Olarin seurakunnan vanhusten neulakahvila kokoontuu Ison Omenan Chapplessa. Etualalla Pirjo Holmberg. Muut vasemmalta oikealle Eija Kiilunen, Leena Mensola, Raili Vahvanen, diakoni Minna Martiskainen, Liinu Koskela, Leila Pietikäinen ja Raija Tapanainen.
”En ymmärtänyt kuinka huonossa kunnossa monet vanhukset ovat” – Minna Martiskainen tekee etsivää vanhustyötä, mistä on kyse?
Projektina alkanut toiminta on nyt muuttunut pysyväksi. Välillä Minna Martiskaista vaivaa riittämättömyyden tunne. Sitten hän ajattelee, että tekee sen, minkä pystyy.
Minna Martiskainen ajatteli tietävänsä, minkälaista koteihinsa eristäytyneiden vanhusten elämä on. Hän oli työskennellyt viisitoista vuotta sairaanhoitajana palveluasumisen puolella, ja kenttä oli tuttu.
Kun Martiskainen aloitti kolme vuotta sitten etsivän vanhustyön diakoniatyöntekijänä Olarin seurakunnassa, todellisuus yllätti.
– En ymmärtänyt, kuinka huonossa kunnossa monet vanhukset ovat. Fyysinen toimintakyky voi olla niin huono, että he eivät pääse ulos ilman avustajaa, Martiskainen kertoo.
– Siitä alkaa sellainen vyyhti, että kun fyysinen toimintakyky laskee, mielenterveyskin alkaa laskea. Ja kun jää neljän seinän sisään, sosiaaliset kontaktit vähenevät.
Martiskaisen mukaan jotkut vanhukset, jotka pääsevät liikkeelle ja ovat aktiivisesti mukana eri toiminnoissa, peittelevät yksinäisyyttään sillä.
– Siitä huolimatta he voivat olla yksinäisiä, Martiskainen kertoo.
Olarin seurakunta aloitti etsivän vanhustyön kolmen vuoden projektina, joka päättyi vuodenvaihteessa. Nyt Martiskainen tekee samaa työtä vakinaisesti.
– Välillä tulee riittämättömyyden tunne. Että onko tästä kuinka paljon apua. Mutta itselle pitää muistuttaa, että sen tekee, minkä pystyy tekemään.
Riittämättömyyttä enemmän Martiskainen kokee tyytyväisyyttä. Tämä on tärkeää työtä.
Neulekahvila Chapplessa ja kotikäyntejä tarpeiden mukaan
Kymmenkunta mummoa istuu neulomassa. On kahvia ja keksejä. Osa tekee lohtuhuiveja, joita papit voivat jakaa leskille. Kun sanat loppuvat, hartioille voi kääriä huivin.
Minna Martiskainen istuu kauppakeskus Ison Omenan seurakuntatilassa Chapplessa. Neulekahvilan lisäksi tilassa kokoontuu seniorimiesten porukka, joka käyttää itsestään nimeä Miesten vuoro.
Saa tulla, jutella, juoda kahvia ja mennä.
Kun Martiskainen aloitti seurakunnan etsivänä vanhustyöntekijänä, hän istui alas kaupungin ja useiden järjestöjen työntekijöiden kanssa. Etenkin kaupungin kotihoidon väki osasi vinkata Martiskaiselle apua kaipaavia vanhuksia.
Apu voi olla palveluneuvontaa tai henkistä tai hengellistä tukemista.
Myös järjestöjen työntekijät, diakoniatyön kollegat ja vanhusten omaiset ottavat yhteyttä.
Kolmen vuoden aikana Martiskainen tavoitti 77 vanhusta. Hän käy vanhusten luona noin kerran kuukaudessa. Muistisairaiden luokse hän yrittää ehtiä useammin.
– Vierailut lähtevät ihmisen tarpeista. Apu voi olla palveluneuvontaa tai henkistä tai hengellistä tukemista. Hirveästi en voi antaa saattoapua, mutta sen verran autan, minkä pystyn.
Diakoniatyöntekijä Minna Martiskainen tekee paljon kotikäyntejä vanhusten luo. Hän on mukana myös Olarin seurakunnan neulekahvilassa Chapplessa.
Auttaisivatko yhteydenottokortit?
Jos vanhuksella on yhteys kotihoitoon tai omaisiin, asiat ovat vielä kohtalaisesti. Minna Martiskainen uskoo, että pääkaupunkiseudulla on paljon vanhuksia, joilla ei ole juuri mitään kontaktia muihin ihmisiin.
Miten heidät tavoitettaisiin?
– Sanopa se. Ei minullakaan ole mitään viisasten kiveä, Martiskainen toteaa.
Yksi tapa yrittää etsiä vanhuksia, ovat yhteydenottokortit, joita Martikainen sai painosta ennen vuodenvaihdetta. Vanhukset voivat kirjoittaa niihin yhteystietonsa. Kortin voi jättää postilaatikkoon, ja se tulee Martiskaiselle, joka sitten ottaa yhteyttä vanhukseen.
– Minut saa kiinni myös puhelimella.
Miesten vuoroon toivotaan lisää osallistujia
Miesten vuoron ringissä Chapplen takahuoneessa istuu neljä kaverusta. Yksi heistä on Markku, leskimies, jonka vaimo näki pari vuotta sitten Kirkko ja kaupungissa mainoksen toiminnasta. Hän ehdotti, että Markku kävisi siellä.
Siitä on nyt pari vuotta, ja Markku, 69, vaikuttaa tyytyväiseltä.
– Me keskustellaan kaikesta mahdollisesta, mistä nyt nuoret miehet keskustelevat. Urheilusta, tietokoneista. Se on sovittu, että politiikasta ei puhuta.
Myös Lasse, 59, tuli Miesten vuoroon vaimonsa kehotuksesta. Hän jäi syksyllä eläkkeelle muistiongelmien takia.
– Tämä kuuluu minun hoito-ohjelmaani: ravintoa, liikuntaa ja sosiaalista kanssakäymistä. Olen tähän tyytyväinen.
Timo, 67, tykkää etenkin ulkopuolisten alustajien vetämistä keskusteluista.
– Kirjoita nyt siihen, että tulkaa tänne. Että saataisiin lisää porukkaa, kehottaa Jorma, 69.
– Usko tai hengellisyys ei ole mikään pakko. Jokainen saa uskoa, miten haluaa. Miesten ystävyys on pääasia.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Osastonhoitaja Jaana Pilvinen pyrkii suhtautumaan hoivatyön digitalisaatioon myönteisesti: ”Älylattian kautta hoitaja saa tiedon, milloin asiakas nousee aamulla sängystä”
Hyvä elämäPalvelutalo Eedenissä työskentelevää Jaana Pilvistä harmittaa se, että tietokonekeskeisyyden vuoksi hoitajat eivät ehdi olla riittävästi vanhusten vierellä.
