Kolumni: Rukous on alkanut toimia, ja olen alkanut olla aavistuksen parempi ihminen
Jos todella tarvitsisin jotain, niin varmaankin pyytäisin, mutta rukoillessa lähinnä kiitän, kertoo Tuomas Enbuske.
Uskon rukouksen voimaan. Puoliksi. Rukoilen joka ilta, mutta en usko siihen, että rukoilemalla voisin saada Ukrainan sodan, Sörnäisten päihdeongelman tai ystäväni mielenterveysongelmat loppumaan. Miksi sitten rukoilen? Koska uskon, että voin saada itseni muuttumaan.
Tämä haiskahtaa hähmäiseltä menestysteologialta, mutta vihaan sellaista. Antakaas kun selitän.
Facebookissa kiertää nyt meemi, jossa 1920-luvun ja 2020-luvun miesten pukeutumista verrataan keskenään: kuinka hienosti ennen pukeuduttiin ja kuinka tyylittömästi nykyään. Tuhannet miehet ovat kommentoineet meemiä naureskellen ja kauhistellen nykymiehen velttoutta. Yksikään kommentoija ei ole huomannut, että hän on itse se veltto nykymies. Jos sinua harmittaa, että Helsingin kadulla kukaan ei pukeudu kaksiriviseen pukuun, pukeudu kaksiriviseen pukuun. Mutta ei. Vikahan on muissa.
Siksi en koskaan pyydä rukoillessani Jumalalta mitään itselleni. Se olisi h*lvetin noloa. Siis itselleni. Ja nyt tullaan tärkeimpään kohtaan: en tarkoita, etteikö jonkun muun tarvitsisi pyytää jotain itselleen. Nimenomaan pitää. Siksi koetan jättää tilaa rukoilijoille, jotka oikeasti tarvitsevat itselleen jotain.
Meidän kannattaisi välillä kuunnella, miltä maailma näyttää sen ihmisen näkökulmasta, jonka mukaan tämän maailman sääntöjä ja asetuksia ei ole tehty.
Tämä rukouksen filosofia auttaa minua menemään samaa ajatusmaailmaa kohti maallisessakin elämässä. Koetan antaa tilaa niille, jotka tarvitsevat enemmän. Enkä tarkoita tarvitsemisella pelkästään taloudellisia resursseja, vaan myös julkista tilaa. Olen siis kaapissa oleva intersektionaalinen feministi. Suomeksi sanottuna meidän kannattaisi välillä kuunnella, miltä maailma näyttää sen ihmisen näkökulmasta, jonka mukaan tämän maailman sääntöjä ja asetuksia ei ole tehty.
Jos todella tarvitsisin jotain, niin varmaankin pyytäisin, mutta rukoillessa lähinnä kiitän. Käyn läpi asioita, jotka elämässäni ovat hyvin. Ei jumankauta, niitä on paljon. Ja nyt tulee ärsyttävin osuus: kuten uskoontullut iskelmälaulaja sanoisi, "saan uskosta voimaa". Olen aina inhonnut kaikenlaista itämaista meditaatiota tai kiitollisuuspäiväkirjoja, mutta niin siinä vain on käynyt, että rukous on alkanut toimia.
Olen alkanut olla aavistuksen parempi ihminen. Edelleen huonompi kuin muut, mutta suunta on sinnepäin.
Mutta miksi siis uskon rukoukseen vain puoliksi? En siis rukoile Ukrainan sodan, Sörkan päihdeongelmien tai ystäväni ongelmien loppumista. Rukoilen, että olisipa jotain, mitä voisin, osaisin ja ennen kaikkea jaksaisin itse tehdä näiden asioiden hyväksi.
Amen.
Kirjoittaja on toimittaja, podcastaaja ja isä.
tuomas.enbuske@gmail.com
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Näin löydät uskon
PuheenvuorotMe ihmiset olemme erilaisia, ja siksi on mielipuolinen vaatimus, että kaikki osaisivat uskoa yhtä hienosti. Saan paljon kyselyitä älykkäiltä ihmisiltä, jotka haluaisivat uskoa, mutta eivät vaan kykene, kirjoittaa Tuomas Enbuske.
Kolumni: Ihminen on parempi kuin luulitkaan
Puheenvuorot
Kolumni: Ehkä uskominen on pieni skitsofrenia
Puheenvuorot
