”Diakonin työssä hengellisyys ei ole niin heviä kamaa” – Kolme ihmistä kertoo, miksi he aikuisiällä opiskelivat kirkon töihin

”Diakonin työssä hengellisyys ei ole niin heviä kamaa” – Kolme ihmistä kertoo, miksi he aikuisiällä opiskelivat kirkon töihin

Elämänkokemuksesta on paljon apua, sanovat Outi Lantto, Aapo Rikala ja Jari Saarinen, jotka opiskelivat kirkon töihin keski-iässä.

– Ei minulla ole pappina urahaaveita. Minulle on ollut alusta asti selvää, että haluan tehdä seurakuntatyötä eikä minun tarvitse edetä urallani, sanoo Herttoniemen seurakunnan pappi ­Outi Lantto.

Tällaista ei odottaisi kuulevansa naiselta, joka entisessä elämässään on väitellyt tohtoriksi maailman arvostetuimpiin kuuluvassa yliopistossa ja sen jälkeen hoitanut kahta professuuria.

Ei Lantolla myöskään ole koskaan ollut toive­ammattia. Lukiossa hän oli kiinnostunut kielistä ja matematiikasta ja ajatteli, että Kauppakorkeakoulussa voisi lukea molempia. Yrittäjäperheen tyttärelle se tuntui muutenkin luontevalta paikalta.

– Niin kuin eräs ystäväni sanoi, se oli helppo, mitäänsanomaton valinta.

Kun näin muut papeiksi vihityt stola harteilla, tajusin, että jokin elämässäni on oikeasti muuttunut.
– Outi Lantto

Aika pian Lantto alkoi suuntautua kohti tutkijan uraa. Valmistuttuaan hän jatkoi opintojaan Yhdysvalloissa Stanfordin yliopistossa ja väitteli tohtoriksi. Sen jälkeen hän hoiti Kauppakorkeakoulussa liikkeenjohdon systeemien ja kansantaloustieteen professuureja sekä kehitti opetusta ohjelmajohtajana.

Pikkuhiljaa Lantto huomasi työpaikkansa arvo­jen muuttuneen. Yliopistomaailman aatteet olivat jäämässä syrjään, ja toimintaa tuntui ohjaavan rahan ja maineen tavoittelu. Samoihin aikoihin hän alkoi olla kyllästynyt ja halusi siirtyä eteenpäin.

Entisenä partiolaisena ja seurakuntanuorena Outi Lantto oli tottunut pitämään kirkkoa kotinaan. Kun ammatin vaihtaminen alkoi houkutella, hän tiesi haluavansa kirkkoon töihin. Kaikkia kiinnostavan tuntuisia tehtäviä kirkossa näyttivät hoitavan papit, joten Lantto lähti opiskelemaan teologiaa.

Vuonna 2006 hänet vihittiin papiksi Espoon tuomiokirkossa.

– Se oli hyvin liikuttava tilaisuus. Kun näin muut papeiksi vihityt stola harteilla, tajusin, että jokin elämässäni on oikeasti muuttunut, Lantto sanoo.

Lanton ensimmäinen papinpaikka oli vuoden sijaisuus Vihdin seurakunnassa, minkä jälkeen hän työskenteli yksitoista vuotta Malmin seurakunnassa. Herttoniemessä hän on ehtinyt työskennellä vuoden verran. Tämän vuoden alusta hänen vastuullaan on ollut kehittää uusia tapoja tavoittaa seurakuntalaisia. Se on alkanut Yhteisvastuu-keräyksen merkeissä, keräyslipas kädessä.

Miten Jumalasta puhutaan? 

Rakkainta papin työssä Outi Lantolle ovat jumalanpalvelukset. Hän nauttii messun valmistelemisesta ja saarnan kirjoittamisesta niin paljon, ettei se tunnu edes työltä. Messu on rakas myös silloin, kun hän istuu seurakuntalaisena kirkon penkissä.

– Ehtoollisesta, raamatunteksteistä ja yhdessä veisaamisesta saa eväitä viikkoon. Erityistä herkkua on hyvä saarna, joka herättää ajattelemaan tai toimimaan tai vapauttaa jostain, mistä olikin syytä päästää irti.

Ihan heti Lantto ei muista, milloin viimeksi olisi kuullut sellaisen.

– Odotas nyt. Se oli joku televisioitu messu ja joku piispa. Olisiko ollut itsenäisyyspäivänä?

Viikko haastattelun jälkeen Lantto lähettää sähköpostia: ”Nyt voin varmuudella sanoa, että Arkkihiippakunnan piispan Kaarlo Kallialan saarna valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksessa 5.2. oli erinomainen.”

Vastaaminen ei ole se juttu, ellei sitten kysytä.
– Outi Lantto

– Toivon palavasti, että tässä kirkossa panostettaisiin saarnoihin. On varmasti paljon ihmisiä, jotka leijailevat oman hengellisyytensä ja uskonnollisuutensa kanssa. Jos he tietäisivät, että joka sunnuntai kirkossa joku sanoo jotakin merkityksellistä ja puhuttelevaa, olen varma, että he rupeaisivat käymään enemmän jumalanpalveluksissa, Lantto sanoo.

Tuoreen tutkimuksen mukaan tärkeimpiä syitä kuulua kirkkoon ovat kirkolliset toimitukset – kasteet, häät ja hautajaiset – ja perinteet. Lantto sanoo, että samanlainen tuntuma hänellekin on työssään tullut.

Kastekodissa ja hautajaisissa pappi myös tapaa sellaisia ihmisiä, jotka muuten käyvät harvoin kirkossa. Joillakuilla saattaa olla taustallaan ikäviä kokemuksia kirkosta.

Outi Lantto, 58, on Herttoniemen seurakunnan pappi.

Outi Lantto, 58, on Herttoniemen seurakunnan pappi.

– Meidän pitäisi pyrkiä uskottavalla tavalla luomaan toisenlaisia kokemuksia ja mielikuvia. Millaista jumalapuhe on? Onko se koskettavaa? Kunnioittaako se sellaistakin ihmistä, joka ei tiedä, uskooko hän vai ei? Lantto miettii.

– Vastaaminen ei ole se juttu, ellei sitten kysytä. Kuunteleminen on lähtökohta kaikessa. Pyrin olemaan hyvin hienovarainen enkä halua antaa valmiita, helppoja vastauksia.

Lantto lisää, että nuorempana hän olisi saattanut olla juuri sellainen pappi, joka yrittää keksiä vastauksen kaikkeen. Elämänkokemus on tuonut malttia kuunnella ja kykyä samastua eri-ikäisten ihmisten kokemuksiin.

Joskus hänkin tuntee itsensä voimattomaksi. Aina ei keksi, miten konkreettisessa hädässä olevaa pystyisi auttamaan. Joidenkin ihmisten elämänkohtalot tuntuvat erityisen traagisilta tai tulevat liian lähelle papin omaa elämää.

Minulla ei esimerkiksi ole erillisiä Facebook-profiileja työtä ja yksityiselämää varten, vaan kaikki kaverini näkevät kaikki päivitykset.
– Outi Lantto

Papin työ on Outi Lantolle kirjaimellisesti kokoaikatyötä: hän sanoo olevansa pappi 24/7. Vihkimyksessä saatua tehtävää ei voi jättää työpaikalle. Muutenkin työn ja vapaa-ajan raja on häilyvä.

– Minulla ei esimerkiksi ole erillisiä Facebook-profiileja työtä ja yksityiselämää varten, vaan kaikki kaverini näkevät kaikki päivitykset. En sensuroi itseäni, mutta mietin, mitä päivitän, Lantto kertoo.

Hän lisää, että tuskinpa hänellä paljon piiloteltavaa olisikaan.

– Elän tällaista tylsää keski-ikäisen elämää. Työssä olen paljon ihmisten kanssa, joten vapaa-ajalla minulla on tarve omaan rauhaan ja teen omia juttujani. Tykkään olla yksin.

”Harjoittelen virkapaidan käyttöä”

– Semmoista ajopuumeininkiähän tämä on ollut, miettii Olarin seurakunnassa diakonina työskentelevä Aapo Rikala.

Viisikymppisenä hänellä on viiden kuukauden kokemus nykyisestä työstään. Vihkimys kirkon virkaankin on vielä tuore, viime joulukuulta.

Muuta työkokemusta Rikalalla on sitäkin enemmän. Parin kansanopistovuoden jälkeen hän opiskeli kirkon nuorisotyöntekijäksi. Valmistuttuaan hän meni suorittamaan siviilipalvelustaan Helsingin kaupunginkirjastoon ja jäi sille reissulle. Työn ohessa hän opiskeli alan tutkinnon. 2000-luvulla hän teki lyhyen irtioton: opiskeli vuoden radiotyötä ja palasi sitten kirjastoon tekemään radio-ohjelmia.

– Nytkin olen virkavapaalla kirjastosta. Minulla on siellä hautapaikka. Tulevaisuudesta en vielä tiedä. Tätä diakonin sijaisuutta jatkettiin juuri vuodella. Koen, että tämä on tärkeää ja minulle käypää hommaa.

Minulle tulee se päällä vähän ryhdikkäämpi olo ja kiroilukin vähenee.
– Aapo Rikala

– Olin jo monta vuotta miettinyt, että jotain uutta pitäisi ehkä keksiä, mutta minulla ei vain ollut rohkeutta lähteä. Kirjastotyö alkoi tuntua nähdyltä, ja puoliso patisti hakemaan opiskelemaan.

Niin Rikala päätyi Diakonia-ammattikorkeakouluun opiskelemaan sosionomi-diakoniksi. Vieläkin hän ällistelee sitä, että Suomessa pystyy aikuisena irrottautumaan työelämästä ja opiskelemaan itselleen uuden ammatin.

– Sain opintoihini aikuisopintotukea. Minulle siis maksettiin siitä, että opiskelin asioita, jotka minua oikeasti kiinnostivat.

Opiskeluaikoinaan Rikala huomasi, että kaikista entisistä opinnoista ja työkokemuksesta oli hyötyä. Niin oli myös aikuisuudesta.

– Kaikki maailman asiat eivät tulleet eteen uusina ja yllättävinä. Fuksiaiset ja haalarijutut jäivät kyllä rästiin, kun kotona oli lapset, jotka piti aamulla lähettää kouluun ja illansuussa ruokkia.

Aapo Rikala, 50, on Olarin seurakunnan diakoni.

Aapo Rikala, 50, on Olarin seurakunnan diakoni.

Taloudellinen hätä tuo diakonin puheille

Kun Aapo Rikala aloitti opinnot, hänelle oli selvää, että hän haluaa kirkkoon töihin ja diakonin vihreän virkapaidan päälleen.

– Valmistuttuani huomasin, että ei se olekaan niin yksinkertaista. Tutkinto on eri asia kuin virkaan vihkiminen. Vihkimyksen saaminen vaatii riittävän pitkää pestiä seurakunnassa.

– Vihkimys oli hieno kohta. Se tarkoittaa sitä, että nyt olen sitten hautaan saakka diakoni. Virkapaidan käyttöä vasta harjoittelen. Siitä tunnistaa, että tuo on kirkon väkeä. Minulle tulee se päällä vähän ryhdikkäämpi olo ja kiroilukin vähenee.

Epävarmuuden hetkiäkin Rikalalla on ollut. Hän on miettinyt, mihin oikein on ryhtymässä ja onko tämä nyt sitten hänen kutsumuksensa.

– Onkohan se kutsumus sitä, että tykkää siitä, mitä tekee? Ja että on hyvä siinä, mitä tekee? ­Yksi tuttavani lohdutti, että ehkä se kutsuja tietää. ­Aina välillä tulee vastaan isoja kiviä ja kynnyksiä. Välillä taas tajuan, että nyt olen oikeassa paikassa ja oikeiden ihmisten kanssa.

Rikala on papin poika ja toteaa marinoituneensa kirkon kuvioihin jo lapsesta asti. Papin ammattia hän ei kuitenkaan ole vakavasti harkinnut.

Varsinkin joulun alla tuntui, että meillä on pyöröovet, kun ihmiset tulivat hakemaan jouluavustusta.
– Aapo Rikala

– Diakonin työssä hengellisyys ei ole niin heviä kamaa, vaan rinnallakulkemista. Silti tämä on tuiki kristillistä puuhaa. Itselleni kristillisyys on aina ollut elämässä ja arjessa mukana, mutta ei sitä tarvitse hirveästi paukuttaa.

Olarin seurakunnassa Aapo Rikalan vastuulla on mielenterveys-, päihde- ja kriminaalityö. Hän on esimerkiksi asunnottomille tarkoitetun Olarinluoman vastaanottokodin asiakkaiden käytettävissä. Työhuone hänellä on Matinkylässä Matinkappelissa. Siellä hän tekee samaa kuin muutkin seurakunnan diakoniatyöntekijät: ratkoo asiakkaiden ongelmia vastaanotolla ja on mukana messuissa ja diakonialounailla.

Matinkylän alueella asukkaiden väliset tulo­erot ovat suuria. Toiset asuvat omakotitaloissa meren rannassa, toiset kaupungin vuokra-asunnoissa. Tavallisin syy diakoniavastaanotolle tuloon on taloudellinen hätä.

– Yllättävät menot tai sairastuminen voivat ­romahduttaa talouden, jos on työtön tai muuten tiukilla. Se, mitä me pystymme tekemään, on kuitenkin pientä laastarointia, Rikala sanoo.

Hän lisää, että hänellä on työssä vielä paljon opeteltavaa. Kun asiakas tulee ja ojentaa pinon maksamattomia laskuja selviteltäväksi, hän joutuu joskus pyytämään apua kokeneemmalta kollegalta.

– Luulen, että pää ei kestäisi, jos kaikki päivät olisivat täynnä asiakastapaamisia. Ihmisten ottaminen tosissaan vaatii heittäytymistä. Varsinkin joulun alla tuntui, että meillä on pyöröovet, kun ihmiset tulivat hakemaan jouluavustusta, Rikala sanoo.

Rahoitusjohtajasta työttömyyskassaan ja teologiseen tiedekuntaan

Vantaalaisen omakotitalon sisältä kuului lasten ääniä. Jari Saarinen oli ensimmäistä päivää papin töissä, ensimmäistä kertaa menossa toimittamaan kastetta.

– Mietin siinä pihalla, mitä sanon, kun menen sisään. Kysynkö, että onko täällä kilttejä lapsia?

Alun perin Saarisesta piti tulla lentäjä tai lääkäri. Hänestä tulikin ylioppilasmerkonomi, joka tuntui vaihtavan unelmatyöpaikasta toiseen: 22-vuotiaana hän oli muotiliikkeen tavaratalopäällikkö, sitten Aurinkomatkoilla matkaoppaana ja kohdepäällikkönä Kreikassa, Espanjassa ja Israelissa. Ura liike-elämässä huipentui rahoitusjohtajana silloisessa Merita-pankissa.

Oli siinä arvoristiriitojakin. Vaimo teki töitä asunnottomien päihteidenkäyttäjien kanssa samaan aikaan, kun minä vein yritysjohtajia erilaisiin seminaareihin.
– Jari Saarinen

Vuoden 1997 alussa Saarinen jättäytyi tyhjän päälle: ilmoittautui työttömäksi työnhakijaksi ja alkoi lukea teologisen tiedekunnan pääsykokeisiin. Vieläkin hän muistaa, kuinka puhdistavalta tuntui luopua työn tuomasta statuksesta ja vallasta.

– Sanotaan, että kun oppilas on valmis, opettaja ilmestyy paikalle. Olin käynyt loppuun yhden tien. Työ ei antanut enää mitään uutta. Halusin lähteä sivistymään. Vaimoni oli aiemmin lähtenyt opiskelemaan sairaanhoitajaksi ja siitä diakonissaksi. Hänen opintoihinsa kuului yleinen teologia, ja innostuin siitä. Menin ensin avoimeen yliopistoon lukemaan sitä: kirkkohistoriaa, filosofiaa, kaikkea – ja se vei mukanaan.

– Oli siinä arvoristiriitojakin. Vaimo teki töitä asunnottomien päihteidenkäyttäjien kanssa samaan aikaan, kun minä vein yritysjohtajia erilaisiin seminaareihin. Aloin kysellä itseltäni, kenen joukoissa seison. Omat sisäiset arvoni eivät enää kohdanneet sen ulkoisen maailman kanssa.

Joskus työ tuntuu tunkeilulta

Aluksi Jari Saarinen opiskeli ihan sivistyksen vuoksi. Ei hän tähdännyt papiksi. Vasta opintojen loppuvaiheessa hän päätti, että mennään sitten tämä tie loppuun asti. Ensin hän opetteli seurakuntapapin työtä puolitoista vuotta Rekolan ja Hakunilan seurakunnissa. Nyt hän on työskennellyt Vantaan seurakuntien työpaikkapappina viisitoista vuotta.

– Näin pitkä aika samassa paikassa on yllättävä rupeama, kun katsoo työhistoriaani.

Saarinen on Suomen ainoa päätoiminen työpaikkapappi. Hänen palveluksiaan käyttää kuusi suurta vantaalaista työpaikkaa, muun muassa ­Fazer, HK Ruokatalo ja hätäkeskus.

– Työni on ihmisten kohtaamista. Olen käytettävissä kahdenkeskisiin, luottamuksellisiin keskusteluihin. Kuljen työpaikoilla ja tapaan ihmisiä heidän työnsä ääressä ja kahvihuoneessa. Välillä se tuntuu raskaalta, siltä, että tunkeudun toisten alueelle. Työni on koko ajan kynnyksen ylittämistä. Mitä enemmän sitä tekee, sitä helpommaksi se tulee. Alkaa tulla pyyntöjä ja kutsuja.

Jari Saarinen, 61, on Vantaan seurakuntien työpaikkapappi.

Jari Saarinen, 61, on Vantaan seurakuntien työpaikkapappi.

Kahdenkeskisten keskustelujen lisäksi Saarinen pitää työpaikoilla luentoja ja alustuksia esimerkiksi muutoksesta ja arvoista. Hän on myös työnohjaaja.

Työpaikkapapin kanssa tullaan puhumaan useimmiten ihan muista kuin työasioista. Mieltä saattaa painaa avioero, sairaus, masennus tai läheisen kuolema. Joskus ratkotaan myös työpaikan kiusaamis- ja painostustilanteita. Uskon piiriin kuuluvia asioita käsitellään, jos asiakas itse ottaa ne puheeksi.

Joillekin kynnys tulla papin luo on korkea. Monet kertovat keskustelun lopuksi jännittäneensä papin tapaamista.

– Sen kun saisi jotenkin selväksi, ettei tässä olla lähetyssaarnaajia eikä käännyttämässä ketään.

Siksi Saarinen ei työpaikoilla liikkuessaan käytä papinpaitaa.

– Voi olla, että se herättäisi niin paljon vasta­reaktioita, että koko tämä työ voisi loppua jossain vaiheessa.

Ehkä hänellä silloin on mahdollisuus syventyä siihen, mitä hän tekisi kaikista mieluiten: ihmettelyyn.

Vuosikymmenten kokemus monenlaisista työyhteisöistä ja myös omat elämänvaiheet ovat opettaneet Jari Saariselle, kuinka tärkeää olisi oppia luopumaan.

– Lapset lähtevät kotoa, vanhemmista ­rupeaa aika jättämään ja oma fysiikka alkaa olla sellainen, ettei voi enää juosta pallon perässä niin kuin ennen.

Saarisen mukaan luopumista ei juuri työpaikoilla käsitellä, vaikka tapahtuisi kuinka isoja muutoksia. Puhutaan vain eteenpäin menemisestä.

– Ihmiset kyllä oppivat uusia tapoja tehdä, mutta pitäisi kunnioittaa sitä, että he joutuvat samalla luopumaan jostakin, mihin ovat tottuneet. Pitäisi antaa heidän puhua ja kertoa, tehdä surutyötä.

Kahden ja puolen vuoden päästä Saarinen itse opettelee jälleen luopumista ja jää eläkkeelle. Ehkä hänellä silloin on mahdollisuus syventyä siihen, mitä hän tekisi kaikista mieluiten: ihmettelyyn.

– Voisin istua ja katsella pilviä vaikka kuinka kauan. Muistan, kun luin teologisen pääsykokeisiin maalla nurmikolla ja ihmettelin samalla pilviä, ja minulle tuli yhtäkkiä valtava tunne siitä, että olen yhtä tämän kaiken kanssa.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi