Kolumni: Vihanpito pilaa ensin juhlat, sitten elämän
Muinoin vihanpito syntyi sukujen välille. Nyt se on uusperheiden ja perikuntien katkeruutta ja valtataistelua, kirjoittaa Hilkka Olkinuora.
Kesä on kääntynyt lopuilleen. Edessä on luopumisen suru. Mutta kesän surullisimmat katseet on jo nähty. Ne, jotka ovat suotta etsineet juhlistaan toista vanhempaansa. Ne, jotka koettavat salaa viestiä takariviin, ”hyvä että sittenkin tulit”. Ne, jotka joutuvat näkemään, että edes yhteinen juhla ei sammuta vihan liekkiä.
Puhelin soi aamulla: lähiäiti sähisee etäisälle, että sitä naista ja sen lapsia et sitten tuo tänään kirkkoon. Et, vaikka poika on kasvanut vuosikymmenessä veljeksi muiden joukossa. Et, vaikka rippilapsi on istunut yökaudet sen naisen kanssa miettimässä elämää, Jumalaa, kuolemaa.
Lakkiaisten lähestyessä postissa tupsahtaa kaksi kutsua: äidin luo heti koulun juhlista päästyä, isän luo sitten viikon päästä. Meidän puolen kummit ja isovanhemmat nyt tänne, teidän sitten sinne. Kutsu voi myös olla hienovaraisempi, porrastettu: meikäläiset yhdestä kolmeen, teikäläiset kolmesta viiteen. On tarkkaa, ettette törmää eteisessä.
Vihkipari valitkoon: morsian haluaa isän saattamaan alttarille, mutta hän ei saa tuoda mukanaan vuosikymmenen mittaista avokkiaan, uusien lastensa äitiä. Isä raadeltuu valinnoissaan, ei menisi sitten ollenkaan. Puoliso suostuttaa hänet frakkiin, kuljettaa kirkkoon ja palaa kotiin itkemään.
Mikään ennakointi, perheneuvonta, papin kokemus, osapuolten anelu tai viime hetken järkiintyminen ei näytä estävän näitä kesätapahtumista kaameimpia.
Arkun äärellä pappi huomaa: jäljelle jääneet vaimot, entiset ja nykyinen, eivät ole vieläkään päättäneet, kuka on se oikea leski. Arkulle tuppaudutaan, jälkikasvut hätääntyneinä ja noloina raivotaräitinsä vanavedessä. Muistokahveilla murjotetaan, ellei ole lähdetty peräti eri muistotilaisuuksiin.
Eihän noin voi olla, tuumit. Ei vain voi, vaan on. Tuo kaikki on totta, jopa moneen kertaan tapahtunutta. Mikään ennakointi, perheneuvonta, papin kokemus, osapuolten anelu tai viime hetken järkiintyminen ei näytä estävän näitä kesätapahtumista kaameimpia.
Muinoin vihanpito syntyi sukujen välille. Oli rajariitaa, kaunaa, jonka alkuperä oli jo unohtunut. Nykyraivo on useimmin uusperheiden tai perikuntien sovittamatta jäänyttä katkeruutta ja valtataistelua.
Lars Norén tai Eugene O’Neill, raastavien perhedraamojen kirjoittajat, taputtaisivat innoissaan. Mitä materiaalia! He, jotka ovat tahtomattaan joutuneet näille näyttämöille, nauttivat kuitenkin draamasta harvemmin, ja tuskinpa niiden kostonhimoiset käsikirjoittajatkaan iloitsevat Pyrrhoksen voitostaan pitkään. Jos tämä taistelu onkin voitettu, sietämättömät ihmiset siivottu näkyvistä, elämää on elettävä sen jälkeenkin.
Olisimmekohan oppineet näistä kesän draamoista mitään? Kohtahan nääs on päätettävä, kuka saa viettää joulua kenenkin kanssa.
Kirjoittaja on neljännen polven helsinkiläinen, rovasti, kirjoittaja ja maalle muuttanut elämäntarkkailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Mielipide: Uusperhe on kuin elämän korkeakoulu
Puheenvuorot
