Kolumni: Lapsiin kohdistuva väkivalta on saanut minut uskomaan yliluonnolliseen pahaan
Ihmisyyden pimeän puolen kuittaaminen yliluonnolliseksi pahuudeksi tuntuu helpolta ratkaisulta, mutta joskus se on välttämätöntä, kirjoittaa Linda-Maria Raninen.
Sunnuntai-iltana syttyivät kynttilämeret ympäri Suomen kesäkuussa väkivallan seurauksena kuolleen 4-vuotiaan joensuulaislapsen muistolle. Lapsen väkivaltainen kuolema on yksi niistä asioista, jotka saavat monet kyseenlaistamaan Jumalan olemassaolon, tai miettimään miksi Hän hyvyydessään sallii jotain niin kamalaa tapahtuvan.
Pari kesää sitten kuuntelin Aarno Malinin äänikirjan Pimeyden ytimeen. Se herätti minut katsomaan kristinuskon suhdetta pahuuteen myös toisesta näkökulmasta. Toimittaja Aarno Malin on seurannut pimeän verkon sivustoja vuosia ja käsittelee kirjassa niiden karmivaa todellisuutta lukijaa säästämättä. Koska anonyymin Tor-verkon tietoliikennettä ei voi jäljittää, se toimii markkinapaikkana palkkamurhille, huumekaupalle ja lapsipornolle.
Kirja avasi minulle maailman, jollaista en olisi voinut kuvitella pahimmissa painajaisissanikaan. Jos yritän keksiä syyn lapsia kiduttavien ihmisten toiminnalle, mieleeni nousee vain yksi, absoluuttinen pahuus. Kirjan jälkeen minulla oli tasan kaksi vaihtoehtoa: menettää uskoni ihmisyyteen tai hyväksyä Saatanan olemassaolo yhtä todellisena kuin Jumalan. Halutessani kyetä vielä jonkinlaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen, päädyin valitsemaan jälkimmäisen.
Pahuuden olemassaolon hyväksyminen on auttanut minua ymmärtämään paremmin myös kristinuskon pimeää puolta.
Vaikka persoonalliseen pahaan uskomisen ei pitäisi olla kristityn kohdalla yllättävää, siitä on silti vaikea kirjoittaa. En haluaisi olla yksi heistä, jotka leimaavat kouluampujat yksiselitteisesti pahoiksi ja lakaisevat taustalla vaikuttavat syyt maton alle. En haluaisi myöskään tulla itse leimatuksi yhdeksi niistä uskovista, jotka vetävät vihtahousukortin esiin halutessaan selitellä omia ryyppyreissujaan tai syrjähyppyjään.
Ihmisyyden pimeän puolen kuittaaminen yliluonnolliseksi pahuudeksi on usein liian helppoa, mutta Malinin kirja osoitti, että joskus se on minullekin välttämätöntä. Pahuuden olemassaolon hyväksyminen on auttanut minua ymmärtämään paremmin myös kristinuskon pimeää puolta, ajatusta ankarasta Jumalasta ja ikuisesta kadotuksesta.
4-vuotiaan joensuulaislapsen väkivaltainen kuolema on palauttanut mieleeni keskustelun, jonka kävin äitini kanssa saman ikäisenä. Minua vahingoittanut aikuinen oli päässyt kuin koira veräjästä ja äiti lohdutti minua sanoen: ”Hän tulee saamaan rangaistuksen, vaikkei se tapahtuisi vielä tässä maailmassa.”
Kirjoittaja on muusikko, kirjailija ja häpeämättömästi hengellinen marsuäiti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Anteeksi antaminen ei tarkoita, että minua saa kohdella miten tahansa
PuheenvuorotAnnoin kiusaajilleni anteeksi, ja siitä seurasi yllättäviäkin asioita, kirjoittaa Linda-Maria Raninen.
