkauksia ja lopulta ehtoolliskiellon. Ongelmaparit saatettiin myös lähettää piispan johtamaan tuomiokapituliin, joka saattoi määrätä sääntöjä rikkoneen jopa vankilaan.
Ennen kuin vaikkapa salavuoteudesta tai huorintekemisestä epäilty joutui oikeuden eteen, hän saattoi joutua kirkkoherran puhutteluun.
Yhden erehdys uhkasi koko kansaa
Tuon ajan lainsäädäntö nojasi Vanhan testamentin kymmeneen käskyyn. Esimerkiksi puolison pettäminen eli huorinteko oli rikos, ei vain yleisesti paheksuttu asia.
Lainsäädäntö tunsi myös sellaiset rikokset kuin kaksinnaiminen (avioituminen toisen kanssa naimisissa ollessa), salavuoteus (naimattoman miehen ja naisen välinen sukupuoliyhteys) ja sodomia (homoseksuaalisuus tai eläimeen sekaantuminen).
Tällaisista teoista saattoi seurata kovat sakot, mutta myös ruumillisia rangaistuksia käytettiin. Kuolemanrangaistuskin oli mahdollinen.
– Silloin kyseessä oli jokin erityisen vakavana pidetty rikkomus kuten kaksinkertainen huoruus eli se, että kumpikin oli tahoillaan naimissa, eläimeen sekaantuminen tai insesti. Insestiksi saatettiin tulkita myös henkinen sukulaisuus kuten vaimon siskon kanssa makaaminen, Hanna Kietäväinen-Sirén kertoo.
Rangaistuksen määräsi kihlakunnanoikeus, mutta jo ennen kuin tapaus oli edennyt oikeuteen, sopimattomasti eläneet saattoivat joutua kirkkoherran puhutteluun, piiskattavaksi tai jalkapuuhun.
Uskon, että ihmiset olivat avioliitoissaan onnellisia ja onnettomia aivan kuten nykyäänkin.
Häpeän uskottiin olevan tehokas rangaistus ja pelote muille. Siihen perustui myös julkinen kirkkorangaistus eli julkirippi. Esimerkiksi salavuoteudesta tuomittu saatettiin määrätä seisomaan kirkon ovelle tai ’’huorapallille’’ saarnan ajaksi, minkä jälkeen pappi julisti rikkomuksen, tuomion ja synninpäästön. Huorintehneet saattoivat joutua seisomaan keskellä kirkkoa kolmena sunnuntaina.
Meidän näkökulmastamme ankarat rangaistukset saattoivat tuntua tuon ajan ihmisen näkökulmasta perustelluilta.
– Moraalikäsityksissä ei ollut kyse vain siitä, että saatiin kansa kuriin, vaan niihin liittyi myös taloudellisia ja poliittisia intressejä. Yhden ihmisen väärä teko uhkasi koko yhteiskuntajärjestystä. Ihmiset myös todella pelkäsivät synnin tekemistä, koska ajateltiin, että vääristä teoista saa kärsiä koko kansa esimerkiksi sodan tai sadon vievän hallan muodossa.
Erilaiset julkiset rangaistukset toimivat myös pelotteena muille. Esimerkiksi pettämisen nähtiin uhkaavan koko yhteiskuntajärjestystä.
Kuolema erotti, joten uudelleenavioituminen oli yleistä
Ajatus sukupuolten välisestä tasa-arvosta oli 1600–1700-lukujen ihmisille vieras. Avioliitto oli hierarkkinen ihmissuhde ja mies perheen pää. Avioliitossa pyrittiin kuitenkin keskinäiseen kunnioitukseen ja siihen, että kumpikin huolehtii perheestä ja hoitaa omat tehtävänsä.
Suhtautuminen väkivaltaan oli erilaista kuin nyt. Vaimoa oli oikeutettua kurittaa, jos tämä oli tottelematon, laiska tai juoppo. Lyödä ei kuitenkaan saanut ’’enemmän kuin kohtuullista’’.
Lähtökohtaisesti avioliitot solmittiin eliniäksi, mutta elinikä ei ollut yhtä pitkä kuin nykyään ja kuolemanvaara oli läsnä koko ajan – esimerkiksi silloin, kun nainen synnytti.
– Leskeksi jääneet saattoivat mennä uudestaan naimisiin, esimerkiksi niissä tapauksissa, kun vaimo oli kuollut lapsivuoteeseen. Mies tarvitsi naista ja nainen miestä.
Mahtoivatko tuon ajan parisuhteet ovat onnellisia, ja mistä avio-onni vuosisatoja sitten koostui? Kietäväinen-Sirén arvelee, että pitkälti samoista asioista kuin nykyään.
– Uskon, että ihmiset olivat avioliitoissaan onnellisia ja onnettomia aivan kuten nykyäänkin. Onni muodostui paitsi parisuhteesta myös siitä, että oltiin terveitä, saatiin satoa ja lapset pysyivät hengissä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Pääkaupunkiseudulta löytyy vanhoja, merkitsemättömiä mestauspaikkoja – papeilla oli kuolemanrangaistuksissa monta roolia
Hyvä elämäHelsingin viimeinen rauhanaikainen teloitus – ja roviolla polttaminen – tapahtui Kampissa 1819. Kuolemanrangaistuksen langettaminen vaati kunnon todisteita. Oleellista oli syytetyn tunnustus.
