Viime vuosina Jussi Pelkonen on halunnut jakaa musiikillaan toiveikkaampaa viestiä kuin ”millään ei ole mitään väliä, mutta juodaan nyt kaljat”.
”Järki ei aina pysty uskoon, mutta sydän kaipaa sitä” – Ursus Factory -yhtyeen Jussi Pelkonen teki teemalevyn hengellisestä etsiskelystään
Kristillisessä perheessä kasvanut suomirockin uudistaja erkaantui uskostaan mutta palasi kolmekymppisenä etsimään sitä uudestaan.
”Mitä mies! Mitä äijä!”
Hyperaktiivinen kaksikko kohkaa heinäkuussa Harjavallan Karmarockin lavalla ja nurmella pomppiva yleisö huutaa mukana. Jussi Pelkonen laulaa ja soittaa kitaraa, Aleksi Ripatti paiskoo rumpuja. Yhdessä he ovat Ursus Factory -yhtye, jota on musiikkilehti Soundissa luonnehdittu ”suomalaisen rockin ilahduttavimmaksi piristysruiskeeksi”.
Nyt syksyllä kontrasti kesäiseen festarimuistoon on jyrkkä, kun Pelkonen istahtaa pöytään puhumaan vakavia. Ursus Factoryn loppuvuodesta julkaistava viides albumi Itua sukeltaa Pelkosen henkilökohtaisiin uskonpohdiskeluihin. Sitä tuskin kovin moni Ursus Factoryn fani osasi odottaa.
Nuorta vaihtoehtoyleisöä villitsevälle rocklaulajalle ei ehkä ole seksikkäintä sanoa, että hänen lapsuutensa oli ”espoolaisen kristillisyyden kyllästämää”. Pelkonen sanoo sen hitusella sarkasmia, kunnes ravistaa sarkasmin lattialle.
– Se oli merkittävää aikaa tämän hetken pohdintojeni ja uuden levyn kannalta. Olen miettinyt, mikä johti siihen, että käännyin hyvinkin vahvasti pois kristillisyydestä.
Haastattelun alla Pelkonen kaivoi esiin päiväkirjansa, jonka vanhemmat olivat säilyttäneet. Hän löysi sieltä merkintöjä ”12-vuotiaan älypään uskonkriisistä”.
– Kirjaimellisen raamatuntulkinnan järjettömyydet alkoivat ahdistaa. Tuntui, että ajattelin ihan eri lailla kuin kaikki ympärilläni.
Kristillisessä koulussa oli paljon ”fundamentalistiperheiden skidejä”
Millenniaalien sukupolveen lukeutuva Jussi Pelkonen syntyi Espoon Iivisniemeen keskiluokkaiseen kotiin vuonna 1992. Myöhemmin kolmilapsinen perhe muutti pientalovaltaiseen Nöykkiön kaupunginosaan.
– Vanhempani ovat uskovia ihmisiä. Luterilainen uskonto ei ollut meille sitä, että käydään joulukirkossa ja that’s it, vaan osa jokapäiväistä elämää ja maailmankatsomus, jota opetettiin myös lapsille.
Olin aivan fiiliksissä siitä, että taas erottaudun massasta, mutta tällä kertaa sillä tavalla kuin halusin.
Peruskoulun Pelkonen kävi Espoon kristillisessä koulussa, jossa hänen luokallaan oli vain viidestä seitsemään oppilasta. Kasvuympäristössä oli paljon helluntailiikkeeseen ja vapaakirkkoon kuuluvien perheiden lapsia.
– Verrattuna meidän perheen tapaan olla ja uskoa fundamentalistiperheiden skidit olivat vielä syvemmällä pelissä.
Pelkonen olisi halunnut löytää Jumalan yhtä vahvasti kuin muutkin. Helluntaiseurakunnassa kasvaneet luokkakaverit kertoivat täyttyneensä Pyhällä Hengellä, mutta Pelkoselle uskonasioiden pyörittely pelkistyi ”älypelin ratkaisemiseksi”. Hän janosi kokemusta Jumalasta.
– Kerran äiti heitti mut kouluun, ja kuuntelin Volvon takapenkillä cd-soittimestani Lord of the Rings 2 -leffan soundtrackia. Kun sen teema alkoi soida, minulla meni kylmät väreet selkäpiitä pitkin. Ajattelin, että olikohan tämä nyt se Pyhän Hengen kosketus. Taisin tulla siihen tulokseen, että tämä on kuitenkin eri asia, tämä on esteettinen kokemus.
Yläkouluiässä jotkut luokkatoveritkin alkoivat varovasti kyseenalaistaa oppeja, joihin olivat kasvaneet.
– Joskus yökylässä kaveri kysyi, olenko koskaan miettinyt, että miten ne ihmiset voivat joutua helvettiin, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan Jeesuksesta. Sanoin, että tajusin tuon jo monta vuotta sitten.
Kolmikymppisenä Jussi Pelkosesta tuli oman yhteisönsä toisinajattelija, kun kristinusko alkoi kiinnostaa häntä.
Ei ärjyvää teinikapinaa vaan nuoruuden itsetutkiskelua
Vähitellen Jussi Pelkonen alkoi erkaantua uskosta. Teinivuosina 2000-luvun alun kitarabändit kuten räminärockduo The White Stripes alkoivat kiinnostaa. Sitten hän siirtyi kristillisestä koulusta Tapiolan lukion musiikkiluokalle. Se oli hyppy pienistä herätyskristillisistä piireistä uuteen avoimeen maailmaan.
– Olin aivan fiiliksissä siitä, että taas erottaudun massasta, mutta tällä kertaa sillä tavalla kuin halusin. Että nyt olen musatyyppi. Ostin jopa mustasankaiset silmälasit ja hippihupparin.
Kun Pelkonen ilmoitti vanhemmilleen, ettei enää usko Jumalaan eikä uskolla ole hänelle merkitystä, siitä ei syttynyt mitään kriisiä. Hänen mukaansa se ei ollut ”ärjyvää teinikapinaa” vaan itsetutkiskelua.
– Olen tosi kiitollinen siitä, millä tatsilla vanhempani vetivät. Vaikka meillä oli tosi kristillinen kasvatus, siinä painottui tietty vapaus.
Yritin kymmenen vuotta takoa materialistiseen maailmankuvaani jotain jännää, kunnes se meni säpäleiksi.
Intohimo musiikkiin vei kitaristiksi ryhtyneen Pelkosen lukiosta Pop & Jazz Konservatorioon ja Taideyliopiston Sibelius-Akatemiaan. Toisinajattelijan rooli nousi jälleen pintaan.
– Aloin taas miettiä ja tunnistaa asioita, jotka ovat pielessä. Lukiossa ajattelin, että jos haluan olla oikea muusikko, minun pitää osata soittaa jazzia. Sitten kun pääsin opiskelemaan, pian ajattelin, että akateemiset jatsarit ovat ihan pellejä.
”Ihme hinkkaamisen” sijaan Pelkonen alkoi ihannoida parikymppisenä ”mahdollisimman epäakateemista musiikkia”, kuten punkia ja räppiä.
– Se tunne käytännössä synnytti Ursus Factoryn. Silloin tapasin Allun, jonka kanssa perustimme bändin. Me emme olleet cooleja punkkareita, mutta pääsimme aika pian sen ajan vaihtoehtorockin aallon mukana festareille soittamaan. Olin siitä vähän aikaa fiiliksissä, kunnes jokin siinäkin yhteisössä alkoi tökkiä.
”Ironia on sielun syöpä”
Ursus Factory puhui samaa millenniaalien kieltä kuin yleisönsä. Ironia ja sarkasmi kuplivat luonnostaan sukupolvella, joka kommunikoi vaihtelemalla meemejä. Samalla ne olivat keino kätkeä todelliset ajatukset ja tunteet.
Jussi Pelkosta alkoi Ursus Factoryssakin vaivata liika päteminen ja ironinen sävy.
– Luin muistaakseni David Foster Wallacen elämäkerrasta lauseen, että ”ironia on sielun syöpä”. Ymmärrän sen niin, että jos ironiaa harjoittaa riittävästi, se menee niin syvälle, ettei itsekään enää tiedä, mitä tuntee.
Pelkonen halusi viedä musiikillaan toiveikkaampaa viestiä kuin ”millään ei ole mitään väliä, mutta juodaan nyt kaljat”. Vuonna 2023 julkaistusta IO-albumista hän teki tietoisesti filosofisen kokonaisuuden.
– Yritin käsitellä syklistä maailmankuvaa, mikä siinä vaiheessa taisi tarkoittaa minulle länsimaisesti höystettyä podcast-buddhalaisuutta rock-albumin muodossa. Nyt olen tajunnut, että yritin kymmenen vuotta takoa materialistiseen maailmankuvaani jotain jännää, kunnes tuo albumi johti siihen, että se meni säpäleiksi.
”Puolibuddhalaisen” ajattelun jälkeen ajatus persoonallisesta Jumalasta alkoi tuntua avaimelta uuteen maailmaan
Aikuisiällä Jussi Pelkonen vältteli pitkään uskonasioista puhumista perheensä kanssa. Siihen ei ollut yhteistä kieltä, koska hän koki, että heidän maailmankuvansa olivat kuin eri planeetoilta.
Kolmikymppisenä hän oli saanut kasvumaisemiinsa sen verran etäisyyttä, että kristinusko alkoi kiinnostaa uudesta näkökulmasta. Taas hänestä tuli toisinajattelija omassa yhteisössään.
– Olin kyllästynyt meininkiin, joka vertaisryhmässäni on. Uskon asiat eivät tule luontevasti osaksi keskustelua, koska materialismi on tavallaan yhteinen oletuspohja. Joku voi sanoa, että ”universumi halusi mun lähtevän Barcelonaan”, mutta minulle se tuntuu vain kielikuvalta.
Pelkonen päätti ”ihan pokkana” alkaa keskustella jumalasuhteestaan perheensä kanssa. Hän esitti siskolleen suoran kysymyksen: Mikä Jumala mielestäsi on?
– Siskoni Suvi on valtavan hieno tyyppi, ja pidän häntä tosi älykkäänä. Hän sanoi, että Jumala on ennen kaikkea toinen.
Ajatus siitä, että Jumala olisikin joku toinen, siis persoona, alkoi tuntua avaimelta uuteen maailmaan.
– IO-levyn aikoihin pyrin saamaan materialismiin jotain hengellistä fiilistelemällä sellaista puolibuddhalaista tai spinozalaista ajattelua, että Jumala on luonto ja universumi on jotain Shivan tanssia. Joskus yritin selittää sitä vanhalle kristillisen koulun kaverilleni, joka on nykyisin tiukka ateisti. Hän sanoi, että no onpa aika paskaa Shivan tanssia, kun universumissa on sellaisiakin asioita kuin silmäkasvaimet.
Tokaisu antoi siemenen ajatukseen, josta kehkeytyi sanoitus Ursus Factoryn viidennen albumin ensisingleen Oletko siellä. Sen suoraan Jumalan persoonalle esitetyt avaussanat kuuluvat näin: ”Ootko toinen vai onko yksi ilmenemismuodoistasi maksassa esiintyvä loinen?”
”En edes haluaisi saavuttaa mitään kreisiä uskonvarmuutta”, Jussi Pelkonen sanoo.
Sydän edellä kristillistä traditiota fiilistelemään
Henkilökohtainen uskonpohdinta jalostui vähitellen koko tulevan Itua-albumin teemaksi. Vielä oli yksi kynnys ylitettävänä: kavahtaisiko bändin toinen puolisko Aleksi Ripatti ajatusta. Miehet eivät olleet aiemmin juuri keskustelleet uskon asioista.
– Allu sanoi joskus autossa keikkamatkalla, että ”mä en ole koskaan ymmärtänyt sitä, kun ihmiset miettivät elämän tarkoitusta”. Hän sanoi, ettei ymmärrä koko kysymystä. Olin, että vau, tuohan oli parhaita kuulemiani vastauksia siihen kysymykseen!
Kun Jussi Pelkonen otti aiheen puheeksi, Ripatti ei tyrmännyt vaan kannusti. Yli kymmenen vuoden ja satojen keikkojen jälkeen syttyi uusi yhdessä tekemisen henki.
– Jostain syystä Allu kiinnostui eniten biiseistä, jotka olivat henkilökohtaisimpia ja käsittelivät hengellisiä asioita. Yhtäkkiä Allu jotenkin aktivoitui. Hän alkoi ottaa kantaa sanoituksiin ja kaivaa minusta esiin vieläkin enemmän henkilökohtaista.
Syvälle itsetutkiskeluun sukeltaminen vaati rohkeutta. Pelkonen löysi turvaköydekseen lauluntekijä Nick Caven haastattelukirjan Usko, toivo ja kuolema (Faith, Hope and Carnage).
– Caven ajatukset auttoivat tyynnyttämään oman järkiperäisen varoitusääneni, kun lähdin sydän edellä fiilistelemään kristillistä traditiota. Hän esimerkiksi sanoo, että rukoilemalla ja meditoimalla ihminen voi päästä käsiksi ehkä omaan alitajuntaansa, ehkä Jumalaan. Joka tapauksessa niitä välineitä kannattaa käyttää. Se on etsimistä ja kasvamista, aivan kuten taidekin.
Olennaisin Caven ajatus kiteytyi kahteen sanaan: true enough – tarpeeksi totta. Ihmisen ei tarvitse löytää totuutta. Riittää, että pääsee kiinni johonkin merkitykselliseen.
– Tänään yritin aamulla suihkussa miettiä, miten voisin tiivistää suhteeni uskoon. Vieläkin tuntuu, ettei järkeni pysty siihen, mutta sielu tai tunne tai sydän kaipaa sitä valtavasti. En edes haluaisi saavuttaa mitään kreisiä varmuutta, mutta jos vähän raotan sitä maailmaa, se voi olla ovi, josta tulee valoa kaikkeen.
Kuka?
Jussi Pelkonen, 33, on Ursus Factory -yhtyeen laulaja, kitaristi ja lauluntekijä. Hän asuu Itä-Helsingissä kihlattunsa kanssa. Pelkonen opiskeli musiikkia Pop & Jazz Konservatoriossa ja Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa.
Mitä?
Ursus Factoryn viides albumi Itua julkaistaan loppuvuodesta. Sen sanoituksissa pohditaan uskonasioita. Ensisingle Oletko siellä julkaistiin elokuussa suoratoistopalveluissa.
Motto
Never give up. ”Se on isäni ilman ironiaa ostaman matkamuistopaidan teksti, joka inspiroi kirjoittamaan uudelle levylle samannimisen kappaleen.”
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Ehkä ei ole tahdonalainen juttu, uskooko vai ei” – nuoret aikuiset vieraantuvat kristinuskosta, ja nyt kuusi heistä kertoo, miksi kirkko tuntuu vieraalta tai läheiseltä
HengellisyysKirkko ja kaupunki pyysi äidinkielen opettajaa, talouspäällikköä, jalkapallovalmentajaa ja kolmea pappia kertomaan, mihin he uskovat.
