Mimosa Lankinen käy äitinsä haudalla Maunulan uurnalehdossa jokaisena pyhäinpäivänä. Hänestä kynttilöiden täyttämä hautausmaa on lohdullinen kokemus.
”Kun suru tulee kylään, sille pitää antaa tilaa”, sanoo läheisiään kaipaava Mimosa Lankinen
Mimosa Lankinen menetti veljensä ja äitinsä alle nelikymppisenä. Hän toivoisi, että surusta puhuttaisiin avoimesti muulloinkin kuin pyhäinpäivänä.
Juuri tämä aika, myöhäinen syksy, on Mimosa Lankiselle usein vaikeaa. Ruskan värit ja ilman kirpeys muistuttavat kehoa surusta.
Lankisen äiti kuoli syöpään Suursuon sairaalassa seitsemän vuotta sitten, viikko ennen pyhäinpäivää. Lankinen oli tuolloin 38-vuotias.
– Sen päivän säätä en muista, mutta muistan, että marraskuu oli vuonna 2018 poikkeuksellisen aurinkoinen, hän sanoo.
Tuolloin Lankinen tyhjensi äidin kotia Kuninkaantammessa ja järjesteli loputonta määrää käytännön asioita. Aurinko auttoi jaksamaan.
– Yhteiskunta velvoittaa järjestämään kaikki hautajaisista perunkirjoitukseen hyvin nopeasti kuoleman jälkeen. Järjestelyvastuu lankeaa yleensä läheisimmälle ihmiselle, joka myös suree kaikista eniten, Lankinen toteaa.
Se tuntui kovalta.
Veljen kuolemaa seurasi turvattomuuden tunne
Äidin kuolema ei ollut Mimosa Lankiselle ensimmäinen suuri suru. Hänen veljensä oli kuollut liikenneonnettomuudessa yksitoista vuotta aiemmin 39-vuotiaana.
Lankinen muistaa sen hetken, kun oli lähdössä seminaarista kohti kotia ja huomasi siskonsa soittaneen monta kertaa. Takaisin soittaessaan hän kuuli uutisen, jota ei ollut uskoa todeksi. Veli oli kuollut. Mitään ei ollut tehtävissä.
– Se oli täysi shokki. Luulin olevani sinut kuoleman kanssa, koska olen kristitty ihminen. Mutta veljen kuolemaa seurasi yllättävä turvattomuden tunne. Tajusin, että esimerkiksi lentokonetta tai bussia käyttäessäni joudun luottamaan paljon kuljettajiin, Lankinen sanoo.
Äidin kuolemaan hän ehti valmistautua, sillä tämä sairasti lähes kaksi vuotta ennen kuolemaansa. Oli alusta asti selvää, että paraneminen olisi ihme. Suru alkoi jo etukäteen.
Mimosa Lankinen on kohdannut monta kuolemaa, mutta oma kuolema pelottaa silti. Hänen mielestään se on luonnollista. ”Kuolema on mysteeri, vaikka uskon taivaaseen.”
– Rukoilin äidin sairastaessa paljon. Halusin toivoa viimeiseen asti. Vasta viikko ennen äidin kuolemaa hyväksyin sen, että kuolema tosiaan tulee.
Äidin menetys toi tullessaan miksi-kysymykset
Viimeisenä hetkenä Mimosa Lankinen ja hänen siskonsa pitivät äitiään kädestä. Kun äidin hengitys muuttui raskaaksi, Lankinen pani soimaan Petri Laaksosen laulun Ota hänet vastaan. Sen myötä siskokset saattoivat äidin rajan toiselle puolelle.
Lankinen kuvaa itseään peruspositiiviseksi ihmiseksi, joka on tottunut keskittymään hyvään. Äidin menetettyään hän huomasi itsessään kuitenkin synkkyyttä ja miksi-kysymyksiä.
– Jouduin antamaan Jumalalle anteeksi. Se vaati tietoista työtä, mutta halusin tehdä sen, jotta katkeruus ei saisi valtaa. Se söisi omankin elämäni.
Lankisen mielestä surusta ja kuolemasta pitäisi puhua enemmän: niiden aiheuttamista tunteista mutta myös käytännön asioista, kuten hautajaisista. Ne ovat aiheita, jotka koskettavat jokaista ihmistä jossakin kohtaa mutta jotka on perheiden ruokapöydistä unohdettu.
– Me opimme ajattelemaan, että kuolema koskettaa sitten joskus vanhana. Mutta meitä, joiden läheinen kuolee alle 60-vuotiaana, on paljon, Lankinen sanoo.
Hän uskoo, että oman vanhemman tai oman lapsen kuolema on aina erityinen menetys, joka ei ole verrattavissa muihin menetyksiin. Hän huomaa sen, kun vertaa äidin ja veljen kuoleman aiheuttamaa surua: Äidin kuolema avasi henkilökohtaisia haavoja ja herätti huomaamaan oman paikan sukupolvien ketjussa. Veljen kuollessa Lankinen huolehti ensisijaisesti hänen pienistä lapsistaan.
Äitinsä kuoltua Lankinen halusi puhua kokemastaan, mutta tajusi ettei voisi jutella kenelle tahansa. Hän perusti vertaisryhmän 20–40-vuotiaille, jotka olivat menettäneet vanhempansa samaan syöpään. Parikymmentä jäsentä liittyi mukaan nopeasti.
– Emme tavanneet koskaan livenä, mutta saatoimme viesteissä jauhaa loputtomasti kokemuksistamme. Vertaiset eivät kyllästyneet kuuntelemaan. Se oli todella tärkeää, Lankinen muistaa.
Hiljainen aika kesti kaksi vuotta
Kun äiti kuoli, Mimosa Lankinen päätti pitää suruvuoden. Hän jättäytyi pois lukuisista vapaaehtoistöistään ja piti tauon opiskeluissa, joita oli suorittanut työn ohessa.
– Ajattelen kuten Jenni Vartiaisen laulussa, että suru on kunniavieras. Sille pitää antaa tilaa, kun se tulee kylään. Muuten se tulee vastaan myöhemmin, Lankinen arvelee.
Lopulta hiljaisempi aika kesti yli kaksi vuotta. Lankinen huomasi, että hän ei jaksa kaikkea sitä, mitä ennen. Suru yllätti: se ei ollutkaan vahvimmillaan silloin, kun kaikki kyselivät kuulumisia, eli juuri äidin kuoleman jälkeen.
– Pahin vaihe tuli noin puoli vuotta kuoleman jälkeen, kun kaikki käytännön järjestelyt olivat ohi. Silloin suru tuntui syövän minut ja tulevaisuus tuntui synkältä, Lankinen muistaa.
Silloin kukaan ei enää kysellyt, miten hän voi. Oletettiin ehkä, että pahin on ohi. Lankinen ei syytä tästä ketään, sillä näinhän tässä yhteiskunnassa ajatellaan.
– Suruakin pidetään suorituksena, jolla on alku ja päätepiste ja jonka prosessi etenee kaikilla samoin, vaikka niin ei ole, hän toteaa.
Omasta kokemuksestaan oppineena hän kyselee nykyään läheisensä menettäneiltä ystäviltään kuulumisia myös sitten, kun menetyksestä on jo aikaa.
– Muistan itse, miten jokainen osanotto vaikka somessakin tuntui tosi hyvältä.
Mimosa Lankinen perusti vertaisryhmän 20–40-vuotiaille, jotka olivat menettäneet vanhempansa samaan syöpään. Vertaistuki toimi verkossa, ja parikymmentä jäsentä liittyi mukaan nopeasti.
Elämä tislautui olennaiseen. Niin Mimosa Lankinen ajattelee äidin kuoleman vaikuttaneen. Hän kokee elävänsä nyt jollakin tavalla paremmin tai tarkemmin. Hän pyrkii tarttumaan tilaisuuksiin ja välttämään jahkailua. Menee unelmiaan kohti eikä ota ihmisiä itsestäänselvyyksinä.
– Tiedostan, että minun sukupolveni on seuraavana jonossa. On mietittävä, miten haluan tämän elämäni elää, hän sanoo.
Lankinen huomaa nykyään ihmettelevänsä sitä, että monet toimivat päinvastoin, pitävät kaiken loputtoman tuntuisesti avoinna. Niin kuin eläisivät ikuisesti.
– Koskaan ei tiedä, kuinka paljon aikaa on jäljellä.
Äidin kuolinpäivän Lankinen ottaa yleensä töistä vapaaksi. Käy metsäkävelyllä. Muistelee. Tekee sitä, mitä keho ja mieli kaipaavat.
– Nykyään suru ei ole enää mielessä niin aktiivisesti, joten automaattisia pysähtymisen paikkoja tulee vähemmän. Tunteille pitää tehdä tietoisesti tilaa, Lankinen sanoo.
Pyhäinpäivästä on tullut hänelle tärkeä. Silloin kuolleiden muistaminen ja sureminen on normaalia. Lankinen käy perinteisesti Maunulan uurnalehdossa ja sytyttää kynttilän äidin haudalle. Se on suunnitelmissa myös tänä vuonna.
– Hautausmaalla on pyhäinpäivänä valtavasti valoa. Kynttilät nähdessäni koen olevani osa isoa yhteisöä. En olekaan menetysteni kanssa yksin.
Espoon hautausmailla ja kirkkojen pihapiireissä voi sytyttää kynttilän edesmenneiden muistoksi. Pyhäinpäivänä järjestetään myös kynttiläkirkkoja ja lapsille suunnattuja tapahtumia. Kaikki Espoon viisi hautausmaata ovat avoinna ympäri vuorokauden pyhäinpäiväviikonloppuna 1.–2.11. Katso lisätietoa pyhäinpäivän vietosta Espoossa, Helsingissä ja Vantaalla.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Moni tarvitsee lohtua paitsi surussa ja kriiseissä myös tässä ajassa – ”Kannustan pohtimaan sitä, ketkä ovat omia turvaihmisiä”
Hyvä elämä AjankohtaistaUsein lohtua haetaan luonnosta ja muilta ihmisiltä. Ydinsana lohdussa on yhteys.
