Kolumni: Olen aina kokenut itseni pahaksi ja siksi fanitan Eminemiä ja Jeesusta
Jossain vaiheessa ymmärsin viihtyväni parhaiten sellaisten ihmisten seurassa, joita pidetään jollain tavalla pahoina, kirjoittaa Linda-Maria Raninen.
”I’m so evil, so evil, it’s obvious that I’m not like other people” laulaa suosikkiräppärini Eminem uunituoreelta levyltään löytyvällä biisillään Evil. Kappale iski minuun kovaa. Se muistutti tunteesta, joka on ollut osa minua varhaislapsuudestani asti.
Muistan kokeneeni jo neljävuotiaana olevani paha. Olin joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, ja koin siitä vuosikausia kroonista syyllisyyttä. En tiedä, selittääkö se yksin kokemustani omasta pahuudestani, mutta vähintään se vahvisti sitä.
Pahuuden kokemukseen liittyi syyllisyyden lisäksi myös häpeä. Ala-asteikäisenä olin varma, että minulla oli paljon sellaisia seksuaalisuuteen liittyviä ajatuksia, joita kellään muulla ei ollut. Ylä-asteella aloin koulukiusaamisen seurauksena haaveilemaan koulusurmasta. Tällöin viimeistään olin vakuuttunut fantasioideni ainutlaatuisuudesta.
Teini-ikäisenä aloin käydä helluntaiseurakunnassa ja opin, miksi en saanut kielilläpuhumisen armolahjaa. Olin kiinni synnissä, enkä siksi kelvollinen myöskään ehtoolliselle. Tämä ei yllättänyt minua, olinhan ollut ikätasooni nähden harvinaisen tietoinen omasta syntisyydestäni jo neljävuotiaana. Sen sijaan ajatus ihmisistä, jotka vaikuttivat olevan jotenkin poikkeuksellisen puhtoisia, tuntui vieraalta.
Kun tiedän toisen ihmisen pimeän puolen, sen paljastumista ei tarvitse pelätä.
Myöhemmin törmäsin samanlaiseen puhtoisuuteen feministipiireissä. Aivan kuten nuoruuteni seurakunnassa, ei kukaan feministikään väittänyt olevansa täydellinen. Puhtoisuus oli sitä, että oma luontainen taipumus syntiin tiedostettiin, mutta synnissä ei saanut elää. Siinä missä seurakunnassa syntinä pidettiin esimerkiksi haureutta, feministipiireissä piti opetella pois väärien mielipiteiden ikeestä. Minä koin itseni pahaksi kummassakin ympäristössä siksi, koska en vain päässyt synneistäni.
Jossain vaiheessa ymmärsin viihtyväni parhaiten sellaisten ihmisten seurassa, joita pidetään jollain tavalla pahoina. Osin tämä liittyy myös turvallisuuteen. Kun tiedän toisen ihmisen pimeän puolen, sen paljastumista ei tarvitse pelätä. Puhtoinen ulkokuori ei tunnu enää vain vieraalta, vaan myös epäilyttävältä. Siksi rakastan Eminemin musiikkia.
Tänä päivänä tulen parhaiten toimeen pois potkittujen ja canceloitujen ihmisten kanssa. Sellaisten, joiden seurassa minun ei tarvitse esittää parempaa kuin olen. Siksi fanitan Eminemiäkin enemmän Jeesusta.
Kirjoittaja on muusikko, kirjailija ja häpeämättömästi hengellinen marsuäiti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Voiko lastenpuukottajaa kutsua kristityksi?
PuheenvuorotHenkilökohtainen vakaumus on ainoa olennainen asia, mikäli halutaan pohtia puukottajan uskonnollisuutta, Linda-Maria Raninen kirjoittaa.
