Raija Sollamon (vas.) erikoisalaa ovat Septuagintan eli Vanhan testamentin kreikankielisen käännöksen ja Kuolleenmeren kääröjen eli Qumranin tekstien tutkimus. Kirkkososiologi Eila Helander on tutkinut muun muassa helluntailiikkeen naisevankelistoja ja lähetystyötä tehneitä naisia.
Emeritaprofessorit Raija Sollamo ja Eila Helander kertovat ajatuksiaan avioliittokysymyksestä, feminismistä ja uskosta – ”Nyt ehkä eläkeläisenä pitäisi nousta puolustamaan ihmisarvoa”
Kahdeksankymppiset Raija Sollamo ja Eila Helander ovat akateemisen maailman huipulle nousseita luokkaretkeläisiä. Uralla eteneminen on vaatinut heiltä rohkeutta ja vaikeitakin valintoja.
– Töitä me olemme kyllä tehneet. Olisi ehkä voinut joskus olla hieman armollisempi itselleen.
Näillä kahdella lauseella professori emerita Eila Helander, 79, taitaa kiteyttää jotain olennaista omasta ja kollegansa Raija Sollamon, 82, suhtautumisesta elämään ja työhön. Parin tunnin haastattelu- ja kahvitteluhetki alkaa olla lopuillaan, ja rouvat professorit asettelevat hiuksiaan ja oikovat vaatteitaan kuvausta varten.
Helander kutsuu itseään ja Sollamoa luokkaretken mallioppilaiksi. He aloittivat koulutiensä sotienjälkeisessä jälleenrakennuksen Suomessa, jossa lapsia oli paljon ja usko tulevaisuuteen vahva.
Kummankaan vanhemmat eivät olleet käyneet koulua kansakoulua pidemmälle. Tyttäret pääsivät oppikouluun, sitten yliopistoon. He väittelivät tohtoreiksi ja etenivät akateemisen maailman huipulle: Sollamo Raamatun alkukielten professoriksi, teologisen tiedekunnan dekaaniksi ja Helsingin yliopiston vararehtoriksi, Helander kirkkososiologian professoriksi.
– Jo äitini ja hänen sisaruksensa olisivat halunneet opiskella. Mutta eihän heidän nuoruudessaan ollut mitään mahdollisuuksia siihen, piti mennä töihin vain. Äiti oli sitä mieltä, että koulutus on pääoma, jota kukaan ei voi riistää, Helander kertoo.
Hän on kotoisin Helsingin Kalliosta, joten koulu oli lähellä. Oppikouluun meno merkitsi kuitenkin lukukausimaksuja ja kirjahankintoja.
– Vanhempani olivat valmiita taloudelliseen uhraukseen. Sitä pidettiin sitten myös velvoittavana. Ei kouluun menty vain oleilemaan.
Maaseudun lapsille oppikoulun käyminen oli hankalampaa pitkien välimatkojen vuoksi. Sollamo muistelee, että hänen koulupäivänsä kestivät lähes yhdeksän tuntia, kun oli kuljettava linja-autolla Padasjoelta Vääksyyn.
Vanhemmat joutuivat harkitsemaan Raija-esikoisensa koulutusta tarkoin, sillä rahasta oli tiukkaa ja perheessä oli neljä lasta. Jos yksi pääsisi oppikouluun, sama mahdollisuus oli annettava muillekin sisaruksille.
Äidiltäni olen ehkä perinyt rohkeuden mennä eteenpäin.
Sollamo arvelee, että hänen isänsä ymmärsi kyllä lastensa halua opiskella, sillä isäkin olisi nuorena halunnut käydä koulua.
– Äitini taas oli rippikoulun jälkeen työskennellyt palvelijattarena eri paikoissa. Hän teroitti sitä, että naisella pitää olla jokin ammatti. Ilman sitä on niin turvaton, jos miehelle käy huonosti tai jos hän jättää tai ratkeaa ryyppäämään, Sollamo kertoo.
Helanderin äiti puolestaan oli aloittanut Vaasanhallissa myymäläapulaisena ja myöhemmin perustanut sinne oman maito- ja juustomyymälän. Äitinsä puurtamista seurattuaan Helander päätti, että yrittäjäksi hän ei ainakaan ryhdy.
– No, mitä muuta minä olen ollut? Tällainen akateeminen kauppias! Yrittäjä, jonka on vainuttava, mihin kannattaa satsata ja mistä tulee rahoitusta tutkimukseen. Äidiltäni olen ehkä perinyt rohkeuden mennä eteenpäin.
Elämänkokemus avartaa uskoa
1960-luku, jolloin Eila Helander ja Raija Sollamo aloittivat opintonsa Helsingin yliopistossa, oli protestien ja opiskelijaliikehdinnän aikaa. Ja jo tuolloin olivat näkyvissä kirkon sisäiset ristiriidat, joista muutaman viime vuosikymmenen aikana on puhuttu paljon. Silloin vaikutti vahvasti niin kutsuttu viides herätysliike, jolle tyypillistä on tiukka uskontulkinta ja henkilökohtaisen uskon korostaminen.
Viidesläisyyttä edusti myös Ylioppilaslähetys, nykyinen Opiskelija- ja koululaislähetys, jonka toiminnassa Helander oli mukana. Myöhemmin valmistuttuaan hän työskenteli järjestön lähettämänä ensin Itä-Afrikassa ja sitten Karibialla.
– Viides herätysliike oli protestiliike. 1960-luvullahan oli kaksi vastakkaista protestiliikettä: toisessa noustiin perhettä, kirkkoa ja puolustusvoimia vastaan ja haluttiin uudistuksia. Konservatiivinen uskonnollisuus, jonka piirissä silloin toimin, oli sen vastavoima, Helander toteaa.
Helander arvioi olevansa klassinen esimerkki uskonnollisuuden kehityksestä. Hänen perheensä ei ollut uskonnollinen, eikä metallimiesisä kuulunut kirkkoon. Tytär kuitenkin kävi pyhäkoulua ja rippikoulun ja päätyi monesta kiinnostavasta vaihtoehdosta teologian opintoihin, koska pääsi sinne sisään ilman pääsykoetta.
– Opiskeluaikaani leimasi viidennen liikkeen uskonvarmuus, jossa tiedettiin, miten asiat ovat. Se antoi nuorelle selkeän raamin kohdata muutoksia ja uusia asioita elämässä. Ulkomailla työskennellessäni näin, että kristinuskoa voi tulkita ja elää hyvin eri tavoin. Ja myös opinnoilla oli tärkeä rooli siinä, Helander kuvailee.
– Koko tämän elämänkaaren myötä uskonnosta on tullut minulle yhä enemmän omasta sisäisestä ymmärryksestäni käsin muodostunut vakaumus. Taustani on viidesläisyydessä, ja vaikka olen nykyisin monesta asiasta eri mieltä, ymmärrän heidän tapansa ajatella, koska se on protestiliikkeen tapa ajatella. Mutta tässä elämänvaiheessa protestit on jo hoidettu.
– Harvemmin me olemme barrikadeille nousseet nuorenakaan, Sollamo pistää väliin.
– Nyt ehkä eläkeläisenä pitäisi nousta puolustamaan ihmisarvoa, Helander lisää.
Edelleen minun on hirveän vaikea sanoa, mikä on se perimmäinen totuus tai mitä pitäisi ajatella.
Raija Sollamo luonnehtii itseään tavalliseksi kirkkokristityksi.
– Isäni oli suntio, joten olen lapsena kasvanut kirkon vieressä ja hautausmaalla. Ainakin olen jo varhain tiennyt, mitä elämä on ja mihin se loppuu.
Opiskeluaikoina Sollamo oli mukana Ylioppilaiden Kristillisessä Yhdistyksessä, joka oli opiskelijoiden kristillisistä järjestöistä se edistyksellisen maineessa oleva.
– Jokaisen näkemyshän muuttuu opiskelujen ja elämänkokemuksen myötä. Myös kollegoideni tutkimukset ovat avartaneet käsityksiäni. Edelleen minun on hirveän vaikea sanoa, mikä on se perimmäinen totuus tai mitä pitäisi ajatella. Uskonnossa on niin paljon asioita, joita me emme osaa loppuun asti selittää, Sollamo pohtii.
– Olen tullut siihen tulokseen, että kaikkein parhaita ovat kuvat ja vertaukset – kunhan ne vain ymmärtää sellaisiksi eikä ota kirjaimellisesti. Niitä ei voi selittää puhki, vaan ihmisen pitää ne itse oivaltaa.
Raamatuntutkijasta tuli homojen oikeuksien puolustaja
1980-luvulla Raija Sollamo sai radikaalin maineen oltuaan ensimmäisiä, jotka kirkon piirissä ryhtyivät puhumaan kristittyjen homoseksuaalien puolesta.
– Kristityillä homoseksuaaleilla oli oma piiri, johon he kerran kutsuivat minut puhumaan. Homoseksuaalisuus oli hiljattain poistettu rikoslaista. Kukaan ei oikein tiennyt, miten homoseksuaalina pitäisi olla ja elää. Mitä saisi tehdä, mitä ei. Ilmapiiri oli edelleen jyrkkä, ja homoseksuaalit olivat niin sanotusti kaapissa.
– Kun katselin sitä porukkaa, minusta rupesi tuntumaan hirveän pahalta. Heidän tilanteensa oli niin vaikea. Minä ihan vilpittömästi koin jonkinlaisen kutsumuksen, että minun pitää ruveta heidän paimenekseen. Että hehän ovat kaikkien armoilla eivätkä voi elää täyttä elämää.
Miten voi siunaus olla niin kortilla?
Sollamo arvioi, että taustalla vaikutti hänen ammattinsa raamatuntutkijana, vetosivathan homoseksuaalisuutta syntinä pitävät nimenomaan Raamattuun.
– Niinpä ajattelin, että kun kerran olen oppia saanut, voisin tuoda esiin tutkimuksen näkökulman. Siitä se lähti. Jos se on radikaalia, niin sitten on.
Sen jälkeen, kun samaa sukupuolta olevat saivat vuonna 2002 mahdollisuuden rekisteröidä parisuhteensa, Raija Sollamon puoliso Matti Sollamo teki kirkolliskokouksessa aloitteen, että laadittaisiin kaava parisuhteiden siunaamista varten.
– Olimme sitä mieltä, että ilman muuta kirkko siunaa nämä liitot. Kirkon tehtävähän on siunata. Mutta ei se mitenkään käynyt se siunaaminen. Lopulta päädyttiin siihen, että voidaan rukoilla – oliko se nyt heidän kanssaan vai heidän puolestaan? Miten voi siunaus olla niin kortilla? Mutta siinä ollaan edelleen.
Avioliittokysymyksestä on tullut pelastuskysymys
Kun tasa-arvoinen avioliittolaki tuli voimaan vuonna 2017, kirkko joutui taas uuden tilanteen eteen: Vihitäänkö myös samaa sukupuolta olevat parit vai ei? Vai olisiko parempi, ettei vihittäisi ketään? Jo edellisvuonna kirkolliskokouksessa oli tehty aloite, että selvitettäisiin vihkioikeudesta luopumisesta, ja piispainkokous pyysi tehtävään Eila Helanderia.
– Lähdin tekemään selvitystä ihan puhtaalta pöydältä. Kartoitin tilannetta eri puolilta ja päädyin siihen tulokseen, että kirkon ei tule luopua vihkioikeudestaan. Vihkimisen osalta johtopäätös oli kompromissiratkaisu, jossa kirkko hyväksyy, että kysymyksessä on kahdenlaista teologisesti perusteltua raamatuntulkintaa. Ne papit, jotka katsovat voivansa vihkiä samaa sukupuolta olevia tai siunata heidän siviilivihityn avioliitonsa, voisivat sen tehdä. Ja sitten ne, jotka katsovat, että he eivät voi sitä tehdä, voivat olla tekemättä, Helander kertoo.
– Siitä on nyt kahdeksan vuotta. Ja en usko, että tässä tulee tapahtumaan mitään uutta. Ne papit, jotka haluavat vihkiä, vihkivät jo joka tapauksessa. Ja vaikka kirkko luopuisi vihkioikeudestaan, niin sen pitäisi päättää, mitä se tekee siunaamiselle. Ongelma ei poistuisi lainkaan.
Aina tarvitaan joku asia, jolla vedetään linjaa meidän ja muiden välille.
Helanderin mukaan tietyillä uskonnollisilla ryhmillä on aina tarve löytää rajanvedon symboleja, joilla erottaudutaan muista. Hänen opiskeluaikanaan sellainen oli ekumenia. Osa herätysliikkeistä karsasti kirkkojen välisen yhteyden rakentamista.
– No, nyt se sama porukka julkaisee paavin kirjoja, eli ekumenia ei olekaan enää se paha juttu. Seuraava rajanvedon paikka oli naispappeus, mutta luulen, että siinäkin tilanne rupeaa rauhoittumaan vähitellen. Nyt on tämä samaa sukupuolta olevien vihkiminen. Ja kun se ei ole enää ajankohtainen kysymys, tulee jokin muu. Aina tarvitaan jokin asia, jolla vedetään linjaa meidän ja muiden välille.
– Minua askarruttaa tässä kaikkein eniten se, että näille samaa sukupuolta olevien vihkimystä vastustaville siitä on tullut pelastuskysymys. Että se on ikään kuin verrattavissa siihen, että uskoo Jumalaan, Jeesukseen Kristukseen ja Pyhään Henkeen. Itse olen sitä mieltä, että uskon ydin on armo ja anteeksianto, Helander sanoo.
– Ja rakkaus, Sollamo lisää.
– Ja rakkaus. Jeesus tuli maailmaan kertomaan, että meillä on armollinen Jumala, aina anteeksianto ja uuden elämän mahdollisuus. Siinä on minun uskontunnustukseni ydin, Helander jatkaa.
Me Too-kampanja osoitti, että naisia kohdellaan edelleen ihmisarvon vastaisesti
Tänä vuonna ilmestyneessä omaelämäkerrassaan Raija Sollamo kertoo, kuinka hän toistuvasti joutui opintojaan ohjanneen professorin ahdistelun kohteeksi. Ohjaajan vaihtaminen olisi merkinnyt myös Sollamon valitsemasta erikoisalasta Septuaginta-tutkimuksesta luopumista, joten hän päätti vain sinnitellä ja vältellä kiusallisia tilanteita.
Aiemmin piispa emerita Irja Askola on omassa elämäkerrassaan kertonut, että seksuaaliseen häirintään syyllistyivät 1970-luvulla teologisessa tiedekunnassa muutamat professorit ja miespuoliset opiskelijat.
On pakko kysyä, miten yleistä ahdistelu oli ja miksi siihen ei puututtu. Sekä Sollamo että Helander huomauttavat, että 1960-luvulla, jolloin he opintonsa aloittivat, vallalla oli vaikenemisen kulttuuri.
– Oli maan tapa, että naiset eivät puhuneet. En tiedä, se menee niin syvälle, että siitä ei oikein voi puhua eikä edes kirjoittaa. En minäkään olisi kirjoittanut, ellei kyseessä olisi ollut elämäkertani kannalta niin keskeinen henkilö, Sollamo sanoo.
1980- ja 1990-lukujen taitteessa hän johti toimikuntaa, joka laati yliopistolle tasa-arvosuunnitelman ja selvitti sen yhteydessä myös seksuaalista häirintää.
– Kun sitten luotiin pelisääntöjä, melkein ensimmäinen sääntö oli, että ei saa vaieta, koska se suojelee tekijöitä, ja silloin asiat pysyvät maton alla.
Sollamo arvioi, että maailma on muuttunut, mutta esimerkiksi Me Too -kampanja ja sen jälkimainingit ovat osoittaneet, kuinka paljon edelleen on tehtävää.
– Naisia ja tyttöjä kohdellaan tavalla, joka ei ole ihmisarvolle sopivaa – ja yleensä nuorina, jolloin he ovat vielä puolustuskyvyttömiä. Heidän unelmansa voivat kaatua siihen tai heille voi tulla hyvin raskaita kokemuksia.
Samainen Sollamon johtama toimikunta oli myös aloitteentekijänä, kun Helsingin yliopistoon perustettiin vuonna 1990 Kristiina-instituutti naistutkimusta edistämään. Jo sitä ennen esimerkiksi teologisessa tiedekunnassa oli tehty naistutkimusta.
Tein näkymättöminä olleiden naisten työn näkyväksi.
Yksi aihepiiriin tarttuneista oli Eila Helander. Hän on tutkinut uskonnollisissa yhteisöissä toimineita naisia, jotka aiemmin ovat jääneet tutkimuksen katveeseen ja joista ei ole juuri tiedetty. Kun hän ryhtyi tutkimaan helluntailiikkeessä toimineita naisevankelistoja, hän löysi yllätyksekseen yli 800 naista, joiden ansiota liikkeen leviäminen pitkälti oli.
– Se oli minulle varsinainen löytöretki. Voisin sanoa, että siinä tein näkymättöminä olleiden naisten työn näkyväksi.
Toinen huomiotta jäänyt ryhmä, jonka työtä Helander selvitti, ovat lähetystyössä olleet naiset. Lähetystyöntekijöistä kaksi kolmasosaa on ollut naisia, mutta aiempi tutkimus on ollut organisaatiolähtöistä ja keskittynyt johtoasemassa olleisiin miehiin. Naiset ja paikalliset ihmiset ovat jääneet pimentoon.
Valinnat ovat aina vaikeita, koska silloin joutuu ottamaan vastuun omasta elämästä
Kun Raija ja Matti Sollamo saivat esikoisensa vuonna 1967, tuore äiti oli juuri valmistunut teologian kandidaatiksi. Hänellä oli kolmen kuukauden pituinen äitiysloma – ja yhtä lyhyt se oli myös silloin, kun hän vuonna 1970 jatko-opiskelijana sai toisen lapsensa.
– Mieheni oli töissä, joten perheen toimeentulo oli jollain tavalla turvattu. Enkä minä muuten olisi pystynyt jatkamaan opintojani, mutta meillä oli kotiapulainen silloin, kun lapset olivat pieniä. En usko, että meidän lapsemme ovat kauheasti kärsineet.
– Olen ollut niin innostunut töistäni, että en koe joutuneeni luopumaan mistään. Mutta ehkä meillä olisi enemmän lapsia, jos työni olisi ollut toisenlaista. No, hyvä näin. Lapset ovat tärkeitä. Ja lapsenlapset, he ovat niin ihania, Sollamo lisää.
Isä totesi, että tuohan on raskaampaa kuin haudankaivuu.
Hän muistaa äitinsä ihmetelleen, että miten tytär aina vain lukee ja lukee – eikö sitä koskaan tule valmiiksi, kun aina pitää opiskella ja tutkia.
– Vanhempani tiesivät, mitä raskas työnteko on, ja ajattelivat, että jospa lapset kouluja käytyään pääsisivät elämässä helpommalla. Kerran isä oli meillä kylässä. Minä olin päivät yliopistolla opettamassa ja illat valmistelin luentoja ja luin tenttivastauksia. Isä totesi, että tuohan on raskaampaa kuin haudankaivuu.
Yhden vaikean valinnan Sollamo uraltaan muistaa. Se oli silloin, kun häntä vuonna 1998 pyydettiin ehdolle yliopiston rehtorin vaaliin. Jos hän tulisi valituksi, tutkimukselle ja opettamiselle ei olisi aikaa. Sollamo valittiinkin vararehtoriksi ensimmäisenä naisena yliopiston historiassa. Samalla hän joutui luopumaan tutkimusapurahasta, joka hänelle oli jo myönnetty.
– Se teki vähän kipeää, mutta jostain pitää aina luopua, jos jotakin muuta haluaa, hän sanoo.
Eila Helander huomauttaa, että valinnat ovat aina vaikeita, koska silloin joutuu ottamaan vastuun omasta elämästään. Vuonna 1986 Helander oli väitellyt tohtoriksi. Seuraavana vuonna hän sai valmiiksi tutkimuksensa naisevankelistoista. Edessä oli valinta, jäisikö hän Suomeen kilpailemaan epävarmoista työpaikoista ja apurahoista vai ottaisiko vastaan tarjotun työn korkeakoulun opettajana Tansaniassa. Hän valitsi Afrikan.
– Silloin ajattelin, että minun yliopistourani Suomessa oli nyt sitten siinä. Mutta kun Suomeen palattuani sain tutkimusrahoitusta, pääsin nopeasti yliopistomaailmaan sisälle. Sitten tuli kirkkososiologian professorin virka auki, ja hain sitä. Kansainvälinen opetuskokemus kääntyikin edukseni, koska juuri silloin yliopisto alkoi painottaa kansainvälisyyttä.
– Jos emme luovu elämästä, jonka suunnittelimme, emme saa elämää, joka odottaa meitä. Jouduin palaamaan Tansaniasta Suomeen aiemmin kuin olin suunnitellut. No, sitten sain viran. Ja sitten tapasin mieheni Gustav Björkstrandin. Hänen myötänsä olen saanut varsinaisen suurperheen: kaksi aikuista lasta, viisi lastenlasta ja neljä lastenlastenlasta. Se on muuttanut elämääni paljon, ja olen hyvin onnellinen siitä. Elämä voi yllättää monella tavalla.
”Ehkä minulla jo nyt on oikeus olla rauhassa”
Raija Sollamo jäi eläkkeelle vuonna 2007. Senkin jälkeen hän jatkoi tutkimustyötä ja hänellä oli työhuone yliopistolla.
– Professorinvirasta on helppo jäädä eläkkeelle, koska eihän siitä oikeastaan jäädä eläkkeelle. Nyt ehkä voin kuvitella lopettaneeni työnteon, koska mieheni sairastuttua aika ja voimat eivät enää riitä siihen.
Eila Helander jatkoi virassaan muutamaa kuukautta vaille 68-vuotiaaksi. Edelleen hän näkee ympärillään kiinnostavia tutkimusaiheita. Sitten iskee realismi, ja hän tajuaa, millaista työmäärää niihin tarttuminen vaatisi.
– Ehkä minulla jo nyt on oikeus olla rauhassa. Vaikka välillä iskee myös sellainen melkeinpä syyllisyydentunto, että oma pääoma tutkijana pitäisi vielä laittaa käyttöön.
Helander alkaa spontaanisti siteerata virrensäettä, johon Sollamo yhtyy: ”jok’ ainut hyödytön hetkistäs on hukkaan tuhlattu leiviskäs”.
– Kyllä me virsikirjamme tunnemme! Helander huudahtaa.
Eila Helander: Kaikki muuttuu hyväksi. Väyläkirjat 2023.
Raija Sollamo: Yliopistolla kuin kotonani. Elämää ja eksegetiikkaa, naistutkimusta ja tasa-arvotyötä. Väyläkirjat 2025.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Teologiset tikarit lensivät helposti”– Useimmat piispakollegoista jättivät Irja Askolan yksin vihapuheen keskelle
AjankohtaistaPiispa emerita Irja Askolan työssään kohtaamat tilanteet ovat tuttuja koulu- ja työpaikkakiusatuille ja sosiaalisessa mediassa maalitauluiksi joutuneille. Väitöskirjahaaveista hän luopui seksuaalisen häirinnän takia.
