Kolumni: Katso kriitikkoa kuin ystävääsi, sillä hän saattaa olla sellainen
Suuri osa kritiikistä on usein turhanpäiväistä länkytystä, mutta joukossa on myös laatutavaraa, Heikki Nenonen kirjoittaa.
Ihmisenä kasvamiseni on ollut vaihtelevaa, mutta yhdessä suhteessa kehitys on ollut ilmeistä: olen viime vuosina alkanut olla kiitollinen hankalista tyypeistä. Luulen, että se liittyy ammatilliseen kasvuuni.
Olen päätynyt tehtäviin, joissa kritiikkiä tulee eri ilmansuunnista, mikä on aika työlästä. Tätä työstäessäni oivalsin jo vuosia sitten, että kritiikki on yleensä hyödyllisempää kuin selkääntaputtelu. Myöhemmin kirkkoherran työssä tajusin, että parhaat kriitikkoni ovat kullan arvoisia. Aloin ajatella heitä lämmöllä ja se helpotti minua, ehkä kriitikkojanikin.
Mietin, voisiko oppimiskokemustani monistaa, sillä tilausta olisi. Yleinen keskustelukulttuuri on hallituksen ”ei ole vaihtoehtoa” -puheesta lähtien muuttunut totuuksia vaalivaksi ja kritiikkiä sietämättömäksi. Kriitikko ymmärretään liian usein hyökkääväksi viholliseksi, vaikka hän oikeasti olisi lähinnä tarpeellinen apuri. Kriitikoista ahdistumiseen olen törmännyt paitsi julkisessa keskustelussa, myös kirkon kamareissa.
Juuri vallankäyttäjä tarvitsee aina kritiikkiä, mutta toisaalta osuva kritiikki voi horjuttaa kokemusta vallasta.
Kritiikki ja valta muodostavat ristiriitaisen, toisiaan tarvitsevan käsiteparin. Juuri vallankäyttäjä tarvitsee aina kritiikkiä, mutta toisaalta osuva kritiikki voi horjuttaa kokemusta vallasta ja jopa kolauttaa itsetuntoa. Tällöin tietysti vallankäyttäjän pitäisi miettiä, onko vallasta tullut muutakin kuin työn väline ja nojaako oma itsetunto liian ulkoisiin asioihin. Kasvun paikka siis.
Olen oppinut, että kritiikkiä ei pidä torjua vaan tarkastella. Usein tarkastelussa selviää, että suuri osa kritiikistä on turhanpäiväistä länkytystä, mutta joukossa on myös laatutavaraa. Jälkimmäinen auttaa ihmistä korjaamaan käsityksiään, ja jos korjaustarvetta ei ilmene, ainakin ymmärtämään omaa ajatteluaan paremmin. Hankalasta tyypistä on siis syytä olla kiitollinen.
Tämä on viimeinen kolumnini Kirkko ja kaupungissa. Puolentoista vuoden aikana kirjoittamieni 40 kolumnin keskeinen tavoite on ollut tarkastella kriittisellä silmällä asioita, jotka ovat sydäntäni lähellä. Jos olet provosoitunut, hienoa! Voit ajatella minua lämmöllä, sillä olen ehkä auttanut sinua työstämään meille molemmille tärkeää asiaa.
Voit myös ajatella, että maailma tarvitsee enemmän suuria sieluja kuin pieniä viuluja.
Kirjoittaja on valokuvaava valtiotieteilijä ja helsinkiläinen pappi.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Tosimiehen tarkistuslista vuorovaikuttamiseen naisten kanssa
PuheenvuorotMies, jolle toinen ihminen on saalis, tekee itsestään pellen, Heikki Nenonen kirjoittaa.
Kolumni: Herätysliikkeet eivät herätä enää ketään
Puheenvuorot