Veera Ikosen esikoiskirja syntyi tarpeesta käsitellä surua rehellisesti. Suruun kuuluu myös paljon rumia tunteita kuten vihaa ja katkeruutta.
”Koin, että olen ihmisenä pilalla” – Veera Ikonen menetti lapsensa ja uskoi, ettei voisi koskaan enää kokea iloa
Kirjoittaminen antoi Veera Ikoselle tilan käsitellä surua ilman ulkoapäin asetettuja vaatimuksia. Yllätyksenä itselleenkin hän löysi lohtua kirkosta.
Ei voi olla, näin ei voi käydä taas, Veera Ikonen hokee mielessään. Ikosen kuukauden ikäinen vauva makaa sairaalasängyssä Helsingin Lastenklinikalla tarkkailussa. Mieleen vyöryvät raskaat muistot vain vuoden takaa, kun Ikonen oli samassa paikassa esikoisvauvansa kanssa. Milo-poika ei koskaan päässyt sairaalasta kotiin ja eli yhdeksän päivää. Ikonen tuntee, kuinka hätä palaa.
– Sairaalan ilmapiiri, äänet, valot ja pieni vauva: ne kaikki triggeröivät traumani ja pelkoni. Muistan, kuinka rukoilin keskellä yötä, että jos tämä lapsi selviää, lupaan liittyä kirkkoon, Ikonen sanoo nyt, yksitoista vuotta myöhemmin.
Tällä kertaa kävi hyvin: virtsatientulehdus oli vain vienyt vauvan poikkeuksellisen huonoon kuntoon. Ikosesta tuli kirkon jäsen 36-vuotiaana.
– Kun minut kastettiin, oma sylikummini oli minua vuoden nuorempi. Olihan siinä jotain huvittavaakin, Ikonen sanoo.
Hänen suupielensä kääntyvät hymyyn.
Meni kuitenkin monta vuotta, jolloin ilo oli täysin kateissa.
Ilo katosi vuonna 2010. Ensin kuoli Veera Ikosen sisko. Syöpä oli ärhäkkä ja vei nelikymppisen perheenäidin nopeasti, ja menetystä oli vaikea ymmärtää.
– Mietin, missä on oikeus ja kohtuus, Ikonen kertaa.
Ymmärsin, että en ole yksin: kaikkialla maailmassa on tultu kirkkoon juuri tällaisten surujen kanssa.
Samaan aikaan hän odotti esikoispoikaansa. Kun poika joulun kynnyksellä syntyi, Ikonen sai hänet hetkeksi syliinsä. Sitten vauva jo kiidätettinkin teho-osastolle: sydänvika ei ollut paljastunut ultraäänitutkimuksissa ja tuli kaikille sokkina.
Lapsi hätäkastettiin Miloksi, ja tuoreet vanhemmat totuttelivat ensin ajatukseen vaikeasti sairaasta vauvasta. Sitten selvisi, ettei sydänvika olisikaan hoidettavissa. Uudenvuoden alla pieni sydän väsyi ja Milo kuoli vanhempiensa syliin.
Ikonen tippui syvään ja sysimustaan kuiluun, jonne muut eivät nähneet, ja josta tuntui mahdottomalta yrittää kurottaa pois.
– Koin hirveää katkeruutta, lamaannusta ja vääryyttä. Elämä tuntui mielipuoliselta.
Ja ikään kuin lopullisena osoituksena kaiken kohtuuttomuudesta, muutaman viikon päästä kuoli Ikosen siskonpoika.
Ystävien oli vaikeaa edes kohdata Ikosta, koska tragedioiden määrä veti kaikki sanattomiksi. Kärsimys myös muutti häntä itseään persoonana.
– Koin, että olen ihmisenä pilalla. Olin muuttunut vihamöntiksi, joka ei osannut tuntea kuin rumia tunteita.
Kirkossa sureva saa olla sellainen kuin on
Yllätyksenä itselleenkin Veera Ikonen löysi lohtua kirkosta. Hautajaisia oli ollut monet, ja Ikonen huomasi, että kirkkosalissa sai romahtaa.
– Se lohdutti. Kirkkoon pystyi surun kanssa menemään ilman vaatimuksia ja sellaisena kuin on: hauraana, vihaisena, kärsivänä, kaikkine tunteineen.
– Nykyaika vaatii meiltä paljon: pitää olla tuottava ja tehokas, jotta on arvokas. Systeemiä ei ole rakennettu niin, että kelpaamme myös silloin, kun olemme rikki.
Yhteiskunnassamme on Ikosen mukaan vaikea löytää paikkaa, jonne voisi mennä surevana ja rikkinäisenä. Kirkko on tässä tärkeä poikkeus.
– Sitä ei ole paikkana sidottu tehokkuuteen, kasvuun eikä menestykseen, vaan se pyrkii vastaamaan ihmisten sielulliseen tarpeeseen.
Kirkossa Ikonen koki myös olevansa osa jotakin suurempaa.
– Sain kosketuksen erityisesti äitien suruun ja ymmärsin, että en ole yksin: kaikkialla maailmassa on tultu kirkkoon juuri tällaisten surujen kanssa. Se kannatteli ja puhutteli.
Kirjoittaminen nosti pintaan kiitollisuutta
Myös kirjoittaminen tarjosi tilan käsitellä surua ilman ulkoapäin asetettuja vaatimuksia. Kun Milo kuoli, Veera Ikonen alkoi purkaa suruaan sanoiksi.
Ensin syntyi tekstejä pöytälaatikkoon, ja keväällä 2022 ilmestyi Ikosen esikoisromaani Pimeässä syttyy majakka. Se on kertomus Elinasta ja Markuksesta, jotka ovat menettäneet vauvansa. Pariskunta yrittää epätoivoisesti paeta suruaan matkustamalla saarelle, jossa ei ole ainuttakaan lasta – josko kipu siellä väistyisi. Elina sulkeutuu, Markus suorittaa ja puuhaa. Surua ei kuitenkaan voi paeta.
Milo kävi täällä opettamassa, kuinka suurta pieni voi olla.
Kirjaa työstäessään Ikonen luki omia vanhoja muistiinpanojaan, ajatteli pientä poikaansa, itki ja kohtasi kaikkein repivimmät muistonsa. Syntyi tarkkanäköinen ja todellinen romaani, jollaisen voi tehdä vain menetyksen kokenut.
– Monet kirjan kuvaukset olen kirjoittanut oman suruni varhaisessa vaiheessa, Ikonen kertoo.
Kirjan myötä Ikosesta tuntui, kuin jotain olisi tullut päätökseen.
– Sain kirjoitettua surua pois, ja se nosti pintaan kiitollisuutta siitä, mitä on ollut ja mitä on nyt. Jos kahdeksankymppisenä hoivakodissa miettisin, että kirja jäi tekemättä, niin kyllä harmittaisi.
Ikonen on saanut teoksesta paljon palautetta. Kerrankin kännykkään kilahti kiitosviesti lukijalta keskellä yötä.
– Erityisen merkitykselliseltä on tuntunut, kun joku saman kokenut on kertonut saaneensa kirjasta lohtua.
– Olen hyväksynyt, että niin kävi, ja että mitenkään muuten ei oikein edes olisi voinut käydä, lapsen menettänyt Veera Ikonen sanoo.
Lyhytkin elämä on kokonainen
Milo-poika olisi nyt 13-vuotias. Äidin mielessä hän on kuitenkin aina vastasyntynyt.
– Mietin häntä pienen vauvan sieluna. Muistan hänen painonsa rintaani vasten, miltä hän tuntui ja tuoksui, Veera Ikonen sanoo ääni särkyen.
Aika ei vie surua. Katkeruus ja viha ovat kuitenkin poissa, ovat olleet jo pitkään.
Viimeisetkin rippeet surun raskaimmista sävyistä hävisivät, kun Ikonen ymmärsi, että elämä on siinä mielessä tasapuolinen kaikille, että se ei ole hallittavissa. Asioita tapahtuu, eikä kaikkea voi kontrolloida.
– Ja silti voi olla turvallinen ja jollakin tavalla vapaampi olo. Turvallisuus syntyykin ehkä juuri siitä, ettei yritäkään liikaa hallita elämää.
Ikonen on sinut sen kanssa, että juuri hänen lapsensa kuoli.
– Olen hyväksynyt, että niin kävi, ja että mitenkään muuten ei oikein edes olisi voinut käydä. Milolla oli sydänvika, jota ei olisi voinut hoitaa. Se ei jätä tilaa jossittelulle.
Kuoleman jälkeen Ikosen ajatukset elämästä muuttuivat. Hän oivalsi, että lyhytkin elämä on kokonainen, eikä elinvuosien määrä kerro elämän merkityksellisyydestä mitään.
– Me emme tiedä, mitä kenenkin elämään mahtuu. Joku elää sata vuotta, mutta onko hän saanut elettyä elämäänsä todeksi, vai onko elämä jäänyt elämättä?
Erityisen kauniina Ikosen mieleen ovat jääneet ystävän sanat Milon hautajaisten jälkeen.
– Hän sanoi, että Milo kävi täällä opettamassa, kuinka suurta pieni voi olla.
Kun nyt ajattelen, mistä kaikesta olen mennyt läpi, ja pystyn silti kokemaan iloa ja onnea, tunnen suurta kiitollisuutta.
Veera Ikonen kokee, että lapsen kuolemasta jaloilleen pääseminen kesti kuusi vuotta. Vasta sitten hän oli psyykkisesti valmis voimaan paremmin.
– Koin, ettei enää riitä, että vain selviydyn. Kaipasin myös iloa ja päätin uskoa, että parempaa on tulossa.
Suru ei ole ongelma, joka pitää ratkaista
Ikonen toivoo, että ihmisillä olisi enemmän sietokykyä toisten raskaita kokemuksia kohtaan ja surua ymmärrettäisiin paremmin.
– Suru ei ole ongelma, joka pitäisi ratkaista tai siivota pois. Enemmän auttaa, jos antaa surevan olla surunsa kanssa niin kuin hän haluaa.
Lohtua voi onneksi saada siitäkin, että on itseään kohtaan lempeä ja myötätuntoinen.
– Kun nyt ajattelen, mistä kaikesta olen mennyt läpi, ja pystyn silti kokemaan iloa ja onnea, tunnen suurta kiitollisuutta, Ikonen sanoo.
Kotona Milosta puhutaan kuten muistakin edesmenneistä perheenjäsenistä. Kysyttäessä Ikonen kertoo aina, että hänellä on kaksi lasta: nyt 11-vuotias Elias ja vauvana kuollut esikoinen.
Joskus joku haluaa kuulla jotain Milosta: minkä näköinen hän oli tai minkä ikäinen olisi nyt.
– Se on ihanan helpottavaa. Jos ihminen uskaltaa kysyä, hän kestää myös kuulla.
– Uskon, että Milo on jossain olemassa, muuallakin kuin meidän sydämissämme, Veera Ikonen sanoo.
Kuolleiden lasten muistopäivän iltahetkeä vietetään Tikkurilan kirkossa lauantaina 23.9. kello 18–19.30. Helsingissä kuolleiden lasten muistopäivän hartaus pidetään Kallion kirkossa 23.9. klo 11. Tilaisuuden jälkeen kahvit.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Paikka näkymättömälle surulle – kuolleiden lasten muistomerkki valmistui Hämeenkylän seurakunnan hautausmaalle Vantaalle
Hyvä elämäKirkkoherra Matti Hyry halusi muistopaikan, jossa vanhemmat ja muut läheiset voivat muistella menehtynyttä lasta.
