Kolumni: Naurumme kohteet paljastavat kaksoisstandardimme
Heikki Nenosen mukaan kukaan ei halua mielensäpahoittajayhteiskuntaa. Silti häntä ihmetyttää, miksi virolaiselle tai lestadiolaiselle saa nauraa, mutta ruotsalaiselle tai ortodoksille ei.
Silmääni osui uutinen, että valtakunnan virallisen viihdeohjelman Putouksen finaalissa nähdään hahmo nimeltä Urmas Viilunk. Hikisenpulskaa ja huomattavan epärehellistä virolaista harmaan talouden hahmoa pidetään Maikkarilla niin hauskana, että hänet kannattaa tuoda olohuoneisiin viikonlopun parhaaseen katseluaikaan. Varsin oikeutetusti kirjailija Antto Terras huomautti, että ei sentään nähdä Aakea mustalaisena tai Pirkka-Pekkaa saamelaisena.
Tästä intouduin pohtimaan, kuinka ihmisryhmille ja stereotypioille nauraminen paljastaa kollektiiviset kaksoisstandardimme. Pääkaupunkiseudulla elää ja työskentelee yli 50 000 virolaista, mutta yhä voidaan vitsinä tekohengittää ysärin tunkkaisimpia mielikuvia naapurista. Ruotsalaisten suhteen sama ei ole ollut korrektia enää Kummelin kultakauden jälkeen.
Kaksoisstandardien uhreja on muitakin, ja erityisesti uskonnollisissa vähemmistöissä. Jopa niin sanotusti sivistyneissä piireissä tietyille ryhmille on lupa nauraa, tietyille ei. Lestadiolaistaustaisena minua on aina hämmentänyt se, kuinka julkista riistaa lestadiolaiset ovat. Heille voi nauraa minkä tahansa työpaikan kahvipöydässä. Vitsit Jehovan todistajistakin naurattavat. Laitaoikeiston sakeampaa päätä lukuunottamatta osaamme suhtautua paljon korrektimmin muslimeihin ja ortodokseihin kuin lestadiolaisiin ja Jehovan todistajiin. Miksi?
Jokaisen olisi hyvä nähdä myös oma naurettavuutensa.
Lihavuudelle naureskelu on nykyään vähän siinä ja siinä. On onneksi alettu puhua kehopositiivisuudesta, mutta kyllä se lihava tyyppi silti on vähän ongelma. Tekisi nyt jotakin noille kiloilleen, hyvänen aika, tai olisi mieluummin vaikka homo kuin läski. Homotteluhan on ysäriä, ei ollenkaan tätä päivää.
Nauraminen on taitolaji. Sillä on tärkeä paikkansa hyvinvoivassa ja vapaassa maassa. Kukaan ei halua vakavan valveutunutta mielensäpahoittajayhteiskuntaa, ja onhan vaikkapa naapurimaalle naureskelu myös eräänlainen läheisyyden osoitus. Olisi kuitenkin kohtuullista naureskella yksillä eikä kaksilla standardeilla. Lisäksi jokaisen olisi hyvä nähdä myös oma naurettavuutensa. Mehän olemme kaikki hiukan koomisia olioita ja aina jostain kulmasta vähemmistöä.
Kirjoittaja on valokuvaava aikuisopiskelija, yrittäjä ja helsinkiläinen pappi.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Nyt on meidän vuoromme ottaa oppia virolaisilta, ja näistä asioista voisimme aloittaa
PuheenvuorotViron kansa selviytyi 51 miehitysvuoden läpi kielen, kirjallisuuden ja vahvan kansankulttuurin voimalla, kirjoittaa Heikki Nenonen.
