– Pysähtyminen rukoukseen madaltaa pulssia ja tuo kokemuksen, että kaikki ei ole minun itseni varassa, piispa Mari Leppänen sanoo.
”Jos tietoisesti pysähdymme rukoukseen, se muuttaa sitä, miten olemme toistemme kanssa”, sanoo Turun piispa Mari Leppänen
Uusi piispainkirje käsittelee rukousta. Sen taustalla ovat niin viimeaikaiset kriisit kuin monien ihmisten kaipuu kokonaisvaltaisempaan hengellisyyteen.
Rukous ei ole poistanut pahuutta tästä maailmasta, mutta se on auttanut ihmisiä eri aikoina isojen henkilökohtaisten ja yhteisten kriisien keskellä, sanoo Turun piispa Mari Leppänen.
Epävarma maailmantilanne ja viime vuosien isot kriisit olivat yksi syy siihen, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat valitsivat rukouksen tuoreen puheenvuoronsa teemaksi. Piispainkirje Rukouksen kaipuu julkistettiin 23. lokakuuta.
– Maailmantilanne kuormittaa meidän mieliämme ja hengellisyyttämmekin. Miten tässä rauhattomassa maailmassa voisi kokea rauhaa? Rukous auttaa vahvistamaan sisäistä rauhaa, jota tarvitaan, jotta pystyy toimimaan lähimmäisten ja maailman parhaaksi, Leppänen sanoo.
Piispainkirjeen toimituskunnassa mukana ollut Leppänen sanoo uskovansa siihen, että rukouksella voidaan muuttaa maailmaa paremmaksi. Hänen mukaansa tässä ajassa korostuu yksilöllisyys ja omien tuntemusten ja kokemusten ympärillä pyöriminen. Rukous voi suunnata katseen pois itsestä toisiin ihmisiin ja maailmaan. Silloin se samalla suuntaa myös ajattelua ja toimintaa.
– Uskon, että jos tietoisesti pysähdymme rukoukseen, katsomme myötätuntoisesti maailmaa ja tunnistamme yhteiset huolemme, se muuttaa meidän tapaamme olla toistemme kanssa ja vähentää vastakkainasettelua.
Leppänen huomauttaa, että vaikka maailma ympärillä tuntuisi kaoottiselta, vanhat yhteiset rukoukset, kuten Isä meidän -rukous, tuovat perspektiiviä siihen.
– Tuhansien vuosien ajan ihmiset ovat rukoilleet samoilla sanoilla, ja se on vahvistanut heissä luottamusta ja toivoa tulevaisuuteen.
Liityn ihan ihmiskunnan alkuhämäriin asti vievään ketjuun, jossa on huudettu suuremman puoleen, ja huuto on kuultu.
Toinen syy piispainkirjeen kirjoittamiseen oli sen otsikkoonkin nostettu rukouksen kaipuu.
– Kirkon jäsenet ja monet henkiset ja hengelliset etsijät kaipaavat yhteyttä ja mahdollisuutta hiljentyä, pysähtyä ja kääntyä suuremman puoleen. Halusimme rohkaista rukoukseen, Mari Leppänen kertoo.
Hän määrittelee rukouksen ihmisen tavaksi olla maailmassa. Monelle jo hengittäminen on rukousta.
– Emme tiedä, milloin ihmiset alkoivat rukoilla. Onko rukous ollut jo ensimmäisen ihmislapsen parkaisussa ja jatkunut läpi elämän: kuulethan, näethän, muistathan minuakin? Vanhan testamentin alkukertomuksissa sanotaan, että rukous on yhteisöllistä avuksi huutamista. Uuden testamentin mukaan kristityt ovat niitä, jotka huutavat avuksi Jeesuksen nimeä.
– Minua puhuttelee se, että liityn ihan ihmiskunnan alkuhämäriin asti vievään ketjuun, jossa on huudettu suuremman puoleen, ja huuto on kuultu. Ainahan se huuto ei ole äänellistä. Ainakin minulle se on usein äänetön huokaus. Pyynnöille, huolille, kaipaukselle tai kiitokselle ei aina ole edes sanoja.
Rukous on kirkon iso aarre
Omassa arjessaan Mari Leppänen on huomannut, että rukous pysäyttää ja kiinnittää hetkeen. Jos hän aloittaa tai lopettaa päivänsä lyhyellä hiljentymisellä tai käy messussa, viikosta tulee erilainen.
– Pysähtyminen rukoukseen madaltaa pulssia ja tuo kokemuksen, että kaikki ei ole minun itseni varassa. Voin luottaa siihen, että nämä huokaukseni ja huutoni kuullaan.
Leppänen muistuttaa, että kristilliseen perinteeseen ja rukoukseen on sisäänrakennettu sellainen olemisen tapa, jota moni etsii esimerkiksi mindfulnessista tai self help -kirjoista, eli rauhoittuminen ja itsetutkiskelu. Ja samoin kuin monien harrastama kiitollisuuspäiväkirja, myös kiitosrukous auttaa näkemään elämän hyvät asiat ja vahvistamaan myönteisyyttä.
Hiljaisuudessa kasvaa kyky tunnistaa omat kaipaukset ja nähdä vähän etäämmältä tätä maailmanmenoa.
Rukous ja hiljentyminen voisivatkin Leppäsen mielestä olla kirkon isoja aarteita tämän ajan ihmisille.
– Kun viestintä on nopeasti muuttunut ja työtä ja vapaa-aikaa on vaikea erottaa toisistaan, hiljaisuudessa on voimaa. Se on dynaamista, ei käpertymistä itseen. Hiljaisuudessa kasvaa kyky tunnistaa omat kaipaukset ja nähdä vähän etäämmältä tätä maailmanmenoa. Ei tarvitse hötkyillä eikä reagoida joka asiaan. Ja toisaalta kasvaa rohkeus toimia, kun sen aika on.
Myös juostessaan tai joogatessaan voi rukoilla
Piispainkirjeessä tuodaan esiin myös se, että moni kaipaa nykyisin kehollista, kokemuksellista ja kokonaisvaltaista rukousta. Sellaista ovat esimerkiksi pyhiinvaellukset, rukouslaulu tai vaikkapa hiljaisuuden jooga.
Esimerkiksi käyvät myös kirjeeseen poimitut piispojen kertomukset siitä, kuinka he rukoilevat. Yksi rukoilee juostessaan, toinen automatkoilla, kolmas tekee lentokoneessa salaa ristinmerkin. Rukous voi olla asettumista Jumalan huomion ja rakkauden kohteeksi, hengellistä aamuvenyttelyä tai piirtämistä oman lapsen selkään tai sairaan vanhuksen käsivarsiin.
Mari Leppäsestä tuli pyhiinvaeltaja, hiljaisuuden joogaaja ja ikonimaalari oman hengellisen kriisinsä aikana.
– Olin kasvanut aika päänsisäisen ja tiedollisen uskontulkinnan keskellä. Omassa murroksessani kaikkiin kysymyksiin ei ollutkaan vastausta, oli hiljaista. Hiljaisuuden kautta löysin uusia, sanattomia tapoja olla vuoropuhelussa Jumalan kanssa, Leppänen kertoo.
Häntä on koskettanut Vanhan testamentin kertomus profeetta Eliasta, joka pakenee vuorelle. Ympärillä riehuu myrsky. Sen tyynnyttyä kuuluu hiljaista huminaa, ja Elia kuulee Jumalan puhuttelevan itseään.
– Elämän myllerryksen keskellä rukouksen ei tarvitse olla mitään isoa tai suurieleistä, eikä meidän tarvitse olla siinä hyviä. Jumala on läsnä hiljaisessa huminassa.
Rukouksen kaipuu on järjestyksessä toinen piispainkirje. Ensimmäinen käsitteli Raamattua. Molemmat ovat luettavissa täällä.
Vanhemmat naiset ovat ahkerimpia rukoilijoita, meditaatio on nuorten aikuisten laji
Viimeisin kirkon teettämä laaja kyselytutkimus Gallup Ecclesiastica vuodelta 2019 kertoo, että suomalaisten rukoileminen on vähentynyt. Puolet suomalaisista rukoilee vähintään kerran vuodessa, heistä joka neljäs viikoittain ja 17 prosenttia päivittäin. Ahkerimpia rukoilijoita ovat 70–79-vuotiaat ja 55–69-vuotiaat naiset. Lapsena rukoilemaan oppineet rukoilevat todennäköisemmin myös aikuisina.
Suomalaisten yleisin tapa rukoilla on sanaton rukous. Se kuului henkilökohtaiseen hartauselämään 40 prosentilla suomalaisista. Vajaa kolmannes suomalaisista rukoilee iltarukouksen ja noin joka neljäs rukoilee toisten ihmisten puolesta. Kristillistä tai muuta meditaatiota harjoittaa noin 15 prosenttia vastanneista – se on selvästi yleisintä nuorimpien ikäryhmien eli 15–29-vuotiaiden ja 30–39-vuotiaiden keskuudessa.
Samassa tutkimuksessa kysyttiin myös, kokevatko ihmiset saaneensa vastauksia rukouksiinsa. Noin puolet vastasi kieltävästi, neljännes myöntävästi ja neljäsosa ei osannut sanoa. Jumalan johdatusta oli kokenut noin neljännes suomalaisista, ja joka kahdeksas oli kokenut parantuneensa sairaudesta.
Tutkimuksessa eivät vielä näy koronapandemian tai Ukrainan sodan vaikutukset, mutta kriisitilanteiden on yleisesti todettu lisäävän ihmisten uskonnollisuutta. Tiedetään myös, että rukousaiheisten Google-hakujen määrä nousi huomattavasti maaliskuussa 2020, kun koronavirus levisi maailmanlaajuisesti.
Korjattu 27.10.2023 rukousvastauksia saaneiden osuus.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Rukous on alkanut toimia, ja olen alkanut olla aavistuksen parempi ihminen
PuheenvuorotJos todella tarvitsisin jotain, niin varmaankin pyytäisin, mutta rukoillessa lähinnä kiitän, kertoo Tuomas Enbuske.
