Kolumni: Ehkä uskominen on pieni skitsofrenia
Välillä tuntuu, että ateistit ovat ainoita, joita kiinnostaa keskustella tosissaan Jumalasta, kirjoittaa Tuomas Enbuske.
Kun tavallinen ihminen näkee haarukan, se keksii sille kaksi käyttötarkoitusta. Tällä voi syödä ja raapia poskea.
Kun luova ihminen näkee haarukan, se keksii sille loputtomasti käyttötarkoituksia. Haarukalla voi avata säilykepurkin, murskata valkosipulia, avata viinipullon, virkata käsitöitä, voit vääntää sen rannekoruksi, tehdä siitä kännykkätelineen tai rakentaa sadasta haarukasta haarukka-armeijan.
Kun luova ihminen on keksinyt haarukalle sata käyttötarkoitusta, haarukka alkaakin yhtäkkiä puhua ja ehkä juonitella sinua vastaan. Näin on siirrytty skitsofrenian puolelle. Tämän takia luovuus ja skitsofrenia kulkevat käsi kädessä.
Näin iltapäivälehden otsikon, että olisin tullut uskoon. Tämä on totta, mutta uutinen on hieman vanha. Uskoontuloni tapahtui 30.10.1977. Silloin minut kastettiin. Sen jälkeen olen miettinyt uskontoa ainakin yli neljäkymmentä vuotta. Sen miettiminen ei ole ollut tuskaisaa, vaan äärettömän hieno matka.
Kuulen kuinka uskovat, skitsofreenikoiden omaiset ja vasenkätisten keskusliitto loukkaantuvat.
Rippikoulussa tajusin, että koko homma on hölynpölyä, aivan kuten rippikouluiässä pitääkin tajuta. Kiihkeimmät ateismivuoteni sattuivat nolkytluvulle, kun kahlasin läpi kaikki silloin muodissa olleet ateismin pyhät kirjat. Ja hyvä, että kahlasin. Aivoni toimivat kuin paholaisen asianajaja, ja ne saivat minut ajattelemaan asiaa uudelleen ja uudelleen.
Ateismi on kristityissä maissa sallittua, ja niin pitääkin olla. Ei Jumala pelkää ateismia eikä ateismin kysymyksiä. Olen saanut viime aikoina paljon yhteydenottoja ateisteilta. Niistä alkaneet keskustelut ovat olleet hienoja. Heillä on ollut tarve ymmärtää, eikä pilkata. Välillä tuntuu, että ateistit ovat ainoita, joita kiinnostaa keskustella tosissaan Jumalasta ja sen logiikasta.
Elän paljon pääni sisällä ja minulla on voimakas sisäinen maailma. Keskustelen paljon myös kirjojen kanssa, ja nämä vuosikymmenten päänsisäiset keskustelut saivat minut tajuamaan ensin armon ja perisynnin nerokkuuden, ja sen jälkeen hoksaamaan, että ”hetkinen, minähän uskon”. Ja Jumala muuttui päässäni todeksi. Siis ihan oikeaksi todeksi, aivan kuin haarukka alkaa lopulta puhua skitsofreenikolle.
Ja nyt otetaan pieni breikki. Kuulen kuinka uskovat, skitsofreenikoiden omaiset ja vasenkätisten keskusliitto loukkaantuvat. Ei. En tarkoita, että uskominen oikeasti on skitsofreniaa, mutta tämä on vertauskuva, jolla yritän selittää sen logiikkaa tieteen kielellä.
Eräs uskonnoton tuskaili minulle, kuinka on yrittänyt uskoa väkisin. Ymmärrän tuskan, niin minäkin yritin jo lapsena.
Uskomista ei kannata lähestyä luonnontieteiden kautta, eikä koettaa nähdä Raamattua biologian kirjana. Itsellä siihen on auttanut vuosia kestänyt harrastukseni abstrakti taide. Uskoa kannattaa lähestyä samasta kulmasta kuin lähestymme rakkautta, abstraktia taidetta tai ironiaa. Ja ei. Jumala ei ole ironiaa, mutta Jumala on luonut myös ironian.
Jumala ei siis ole pelkästään rakkaus ja kaunis järvimaisena tai joku epämääräinen ylempi voima. Jumala on samaan aikaan runouden isoveli ja ihan se luterilaisen kirkon virallinen kolmiyhteinen Jumala.
Kirjoittaja on toimittaja, podcastaaja ja isä.
tuomas.enbuske@gmail.com
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Toimittaja Tuomas Enbuske kasvoi uskoon ja koki Pyhän Hengen kosketuksen: ”Se oli viimeinen asia, jonka olisin voinut kuvitella itselleni tapahtuvan”
HengellisyysTuomas Enbuske oli kiihkeä ateisti, josta kasvoi melankolisia virsiä mielellään veisaava kristitty. Hänestä olisi epäreilua, jos kristitty pelastuisi hyvien tekojensa vuoksi.
Kolumni: Jeesus oli väärässä aivan kaikesta
Puheenvuorot
