null ”Ehkä ei ole tahdonalainen juttu, uskooko vai ei” – nuoret aikuiset vieraantuvat kristinuskosta, ja nyt kuusi heistä kertoo, miksi kirkko tuntuu vieraalta tai läheiseltä

”Nykyään ihmiset haluavat valita itse, mihin uskovat. Valinta on jotain, minkä pitää kuvastaa heitä itseään”, sanoo sosiaalipsykologi Rasmus Mannerström.

”Nykyään ihmiset haluavat valita itse, mihin uskovat. Valinta on jotain, minkä pitää kuvastaa heitä itseään”, sanoo sosiaalipsykologi Rasmus Mannerström.

”Ehkä ei ole tahdonalainen juttu, uskooko vai ei” – nuoret aikuiset vieraantuvat kristinuskosta, ja nyt kuusi heistä kertoo, miksi kirkko tuntuu vieraalta tai läheiseltä

Kirkko ja kaupunki pyysi äidinkielen opettajaa, talouspäällikköä, jalkapallovalmentajaa ja kolmea pappia kertomaan, mihin he uskovat.

16 prosenttia.

Niin pieni osuus suomalaisista 15–40-vuotiaista sanoo uskovansa kristinuskon opettamaan Jumalaan. Suomen historiassa ei luultavasti ole koskaan ollut aikaa, jolloin nuoret aikuiset olisivat olleet yhtä vieraantuneita kristinuskosta.

Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kimmo ­Ketola totesi Kirkko ja kaupungille viime vuonna, että 2010-luku oli käännekohta: Jumalaan uskominen alkoi olla epänormaalimpaa kuin se, ettei usko. Erityisesti trendi näkyy nuorehkoissa ­aikuisissa.

Helsinkiläinen äidinkielen opettaja Anna ­Saarela, 33, on yksi heistä. Hän on myös yksi niistä kymmenistä tuhansista suomalaisista, jotka erosivat luterilaisesta kirkosta Ajankohtaisen kakkosen kuuluisan Homoillan jälkeen vuonna 2010.

– Uskon moniin samoihin arvoihin, joihin kristityt kertovat uskovansa. Mutta en näe niiden toteutuvan käytännössä kirkossa, Saarela sanoo.

– Minusta on mielenvikaista, että uskolla, jonka keskiössä pitäisi olla lähimmäisenrakkaus, perustellaan sitä, että tasa-arvon tai perusoikeuksien ei haluta toteutuvan kaikille. Miten naispappeus voi olla mikään kysymys? Tai seksuaalivähemmistöjen oikeudet? Tai aborttioikeus?

Saarela määrittelee itsensä uskonnottomaksi. Hän osallistui nuorena Kemin seurakunnan toimintaan, mistä hänellä on hyviä muistoja. Silloinkaan hän ei uskonut Jumalaan, vaikka olisi ehkä halunnut uskoa.

– Ehkä ei ole tahdonalainen juttu, uskooko vai ei.

Saarelalla ei ole mitään kirkkoa vastaan. Hän lahjoittaa rahaa Kirkon Ulkomaanavulle. Kirkkorakennukset ovat hänestä upeita. Hän tykkää käydä joulukirkossa. Perinteet, sadut ja tarinat ovat hänelle tärkeitä.

Astrid Lindgrenin kirjat ovat värittäneet lapsesta saakka sitä, minkälaisena minä koen maailman ja minkälaiseen maailmaan ikävöin, Saarela kertoo.

Mutta satujakin on monenlaisia. Vanhastaan lastensadut kirjoitettiin pelottaviksi, jotta lapset oppisivat kuuliaisuutta.

– Ajattelen, että Raamattu on kirjoitettu samalla tavalla pelottavaksi aikuisille. Mutta nykyään me tiedämme, että pelottelu ei ole hyvä kasvatustapa.

Saarela hämmästyy, kun hän tapaa älykkään ihmisen, joka on uskonnollinen. Fiksuilla ihmisillä on harvemmin tapana uskoa muuhunkaan yliluonnolliseen tai vaikka valeuutisiin. Saarelan mielikuvissa uskonto liittyy aivopesuun ja vallankäyttöön.

– Brutaalisti sanottuna: mitä sivistymättömämpiä ihmiset ovat olleet, sitä helpommin uskonto on heihin purrut.

Äidinkielen opettaja Anna Saarela ei usko Jumalaan, mutta hän uskoo sieluun.

Äidinkielen opettaja Anna Saarela ei usko Jumalaan, mutta hän uskoo sieluun.

Anna Saarela uskoo hyvyyteen ja rohkeuteen. Ne ovat arvoja, joita hän haluaa opettaa sekä oppilailleen että jälkikasvulleen. Hän ajattelee, että suurin osa ihmisistä pyrkii toiminaan oikein.

– Eikä suurin osa heistä tarvitse siihen Jumalaa, vaan se on kirjoitettu heihin sisään. Jos joku tarvitsee siihen uskontoa, uskokoon.

Pyhyys on Saarelalle merkityksellinen käsite. Hän ei halunnut julkaista Instagramissa kuvaa vastasyntyneestä lapsestaan, koska koki, että tilanne oli liian yksityinen ja herkkä – ­liian pyhä.

Vaikka Saarela ei usko Jumalaan, hän ajattelee, että ihminen ei typisty biologiaan, kemiaan ja fysiikkaan. Hän uskoo johonkin, mistä käyttää mieluusti nimitystä sielu. Sillä hän tarkoittaa ihmisen ruumiissa asuvaa henkistä olemusta.

Tuhoutuuko sielu, kun ruumis tuhoutuu? Saarela ei osaa sanoa.

– En tiedä, minne sielu menee tai onko sillä jotain olemusta kuoleman jälkeen. Ainakaan se ei tuhoudu jäljelle jäävien ihmisten muistoista.

– Toisaalta kuolema on niin epämiellyttävä aihe, että olen tyytyväinen, ettei minun tarvitse tietää siitä enempää.

Saarela ei toivo, että luterilainen kirkko katoaisi. Sen sijaan hän toivoo, että kirkko päivittäisi arvojaan liberaalimpaan suuntaan.

– Jos näyttää siltä, että uskossa olevat ihmiset ovat ensimmäisenä pitämässä huolta siitä, että lähimmäisenrakkaus ei toteudu, jotain on mennyt pieleen.

Vaikka kirkko näyttäytyisi vähemmistöjen ja ihmisoikeuksien puolustajana, Saarela tuskin palaisi sen jäseneksi.

– Pitäisinkö kirkkoa silloin parempana toimijana tässä yhteiskunnassa? Varmasti. Mutta uskoisinko siltikään Raamattuun, johon kirkossa on tarkoitus uskoa? En.

Saarela ei pidä itseään etsijänä. Hän ajattelee jo löytäneensä tasapainon, mielenrauhan ja onnellisuuden. Hän harrastaa joogaa, mutta se ei ole hänelle hengellistä. Joskus Saarela on saanut itsensä kiinni rukoilemisesta.

– Se oli hetki, kun lapseni oli vaarassa. Silloin ajattelin… Tai ehkä se on vain jokin automaattinen…

– En ehkä rukoillut Jumalaa, mutta rukoilin, että lapsi selviäisi. Kun mitään muuta ei ole tehtävissä, se on sellaista ­ääneen puhelua. Se onkin jännä ilmiö.

Anna Saarela ajattelee löytäneensä tasapainon, mielenrauhan ja onnellisuuden.

Anna Saarela ajattelee löytäneensä tasapainon, mielenrauhan ja onnellisuuden.

”Minä voin puhua vain omasta puolestani”

Töölön seurakunnan papilla Emilia Kuusistolla, 31, on unelma. Se menee näin: Kun ihminen tulee kirkkoon, hänet kohdataan arvostavasti ja hyväksytään sellaisena kuin hän on. Ettei kenenkään tarvitse arastella olla oma itsensä.

Useimmiten niin on, mutta ei aina.

– Moni joutuu pelkäämään, että tulee satutetuksi esimerkiksi sukupuolensa ja seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Ne ovat niin yksityisiä ja särkyviä osia ihmisessä, että niiden kanssa täytyy olla tosi varovainen, Kuusisto sanoo.

– Ne ovat asioita, joita ei voi eikä tarvitse muuttaa itsessään.

Niissä seurakunnissa, joissa Kuusisto on työskennellyt, tasa-arvo ja ihmisten kunnioittaminen ovat olleet keskeisiä arvoja. Silti hän painottaa, että kirkossa ei pitäisi olla lainkaan tilaa syrjinnälle, rasismille tai vihapuheelle. Ne ovat syntiä.

Toisaalta hän ymmärtää, ettei voi luvata turvallista tilaa kaikille kirkkoon tulijoille.

– Minä voin puhua vain omasta puolestani. Mutta tiedän, ettei siitä niin vain toivu, kun luottamus särjetään.

Kirkon konservatiivissa piireissä huomautetaan, että esimerkiksi Paavali oli sitä mieltä, että miesten kanssa makaavat miehet eivät ole Jumalan valtakunnan perillisiä. Voiko pappi noin vain ohittaa Raamatun sanan?

Kuusisto huokaa.

Raamatussa sanotaan painavammin muita asioita. Jeesus julisti rakkauden lakia ja opetti olemaan tuomitsematta muita. Tänä päivänä on myös aivan eri tavalla tietoa ihmisyyden, sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta kuin 2 000 vuotta sitten.

Kuusistoa harmittaa, että kun kirkko on esillä mediassa, kyse on useimmiten yksittäisten konservatiivikristittyjen aiheuttamista kohuista.

– Eihän se tuota mitään kohua, jos Emilia kertoo Temppeliaukion kirkossa, että Jeesus käski rakastamaan kaikkia.

– Kirkossa tehdään valtavasti työtä lähimmäisenrakkaudesta, esimerkiksi lasten ja perheiden, yksinäisten, surevien, ikäihmisten tai taloudellisessa ahdingossa olevien auttamiseksi.

Emilia Kuusiston mielestä papin tehtävä ei ole saada ketään vaihtamaan uskontoa.

Emilia Kuusiston mielestä papin tehtävä ei ole saada ketään vaihtamaan uskontoa.

Emilia Kuusisto on perusluterilaisen kodin kasvatti. Hän osallistui lapsena seurakunnan toimintaan kerhoista kuoroihin ja partioista ja isoskoulutukseen. Opiskeluvuosinaan hän otti etäisyyttä kirkkoon.

– Tarvitsin breikin aktiivisesta kirkkoelämästä, jotta pystyin käsittelemään nuoruuteni uskonnollisia kokemuksia ja kasvamaan hengellisesti aikuiseksi.

Yliopistossa Kuusisto opiskeli ”vaivaannuttavan kauan ja laajasti”, tienasi tekemällä opettajansijaisuuksia ja syttyi ihmisoikeusaktivismista. Hän kiersi mielenosoituksissa.

– Ne liittyivät ​taloudelliseen oikeudenmukaisuuteen, turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten oikeuksiin, naisten oikeuksiin sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksiin. Olin aika aktiivinen.

– Moraaliset käsitykseni syntyivät kirkon piirissä.

Kuusisto on aina nähnyt, että kirkko on paikka, jossa heikkoja puolustetaan eikä ihmisen arvoa mitata tuottavuuden tai menestyksen kautta. Kristinuskon ydinpointti on hänen mukaansa se, että jokainen ihminen on suljettu Jumalan rakkauteen ja armoon.

Siksi hän halusi papiksi. Hän ei koe, että pappi olisi auktoriteetti. Ennemminkin pappi on palvelija.

– Tehtäväni on palvella ihmisiä ja olla rinnalla kulkija niille, jotka haluavat sitä.

Kuusiston mielestä papin tehtävä ei ole saada ketään vaihtamaan uskontoa. Hän toivoo, että kaikki olisivat onnellisia sellaisina kuin ovat. Jos joku haluaa tietää lisää kristinuskosta, hän kertoo toki mielellään.

– Mutta emmehän me voi antaa kenellekään uskoa. Koen, että Jumala on kaikkien ihmisten Jumala. Ihmiset kohtaavat pyhyyden ja Jumalan eri tavoilla ja tulkitsevat asioita eri tavoilla.

Vaikka Kuusisto on kristitty, hän ajattelee olevansa myös etsijä. Vaikka Jumalasta puhuminen on hänen työtään, hänen mielestään Jumalasta on vaikea puhua.

– Jollain tavalla Jumala on sanojen ja ymmärryksen ulkopuolella. Siksi Jumalaa tulee koko ajan etsittyä. Että mikä tämä juttu on.

Emilia Kuusisto ajattelee, että Jumala on sanojen ja ymmärryksen ulkopuolella.

Emilia Kuusisto ajattelee, että Jumala on sanojen ja ymmärryksen ulkopuolella.

”Minulle ei tuota mitään lisäarvoa tietää, uskonko Jumalaan vai en”

Järjestökentällä talouspäällikkönä työskentelevä Aleksi Harmokivi, 31, uskoo pimeään aineeseen. Fyysikot arvioivat, että huomattava osa maailmankaikkeuden massasta koostuu siitä. Sen olemassaoloa ei kuitenkaan ole pystytty todistaman.

– Miksi sitten uskon siihen? Ehkä siksi, että sen taustalla on vertaisarvioitu tieteellinen prosessi.

Harmokivi on harvinaisen älykäs ihminen. Hän ei halua kertoa tarkkaan, kuinka korkea hänen älykkyysosamääränsä on, mutta se on korkeampi kuin 98 prosentilla suomalaisista. Se on pääsyvaatimus Mensaan, missä Harmokivi tekee vapaaehtoistyötä.

Tieteen lisäksi Harmokivi uskoo ihmisiin. Se tarkoittaa, että hän uskoo jokaisen ihmisen olevan yhtä arvokas. Hän uskoo myös, että ihmiset haluavat lähtökohtaisesti tehdä hyvää. Tasa-arvo ja toisten ihmisten kunnioittaminen ovat hänelle keskeisiä arvoja.

Sen sijaan Harmokivi ei osaa suoralta kädeltä sanoa, uskooko hän Jumalaan.

– Ensimmäinen vastaukseni on, että en usko. Mutta en ole hirveästi ajatellut asiaa. Se ei ole minulle kauhean relevantti kysymys. Minulle ei tuota mitään lisäarvoa tietää, uskonko Jumalaan vai en.

Jos Harmokivi kuitenkin miettii Jumalaa, hänen ajatuksensa kulkevat näin: Onko uskottavampaa ajatella, että on olemassa jokin taho, joka on luonut tämän kaiken? Vai onko uskottavampaa, että maailmankaikkeus on alkanut alkuräjähdyksessä ja edennyt epätodennäköisten sattumien kautta siihen pisteeseen, että Harmokivi istuu keittiössään syöttämässä puolivuotiasta tytärtään ja pohtimassa maailmankatsomustaan?

Vastaus on, että jälkimmäinen skenaario on uskottavampi.

Talouspäällikkö Aleksi Harmokivi ei tiedä, uskooko hän Jumalaan. Hän tietää uskovansa pimeään aineeseen.

Talouspäällikkö Aleksi Harmokivi ei tiedä, uskooko hän Jumalaan. Hän tietää uskovansa pimeään aineeseen.

Aleksi Harmokivi ei ole uskonnollinen, hengellinen, henkinen tai etsijä. Hän ei ole kristitty, mutta siitä huolimatta hän kuuluu luterilaiseen kirkkoon. Hän kutsuu itseään kirkon kannatusjäseneksi.

– Arvostan sitä työtä, mitä kirkko tekee. Kerhotoimintaa, muskareita, vanhusten tukemista, mielenterveystyötä ja diakoniatyötä, hän selittää.

– Haluan myös äänestää seurakuntavaaleissa liberaaleja ihmisiä, jotta kirkosta tulisi enemmän sen näköinen kuin haluaisin sen olevan.

Harmokiven suhde kirkkoon ei kuitenkaan typisty veronmaksuun ja demokraattiseen vaikuttamiseen. Hänen ja hänen vaimonsa avioliitto siunattiin kirkossa, ja parin molemmat lapset on kastettu.

Miksi ihmeessä?

– Se on äärimmäisen hyvä kysymys, Harmokivi vastaa ja naurahtaa.

– Pohdimme kastamista paljon. Mietimme, teemmekö lapsillemme hallaa, kun liitämme heidät osaksi tällaista yhteisöä.

Kun pariskunta keskusteli aiheesta tutun papin kanssa, pappi totesi, että kasteessa vanhemmat esittävät lapselle vaihtoehdon. Jos kirkko ei puhuttele, lapsi voi erota.

– Tulemme varmasti keskustelemaan tästä lasten kanssa. Että äiti ja isi kuuluvat tähän, mutta teidän ei ole pakko kuulua. Voitte tehdä, mitä haluatte.

Harmokivi uskoo, että hän, hänen lapsena, lasten kastepapit ja kaikki muut ihmiset ovat pohjimmiltaan fysikaalis-kemiallis-biologisia olentoja. Hän ei usko, että mitään muuta pohjimmiltaan on olemassa. Vaikka esimerkiksi ajatukset eivät ole materiaa, ne ovat materian aikaansaamia ilmiöitä.

– Kaikki kumpuaa jostain sellaisesta. Mutta on kiinnostavaa, kuinka vähän me lopulta tiedämme näistä asioista. Pystymme katsomaan kauas avaruuteen, mutta samaan aikaan emme vieläkään käsitä kaikkea, mitä tapahtuu niinkin lähellä kuin oman päämme ­sisällä.

Aleksi Harmokivi mietti vaimonsa kanssa, tekevätkö he lapsilleen hallaa, kun liittävät nämä kirkkoon.

Aleksi Harmokivi mietti vaimonsa kanssa, tekevätkö he lapsilleen hallaa, kun liittävät nämä kirkkoon.

”Eihän kristinusko ole missään mielessä uskottavaa”

Turun Mikaelinseurakunnassa työskentelevä pappi Matti Hernesaho, 28, ei ihmettele, että nuoret aikuiset vieraantuvat kristinuskosta.

– Eihän kristinusko ole missään mielessä uskottavaa, hän toteaa.

Se on odottamaton lausunto papilta, joka ­omien sanojensa mukaan on konservatiivinen herätyskristitty.

Kun teini-ikäinen Matti oli seurakuntanuori, häntä ärsyttivät kirkon työntekijät, jotka tuntuivat olevan leipääntyneitä työhönsä. Häntä viehätti – ja viehättää yhä – uskonnollisuus, jossa ”asiat otetaan tosissaan”.

– Jos vaihtoehtona on olla valjusti kristitty tai tosissaan kristitty, se ei ole minulle mikään valinta.

Nyt, ”ammattiuskovaisena”, Hernesaho näkee asiassa enemmän sävyjä. Hänellä on itselläänkin uskon kanssa kuivat kautensa. Se on yksi papin työn haasteista. Hernesahosta on normaalia, että kirkon työntekijät eivät aina pala kummoisellakaan roihulla.

– Välillä on päiviä, viikkoja ja kuukausia, kun ei hirveästi huvita. Fiilikset vaihtelevat, mutta usko ei lopulta perustu fiiliksiin.

Mihin usko sitten perustuu?

– Usko on maailmanselitys. Kun ajattelen, että Jeesus on Jumalan Poika ja kuollut puolestani, en ajattele, että se on fiilikseni. Se on selitykseni maailmanjärjestykselle.

Huomattava osa Hernesahon ikäpolvesta ei usko, että Jumala ja Jeesus olisivat uskottava selitys maailmalle. Ja, kuten todettua, Hernesaho ymmärtää heitä.

– Kristinusko ei ole tässä ajassa uskottava maailmanselitys. Se on varmasti yksi syy sille, että kirkon suosio hiipuu, hän selittää.

Miksi Hernesaho sitten uskoo Jeesukseen? Kyse on sisäisestä vakaumuksesta. Vakaumus ja fiilis eroavat Hernesahon mukaan siten, että vakaumus kestää aikaa. Hänellä on pysyvä subjektiivinen kokemus siitä, että kristinuskon kertomus on objektiivisesti totta.

Pappi Matti Hernesaho pitää todennäköisenä, että jos hän olisi syntynyt Thaimaassa, hän olisi buddhalainen.

Pappi Matti Hernesaho pitää todennäköisenä, että jos hän olisi syntynyt Thaimaassa, hän olisi buddhalainen.

Matti Hernesahon oma usko on syntynyt kristillisessä kulttuurissa ja muiden kristittyjen parissa. Vastaväittäjä voisi sanoa, että jos Hernesaho olisi syntynyt Irakissa, hän olisi luultavasti muslimi. Ja jos hän olisi syntynyt Thaimaassa, hän olisi buddhalainen.

– Hyvin todennäköisesti niin olisi. Paitsi jos Jumalan tahto olisi ollut, että minusta tulee kristitty, Hernesaho vastaa.

Hernesaho ajattelee luterilaisen opetuksen mukaisesti, että usko on jotain, minkä Jumala synnyttää ihmisessä. Ihmisen rooli on vähäinen.

Siksi Hernesaho ei suunnittele laajamittaisia kampanjoita, joilla kirkosta etääntyneet ihmiset saataisiin takaisin ehtoollispöytään.

Hänen mukaansa on tärkeää, että kristityt kunnioittavat uskonnottomien vakaumusta.

– Ei ihmisiä voi käännyttää. Se ei onnistu ­eikä olisi eettistä.

Mitä kirkon sitten pitäisi tehdä?

Hernesahon mielestä kristittyjen pitäisi pitää omaa uskoaan esillä niin, että se herättää kun­nioitusta ja lempeyttä, ei vihaa tai halveksuntaa.

Jos ja kun käy niin, että – kuten kirkko opettaa – Jumala herättää ihmisessä uskon, kirkolla täytyy olla jotain tarjottavaa.

– Kun ihmiset tulevat kirkkoon, siellä pitää olla ihmisiä, jotka uskovat näihin juttuihin.

Hernesaho ajattelee, että vaikka luterilaisella kirkolla tuntuu välillä olevan suunta hukassa, kirkossa on paljon hyvää.

– On happea ja tilaa. On tiedemyönteisyyttä ja dialogisuutta. Hengellisen väkivallan uhka on huomattavasti pienempi kuin monissa muissa yhteisöissä, hän luettelee.

– Uhka on se, että jos emme osaa elää tässä ajassa, kirkko kuolee omaan merkityksettömyyteensä.

Matti Hernesaho ei suunnittele kampanjoita, joilla ihmiset saataisiin palaamaan kirkkoon.

Matti Hernesaho ei suunnittele kampanjoita, joilla ihmiset saataisiin palaamaan kirkkoon.

”Puhuin jollekin ja toivoin, että joku tuolla kuunteli ajatuksiani”

Kun helsinkiläinen jalkapallovalmentaja ­Olli Juusela, 24, aloittaa viisivuotiaiden futis­treenit, hän kokoaa lapset yhteen. He istuvat alas, kertovat kuulumiset ja käyvät läpi, mitä tänään tehdään.

– Lapset tietävät, että nyt rauhoitutaan ja sitten aloitetaan, Juusela selittää.

Jotain samanlaista hän kokee itse joulukirkossa. Sähellys loppuu. Joululahjojen ostelu ja kiire loppuvat. Nyt rauhoitutaan.

Juusela määrittelee itsensä kristityksi. Hänen (ja kenties myös Aleksi Harmokiven) voi katsoa edustavan joukkoa, joka on vanhastaan ollut Suomessa isoin porukka: kulttuurikristittyjä. Termillä viitataan ihmisiin, jotka pitävät kirkkoa ja sen perinteitä tärkeänä osana elämäänsä ja suomalaista kulttuuria. Kirkolliset juhlapyhät ovat merkityksellisiä, lapset kastetaan ja pappi vihkii avioparit. Oma uskonvakaumus on asia erikseen.

70–79-vuotiaista miehistä 76 prosenttia pitää uskonnollista seremoniaa lapsen syntyessä tärkeänä tai erittäin tärkeänä, naisista 78 prosenttia. Saman ikäluokan miehistä 78 prosenttia pitää uskonnollista seremoniaa avioliiton solmimisen yhteydessä tärkeänä tai erittäin tärkeänä, naisista 75 prosenttia.

Nuoremmissa ikäluokissa prosentit laskevat, mutta Juuselan ikäluokassa, 15–29-vuotiaissa, näkyy pieni nousu. Ikäluokan miehistä 58 prosenttia pitää lapsen kastamista tai vastaavaa seremoniaa tärkeänä tai erittäin tärkeänä, naisista 52 prosenttia. Miehistä 55 prosenttia pitää kirkkohäitä tai vastaavaa toimitusta tärkeänä tai erittäin tärkeänä, naisista 56 prosenttia.

Silti nuorimman ikäluokan naisista vain 13 prosenttia ilmoitti uskovansa kristinuskon Jumalaan, miehistä 16 prosenttia.

Useimmille suomalaisille kirkollisissa toimituksissa on kyse traditiosta. Yleisimmät syyt kastaa lapsi ovat, että kastetta pidetään hienona perinteenä, kaste on perheen tapa, lapselle halutaan saada kummit, halutaan järjestää kaunis juhla tai kastetta pidetään itsestäänselvyytenä. Vasta näiden jälkeen tulee sellainen perustelu, että lapsen halutaan voivan kasvaa kristittynä.

Jos Juusela joskus saa lapsia, hän haluaisi, että heidät kastetaan.

– Haluaisin, että lapsillani olisi tietyt rutiinit ja kiinnityskohdat uskontoon, muttei niitä tyrkytettäisi, hän sanoo.

– Mutta paljon riippuu puolisosta. Pitää löytää sellainen tapa, joka toimii molemmille. Jos toinen ei halua opettaa uskonnollisia tapoja, se ei ole minulle niin tärkeää, että olisi pakko.

Juuselan lapsuudenperheessä luettiin ilta- ja ruokarukous. Ne olivat turvallisia tapoja, jotka putosivat häneltä pois teini-iässä.

Juusela ajattelee olevansa kristitty, vaikka ei ole varma, mihin uskoo.

– En suorilta käsin pysty sanomaan, että tuolla on Jumala. Mutta en myöskään kiistä, etteikö niin voisi olla.

Jalkapallovalmentaja Olli Juuselan kaveriporukassa kukaan ei puhu rukoilemisesta. Meditoinnista sen sijaan puhutaan.

Jalkapallovalmentaja Olli Juuselan kaveriporukassa kukaan ei puhu rukoilemisesta. Meditoinnista sen sijaan puhutaan.

Arjessaan Olli Juusela ei juuri mieti maailmankatsomuksellisia kysymyksiä. Välillä hän pohtii, löytyisikö uskonnosta jokin voima, jota voisi hyödyntää.

Kun Juuselan pitkään kestänyt parisuhde kariutui, hän huomasi puhuvansa jollekin päänsä sisällä.

– Että pliis, jeesaa minua tästä eteenpäin. En tiedä, puhuinko Jumalalle. Puhuin jollekin ja toivoin, että joku tuolla kuunteli ajatuksiani, hän kertoo.

– Minua se auttoi. Mutta toiset ihmiset saavat sen tuen ja turvan muualta.

Juuselan kaveriporukassa kukaan ei puhu rukoilemisesta. Meditoinnista sen sijaan puhutaan.

– Näin vahingossa yhden kaverini puhelimessa hälytyksen, että muista meditointi. Toinen kaverini sanoi kerran, että nähdään tunnin päästä, meditoin ensin.

Juusela uskoo, että meditoinnissa vetoaa ajatus mielen hyvinvoinnista ja psyykkisen suorituskyvyn parantamisesta. Hän on itsekin kokeillut meditaatiota, mutta totesi olevansa liian kärsimätön.

Uskonto tai kirkko eivät ole Juuselan ystävien keskuudessa esillä millään lailla. Kirkko julkaisee mainoksia sanomalehdissä, mutta juuri kukaan ei lue sanomalehtiä. Ihmiset tuijottavat kännyköitään, selaavat somea ja kuuntelevat podcasteja.

Juusela uskoo, että kirkon sanoma ei ole olennaisin syy sille, miksi nuoret aikuiset vieraantuvat kirkosta.

– Kirkon arvot, kuten yhteisöllisyys ja vastuullisuus, ovat myös monen nuoren arvoja, hän ­sanoo.

– Suurin syy sille, miksi nuoret erkaantuvat kirkosta, on se, että kirkko ei tavoita heitä.

Olli Juusela uskoo, että kirkon sanoma ei ole olennaisin syy sille, miksi nuoret aikuiset vieraantuvat kirkosta.

Olli Juusela uskoo, että kirkon sanoma ei ole olennaisin syy sille, miksi nuoret aikuiset vieraantuvat kirkosta.

”On sattumanvaraista, että olen syntynyt luterilaisuuden pariin”

Kun pappi Marjaana Toiviainen, 35, oli teini, hänellä oli ongelma. Maailmassa on loputon määrä uskontoja, maailmankatsomuksia ja kirkkokuntia. Miten niistä voisi löytää sopivimman?

– Luin Raamattua, Koraania ja Kaukoidän uskontojen tekstejä. Etsin kotia, jossa elää, ja merkityksiä, joita ymmärtää.

Toiviainen ei löytänyt mistään uskontoperinteestä sijaa, jossa olisi kokenut olevansa kotonaan. Lopulta hän päätti syleillä sitä, mikä hänelle on annettu: iltarukousten, virrenveisuun ja joulukirkkojen kautta opittua luterilaista kristillisyyttä.

– On sattumanvaraista, että olen syntynyt luterilaisuuden pariin. En ole valinnut sitä. Luterilaisuus on minulle samanlainen asia kuin äidinkieleni. Sattumanvarainen, mutta oi, niin rakas.

Kodittomuuden kokemus ei hälvennyt, mutta Toiviainen on oppinut elämään sen kanssa. Hän uskoo, että kyse on jossain määrin hänen persoonallisuudestaan.

– Olen vähitellen ymmärtänyt, että sielullinen kaipuu ei täyty löytämällä. Se täyttyy vain elämällä.

Toiviainen ei ajattele, että kristinusko olisi vastaus, jonka jälkeen asia on selvä. Kristinusko ei ole repullinen väitelauseita. Sen sijaan kristinusko on kaksituhatvuotinen keskustelu ja kertomus, joka on ilmennyt eri muodoissa lukemattomissa yhteisöissä.

Toiviaiselle itselleen kristinusko on ”hengitystä, leivän murtamista, hetkeen jäämistä, irti päästämistä ja tyhjenemistä”.

Miksi hengittämiseen ja irti päästämiseen tarvittaisiin kristinuskoa?

– Ei se ole välttämätöntä, mutta minulle kristinusko tarjoaa paradoksaalisen tavan ymmärtää ihmisyyttä, jumaluutta ja pyhyyttä tässä maailmassa, jossa on paljon mielettömyyttä.

Voiko muista uskonnoista löytää samanlaisen syvyyden?

– Ympärilläni on paljon ihmisiä, joiden elämässä täyttymys ja totuuden aavistaminen on toteutunut muiden uskontojen kautta. Voimme oppia toisiltamme tuosta pyhyyden maailmasta.

Pappi Marjaana Toiviainen on ymmärtänyt, että sielullinen kaipuu ei täyty löytämällä.

Pappi Marjaana Toiviainen on ymmärtänyt, että sielullinen kaipuu ei täyty löytämällä.

Marjaana Toiviainen eli nuorena kovasti päänsä sisällä. Hän kirjoitti ylppäreissä kuusi laudaturia ja opiskeli samanaikaisesti sekä valtiotieteiden että teologian maisteriksi. Kahdesta tiedekunnasta hän koki teologisen syvällisemmäksi ja haastavammaksi.

– Siellä on proffia, joiden älyllinen syvyys ja eksistentialistinen ymmärrys on huimaavaa.

Toiviainen on kiitollinen, että on löytänyt älyllisyyden rinnalle hengellisyyden. Se menee hänen kokemuksensa mukaan eri tavalla pinnan alle. Oivallukseen vaikutti merkittävästi se, että Toiviainen vietti opiskeluvuosina aikaa Itä-Afrikassa, Brasiliassa ja Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen reservaateissa. Hän tapasi pappeja, joiden elämässä akateeminen teologia nivoutui yhteen sosiaalisen aktivismin kanssa.

– Ymmärsin, että yhteiskunnallisesti aktiivinen pappeus ei tarkoita spiritualiteetin ohentumista. Päinvastoin.

Hän alkoi harkita vakavissaan, että ryhtyisi itsekin papiksi.

Toiviainen työskentelee Diakonissalaitoksen ja Työtä ja toivoa -osuuskunnan palveluksessa hankkeissa, joiden tarkoitus on edistää Itä-Euroopan romanien ihmisoikeuksia.

– Teemme työtä Suomessa ja muutamassa Itä-Euroopan maassa romaniaktivistien ja -feministien kanssa. Voisin sanoa, että he ovat tällä hetkellä mentoreitani.

Toiviaisen mielestä se on hyvä työ papille. Hän on aiemmin työskennellyt muun muassa turvapaikanhakijoiden pappina. Hän ajattelee, että hänen seurakuntansa on kaduilla ja erilaisissa verkostoissa. Kun Toiviainen menee illalla nukkumaan, hän haluaa kokea eläneensä todeksi niitä asioita, joihin uskoo.

Toiviainen ei ihmettele, että valtaosa nuorista aikuisista ei usko kristinuskon opettamaan Jumalaan. Kun maailma on avautunut, vaihtoehtojen määrä on kasvanut loputtomaksi. Nuorempana hän ei olisi itsekään osannut sanoa, uskooko. Nyt hän sanoo ykskantaan, että ­uskoo.

Marjaana Toiviainen kuulu mielellään pappissukupolveena, jonka aikana luterilaisuus ei ole Suomessa enää perusasetus.

Marjaana Toiviainen kuulu mielellään pappissukupolveena, jonka aikana luterilaisuus ei ole Suomessa enää perusasetus.

Mikä on se Jumala, johon Toiviainen uskoo?

– Jumala on oleminen itse. Ja Jumala on Rakkaus. Jumala on kaiken olemisen takana, mutta hän on myös kaikkein intiimein ihmisyys. Kristillisessä perinteessä on kiehtovaa, että Jumala ei ole vain kärsivän ihmisen kanssa vaan itsekin kärsivä ihminen.

Toiviaista ei harmita, että luterilaisen kirkon valta-asema Suomessa horjuu. Se on hänen mielestään luonnollista. Häntä on ahdistanut olla osa kirkkoa, joka rakastaa valtaansa ja voimaansa. Sellainen ei hänen mielestään kuulu kristinuskoon.

– Olen mielelläni osa tätä pappissukupolvea, jonka aikana luterilaisuus ei ole Suomessa enää perusasetus. Se voi antaa meille paljon tasavertaisemman roolin toimia muiden kumppaneina. Se tuo meitä myös lähemmäs sitä, mikä on kristinuskon ydin.

Toiviaisen mukaan kristinuskon ytimessä on Jumalan valtakunta. Jumalan valtakunta taas on iloa, oikeudenmukaisuutta ja rauhaa.

Useat Toiviaisen ikätoverit eivät näe, että kirkko olisi oikeudenmukaisuuden tyyssija. Monien, etenkin nuorten naisten, silmissä kirkko on pikemminkin patriarkaalinen ja vallanhimoinen muinaisorganisaatio.

Toiviainen kokee toisinaan samoin. Hän korostaa, että kenenkään ei pidä rikkoa itseään kirkon takia.

– Mutta samalla sanon, että olen itse intersektionaalisena feministinä ja anarkistisesti orientoituneena entisenä punkkarina löytänyt paikkani, ehkä jopa kodin, tässä kirkossa.

Jutussa on käytetty lähteenä luterilaisen kirkon vuosien 2016–2019 nelivuotiskertomusta, jossa on tutkittu suomalaisten maailmankatsomuksia.

Lisäys 26.2.2021 kello 11: Olli Juuselan lähisukulainen työskentelee Kirkko ja kaupungissa.

Sosiaalipsykologi Rasmus Mannerström uskoo, että kirkosta eroaminen voi olla voimaannuttava kokemus.

Sosiaalipsykologi Rasmus Mannerström uskoo, että kirkosta eroaminen voi olla voimaannuttava kokemus.

”Olemme haluttomia sitoutumaan mihinkään”, sanoo sosiaalipsykologi Rasmus Mannerström

Ensin me olimme alamaisia. Sitten meistä tuli kansalaisia. Nykyään nuoret aikuiset halki länsimaiden ovat ennen kaikkea individualisteja.

– Aikaisemmin synnyimme tiettyyn asemaan, mutta nyt meidän elämämme ja me itse olemme projekti, jota me toteutamme, sanoo Helsingin yliopistossa työskentelevä tutkijatohtori, sosiaalipsykologi Rasmus Mannerström.

– Ajattelemme, että tehtävämme on tulla itseksemme ja että meidän täytyy tehdä jotain tullaksemme itseksemme. Emme ole valmiiksi mitään.

Kaikki valintamme heijastavat sitä, keitä me olemme – ja valintoja on loputtomasti.

– Meidän on pakko ottaa kantaa kaikkeen ja kysyä, mitä tämä antaa minulle.

Uskonnot ja puolueet ovat jäykkiä rakennelmia, joita vieroksutaan

Yhä harvempi suomalainen kokee, että kristinusko on sopiva rakennuspalikka oman elämän Lego-linnaan. 1900-luvun puolivälissä asia ei vielä ollut näin. Valtaosa suomalaisista syntyi osaksi kirkkoa, eikä sitä kyseenalaistettu.

– Nykyään ihmiset haluavat valita itse, mihin uskovat. Valinta on jotain, minkä pitää kuvastaa heitä itseään, Mannerström selittää.

– Siksi kaikkia valmiita, jäykkiä ja sitkeitä rakennelmia, kuten poliittisia puolueita tai kirkkoa, joita aiemmin pidettiin annettuina, vieroksutaan. Näistä irtautuminen on voimaannuttavaa ja osa yksilöllisyyden toteuttamista.

Sama näkyy esimerkiksi siinä, että yhä harvempi nuori aikuinen sitoutuu pitkiin parisuhteisiin. Ihmiset miettivät jatkuvasti, kuinka voisivat maksimoida menestyksensä ja onnellisuutensa.

– Olemme haluttomia sitoutumaan voimakkaasti mihinkään, koska pelkäämme, että kohta innostuksemme lopahtaa, ja meidän on aika siirtyä johonkin muuhun. Meillä on jatkuva tarve muuttua ja keksiä itsemme uudelleen. Englanninkielisessä tutkimuksessa käytetään termiä reinvention. Se estää vakaiden ja syvien sitoutumisten syntymisen.

Mannerström ajattelee, että vaikka tieteellisen maailmankuvan voimistuminen on etäännyttänyt ihmisiä kristinuskosta, ihmisten tarve henkisyydelle tai jollekin itseään suuremmalle ei katoa. Hän uskoo, että se on sisäsyntyistä.

– Kun katsotaan näitä nuoria, niin joo, moni lähtee kirkosta, mutta silti he saattavat uskoa esimerkiksi enkeleihin tai universaaliin sieluun. Valtavirtauskonto vaihdetaan johonkin muuhun uskomukseen.

Onko vapaa ihminen onnellinen ihminen?

Ovatko yksilöllisten valintojen valtameressä uivat ihmiset sitten onnellisempia kuin vanhemmat polvet? Mannerströmin mukaan tutkimustulokset ovat ristiriitaisia.

Yhtäältä kansainvälisissä tutkimuksissa toistellaan, että pohjoismaiset ihmiset ovat maailman onnellisimpia. Kuitenkin suomalaisten masennus- ja ahdistusoireet lisääntyvät jatkuvasti, ja esimerkiksi mielenterveyssyistä työkyvyttömyyseläkkeelle jäävien nuorten aikuisten määrä kasvaa. Mannerströmin mukaan ilmiö liittyy nimenomaan yksilökeskeiseen kulttuuriin.

– Aiemmin meillä oli syntyessämme tietty tunnustus ja arvo. Nyt meidän on kamppailtava niiden saamiseksi.

Se on kilpailu, jossa meille sanotaan, että jokainen on itse vastuussa menestyksestään.

– Ja koska pyrkimyksillämme ei ole mitään kattoa, teemme ihan helvetisti duunia, mutta emme silti ole varmoja, tuottaako se toivotun lopputuloksen. Riittämättömyyden tunteet, masennus ja loppuun palaminen ovat tästä looginen seuraus.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi