”Tavallaan suruun kuuluvat vaiheet, mutta eivät ne mene järjestyksessä”, Maarit Suonen sanoo.
”Christina oli luonnonlapsi ja kaikkien kaveri” – Maarit Suhonen menetti tyttärensä tavallisena sunnuntai-iltana, kun kaikki oli ihan hyvin
Ajan myötä surusta on tullut Maarit Suhoselle lempeä ystävä, side lapseen.
Lokakuussa tulee 26 vuotta siitä, kun Maarit Suhosen muutamaa kuukautta vaille 9-vuotias Christina-tytär kuoli tapaturmaisesti.
Sunnuntai-iltana ulkona leikkineet lapset tulivat Suhosen kotiovelle ja soittivat ovikelloa. He kertoivat, että Christinaan sattui eikä hän puhu.
– Jotenkin ymmärsin kaapata sideharsoja taskuun ja kännykän toiseen taskuun ja lähdin lasten kanssa ulos. Kotimme lähellä oli silloisen VR-Yhtymän työmaa. Betonirengas oli kaatunut Christinan päälle.
Lapset olivat leikkineet työmaalla, jota ei oltu aidattu. Työmaa-kyltti oli ollut jostain päin työmaalle tultaessa näkyvillä. Suhonen oli ensimmäinen aikuinen, joka tuli paikalle.
– Chistinan pulssi tuntui vielä. Kykenin toimimaan ja soitin hätäkeskukseen. Sieltä sanottiin, että sinne oli jo kymmenenvuotias naapurinpoika soittanut.
– Paikalle alkoi tulla paloautoa, poliisiautoa, ambulanssia, ihmisiä ja mediheliä. Olin kuin eristetyssä kuplassa ja toimin tosi käytännöllisesti. Menin sanomaan poliiseillekin, että te tarvitsette varmaan tietoni.
Christina siirrettiin ambulanssiin, ja Suhonen pääsi etupenkille. Christinaa lähdettiin viemään Töölön tapaturma-asemalle.
– Se oli aikamoinen matka. Ambulanssissa istuessa minulle alkoi tulla tilanteesta sellainen ensiymmärrys – olin nähnyt tytön vammat.
Lääkäri kertoi kuolemasta kauniilla tavalla
Tapaturma-asemalla Christina vietiin toimenpidehuoneeseen. Maarit Suhonen jäi odottamaan. Tilanteesta hän muistaa yksittäisiä, irrallisia asioita.
– Tässä vaiheessa minulta meni ajantaju, mutta havahduin siihen, että olin täysin yksin aseman odotustilassa. Siitä on jäänyt mieleen, ettei ihmistä saisi tuollaisessa tilanteessa jättää yksin.
Suhonen laittoi kännykän pois päältä, koska sairaalassa pitää tehdä niin. Sitten hän meni ulos, laittoi puhelimen päälle ja yritti viestiä läheisille.
Kun Suhonen palasi sisälle, lääkäri tuli odotustilaan ja kutsui hänet sivuhuoneeseen.
– Lääkäri kertoi todella kauniilla tavalla vakaasti ja rauhallisesti, että Christina on kuollut. Arvostan sitä, kun hän sanoi vielä jotenkin sen, että näin on parempi. Vammat olivat senlaatuiset.
Sairaanhoitaja haki Suhosen toimenpidehuoneeseen katsomaan Christinaa. Hoitaja kysyi, että haluaako hän mukaansa tyttärensä vaatteet.
– Vaatteet oli leikattu auki, niitä en halunnut. Mutta Christinalla oli korvakorut, ja totta kai halusin ne mukaani. Sitten paikalle tulivat, jos oikein muistan, ystäväni ja isäni. Minulla oli kiire poikieni luokse. Tapaturma-asemalta sain mukaan muutaman rauhoittavan pillerin.
Syvä kiitollisuus suntiolle
Elettiin 2000-luvun alkua, eikä Maarit Suhonen saanut heti kriisiapua. Hänen läheisensä soittivat paikallisille kriisityöntekijöille ja pyysivät sitä. Kriisityöntekijä kävi kerran.
Suhonen oli itse kriisissä, mutta hänen mielessään olivat myös Christinan kaverit. Todellista kriisiapua Suhonen ja pihan lapset saivat yllättävältä taholta. Ennen tyttärensä hautajaisia Suhonen kävi hautaustoimistossa ja sen jälkeen hautausmaalla. Hän oli 29-vuotias äiti, joka itku kurkussa meni ja katseli lapselle hautapaikkaa.
– Minut otti hautausmaalla vastaan iso, parrakas mies. Hän oli seurakunnan suntio Timo Seppänen. Timo otti minut jotenkin hoivaan ja sanoi, että hän voi tulla jossain vaiheessa pihan lapsille kertomaan, mitä on tapahtunut.
Onneksi ihmismieli ei kykene pitämään kiinni niin vahvoista tunteista loputtomiin.
Kun hautajaiset olivat ohi ja Christinan hauta oli luotu, suntio vaihtoi puvun päälle ja lähti Christinan muistotilaisuuteen.
Meni jonkin aikaa, kun Suhosen naapurin rouvat leipoivat mokkapaloja ja keittivät kahvia, ja Seppänen tuli yhteispihalle. Hän tapasi kaikki ne lapset, jotka olivat olleet Christinan kavereita.
– Näimme Timon kanssa silloin tällöin hautausmaalla, ja meillä oli aina lämmin kohtaaminen. Siitä herrasta on jäänyt kyllä syvä jälki. Hän jaksoi kertoa, ja hän jaksoi kuunnella ja ottaa vielä lapsetkin huomioon. Olen valtavan kiitollinen Timolle.
”Onneksi ihmismieli ei kykene pitämään kiinni niin vahvoista tunteista loputtomiin”, sanoo Maarit Suhonen.
Suruun kuuluvat vaiheet, jotka eivät mene järjestyksessä
Vuosien varrella Maarit Suhonen on osallistunut henkisen ensiavun koulutukseen sekä trauma- ja kriisikoulutuksiin. Kokemusasiantuntijakoulutuksen hän on käynyt Surevan kohtaaminen -toiminnassa.
– Koulutuksissa olen ymmärtänyt olleeni Christinan tapaturman aikaan täysin pois tolaltani. Minulla kuitenkin jostain syystä säilyi toimintakyky, kun jotkut taas lamaantuvat täysin sellaisessa tilanteessa. Lamaantumiseen kiinnitetäänkin ehkä jopa nopeammin huomiota kuin siihen, joka toimii kriisitilanteessa järkevästi.
Suhosen käymissä koulutuksissa on käsitelty myös surua. Usein puhutaan surun vaiheista, joita ovat kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyminen.
– Tavallaan suruun kuuluvat vaiheet, mutta eivät ne mene järjestyksessä. Yksi vaihe voi kestää vuosia ja eri vaihe voi tulla ja mennä edestakaisin. Minä saavutin vihan vasta noin kolmen vuoden jälkeen. Sitä ennen olin oikeastaan vain turta ja yritin hyväksyä sen, että lapseni on kuollut.
– Asian hyväksyntä ja käsittely auttavat surussa. Suruun kiinni jääminen olisi ajantuhlausta. Onneksi ihmismieli ei kykene pitämään kiinni niin vahvoista tunteista loputtomiin. Fysiologia suojaa meitä yhdessä ajan kanssa.
– Nykyään suru on lempeä ystäväni. Se on side lapseeni. Suru ei ole enää musertava tunne, joka vie mustaan aukkoon. Mutta vielä niitäkin tilanteita tulee, että hetkeksi ikään kuin tipahdan siihen.
Puhumista ja kirjoittamista
Maarit Suhonen on saanut itselleen apua psykoterapiasta. Hän on puhunut lapsensa kuolemasta sekä ammattiauttajille että muille ihmisille. Suhonen on käsitellyt Christinan kuolemaa myös kirjoittamalla. Blogissaan hän kirjoitti tyttärelleen kirjeitä, jotka alkoivat: ”Kuules, Pimpulainen…”.
Millainen Christina oli?
– Christina oli oman tiensä kulkija sillä tavalla, että hän ei ollut prinsessa vaan ehkä enemmän poikatyttö. Mutta korvakorut ja vähän pidemmät hiukset piti olla. Häntä kiinnostivat eläimet, varsinkin hevoset. Christina oli luonnonlapsi, joka kulki farkkuhaalareissa ja oli kaikkien kaveri.
Kuolleiden lasten muistopäivä -tilaisuus ke 23.9. klo 18 Hakunilan kirkolla, Hakunilantie 48. Tilaisuus on tarkoitettu kaikille, joita menetys koskettaa. Se tarjoaa rauhallisen ja turvallisen paikan muistamiselle, surulle ja myötätunnolle. Tilaisuudessa on musiikkia, rukousta, hiljentymistä ja kokemusasiantuntijan puheenvuoro.
Rukousalttareilla voi viipyä oman tarpeen mukaan. Alttareilla on tekstejä ja rukouksia, jotka kuvaavat erilaisia surun ja kaipauksen muotoja. Osallistujilla on mahdollisuus kirjoittaa oma rukouksensa tai sytyttää tuohus muistamisen merkiksi.
Tilaisuudessa ovat mukana pappi Sari Kokkonen, johtava kasvatuksen viranhaltija Birgitta Karjalainen, kanttori Sini Nikku, sairaalapappi Veera Konttaniemi ja kokemusasiantuntija Maarit Suhonen.
Illan päätteeksi on pientä tarjoilua, jonka äärellä on mahdollisuus myös keskusteluun. Kirkolla on tilaisuuden ajan järjestetty lastenhoito. Tapahtumaan ei tarvitse ilmoittautua.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Vantaan hautausmaille avattiin kaksi uutta muistelupaikkaa lapsensa menettäneille – paikat on tarkoitettu myös tahattomasti lapsettomille
AjankohtaistaVantaalla tyhjän sylin muistelupaikka on nyt Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalla, Ruskeasannan hautausmaalla sekä Korson ja Hämeenkylän kirkkojen hautausmailla.
