null Lapsen menettäminen kulkee mukana elämän loppuun saakka, mutta suru voi muuttaa muotoaan ja taakka keventyä, kertoo sairaalapappi Veera Konttaniemi

– Ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa surra, sanoo lapsen menettäneitä vanhempia työssään kohdannut sairaalapappi Veera Konttaniemi.

– Ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa surra, sanoo lapsen menettäneitä vanhempia työssään kohdannut sairaalapappi Veera Konttaniemi.

Lapsen menettäminen kulkee mukana elämän loppuun saakka, mutta suru voi muuttaa muotoaan ja taakka keventyä, kertoo sairaalapappi Veera Konttaniemi

Sairaalapappi Veera Konttaniemi on kohdannut lapsen menettämiseen liittyvän surun sekä lasten syöpäosastolla että keskustellessaan ikääntyneiden ihmisten kanssa. Konttaniemi osallistuu Kuolleiden lasten muistopäivän iltahetkeen Hämeenkylän kirkossa.

Vantaan seurakuntien sairaalapappi Veera Konttaniemi näki lapsen menettämiseen liittyvän surun ja hädän läheltä aikaisemmassa työssään Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Konttaniemi toimi muun muassa lasten syöpäosaston pappina.

Konttaniemi auttoi vakavasti sairastuneiden vanhempia jaksamaan kriisivaiheen läpi ja pitämään kiinni toivosta.

– Usein sairaalajakso päättyi siihen, että syöpää sairastava lapsi tuli terveeksi. Mutta oli myös vanhempia, joiden lapsi menehtyi. Silloin papin tehtävänä oli vanhempien tukeminen akuutissa kriisissä.

Kerran eräs vanhempi ihminen sanoi minulle, ettei ollut koskaan puhunut kenenkään kanssa lapsen menettämisestä.

Kun lapsi on menehtynyt, järkyttyneet vanhemmat eivät pysty heti käsittelemään tapahtunutta. Ei ole sanoja tai selitystä sille, miksi näin piti käydä.

– Pintaan voi nousta esimerkiksi vihan tai surun tunteita, tai olo voi olla tyhjä tai turtunut, kuin ei olisi läsnä omassa kehossaan. Pappina pyrin olemaan läsnä vanhempien surussa ja avoinna sille, mitä heistä nousee, Konttaniemi sanoo.

Jokainen sureva kulkee omaa polkuaan

Veera Konttaniemen viesti sureville vanhemmille on se, että suru saa tulla sellaisena kuin tulee. Jokainen sureva kulkee omaa polkuaan, eikä ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa surra.

Papin tärkein tehtävä on Konttaniemen mukaan surevan kuunteleminen. Usein vanhemmalla on tarve käsitellä lapsen menetystä puhumalla tapahtuneesta yhä uudestaan.

– Toiset purkavat surua kirjoittamalla tai löytävät lohtua luonnosta, musiikista, rukouksesta ja jonkin ajan kuluttua vertaisryhmästä. Eräs tapaamani isä oli ammatiltaan puuseppä ja käsitteli suruaan tekemällä lapselleen arkun.

Vanhempien niin toivoessa sairaalapappi voi järjestää kuolleen lapsen läheisille rukoushetken. Sairaalapappi tukee lapsen menettäneitä vanhempia myös hautajaisten järjestämisessä ja muissa käytännön asioissa.

– Usein pyrin selvittämään, millaisia tukiverkostoja vanhemmilla oli, kun he palasivat arkeen. Joskus vanhemmat pyysivät minua siunaamaan lapsensa hautaan.

Kun vanhempi ihminen ottaa puheeksi menneisyydessä tapahtuneen lapsen menetyksen, Veera Konttaniemi kysyy, onko surulle ollut tilaa.

Kun vanhempi ihminen ottaa puheeksi menneisyydessä tapahtuneen lapsen menetyksen, Veera Konttaniemi kysyy, onko surulle ollut tilaa.

Puhumaton suru voi aktivoitua vanhemmalla iällä

Toisinaan lapsen menetyksen aiheuttama suru nousee esiin myös Veera Konttaniemen nykyisessä työssä Katriinan sairaalassa, jonka potilaista useimmat ovat jo ikäihmisiä. Hän toteaa, että isovanhemman suru lapsenlapsen menetyksestä on yksi elämän suurimmista suruista.

– Joskus keskusteluissa nousee esiin menneisyydessä tapahtunut lapsen menetys, jonka aiheuttama suru ei ole hävinnyt. Silloin kysyn, onko lapsen menettäneellä ollut tilaa surra, Konttaniemi sanoo.

Tällaisissa keskustelussa on noussut esiin se, että menneinä vuosikymmeninä aika on ollut erilainen. Vanhemman surulle ei ole välttämättä ollut tilaa, kun elanto on ollut tiukassa ja vastuu perheen muista lapsista on jatkunut.

Konttaniemen mukaan suru voi aktivoitua vanhemmalla iällä, jos ei ole löytynyt ihmistä, jonka kanssa siitä voisi puhua.

– Kerran eräs vanhempi ihminen sanoi minulle, ettei ollut koskaan puhunut kenenkään kanssa lapsen menettämisestä. Hän oli käynyt asian läpi yksinään.

Konttaniemen kokemuksen mukaan suru voi muuttaa muotoaan ja sen taakka keventyä, kun menetyksestä kuluu aikaa. Sekin auttaa, jos elettyä elämää voi katsoa yhdessä toisen ihmisen kanssa.

– Lapsen menetys kulkee ihmisen mukana hänen elämänsä loppuun saakka. Ylipääsemättömän tuskan tilalle voi kuitenkin tulla tunne siitä, että elämä on kuitenkin kannatellut.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: