Puotinharjun ostoskeskus eli Puhos Itäkeskuksen kupeessa on paikka, jossa Teemu Laajasalo kavereineen nuorena hengaili. ”Alue on muuttunut aika reilusti”, Laajasalo toteaa.
”Kuulunko minä tuohon jengiin?” – Moni nuori hakee nyt omaa identiteettiään kristinuskosta, ja piispa Teemu Laajasalolla saattaa olla siihen selitys
Kun Teemu Laajasalo oli teini-ikäinen, kristityksi tunnustautuminen olisi herättänyt oudoksuntaa. Nykyisin paljon pienempi osa nuorista kuuluu kirkkoon, mutta eri uskontoihin suhtaudutaan suvaitsevasti ja kiinnostuksella.
Vuoden 1993 syksyllä 19-vuotias teologian opiskelija Teemu Laajasalo pyöräili kotikulmillaan Helsingin Vartioharjussa. Vieläkin, yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin Laajasalo pystyy osoittamaan Uussillantieltä paikan, jossa hän yhtäkkiä tajusi haluavansa kirkkoon töihin, papiksi.
Se oli outoa, sillä hänellä ei ollut juurikaan käsitystä siitä, millaista kirkon töissä olisi. Suvussa ei ollut pappeja eikä hän itse ollut osallistunut seurakunnan toimintaan lapsuuden pyhäkoulun jälkeen. Teologiaa hän oli hakenut opiskelemaan, koska uskonnollisten ja filosofisten kysymysten pohtiminen kiinnosti häntä.
Se oli outoa myös kokemuksen äkillisyyden ja vahvuuden vuoksi.
– Näin jälkeenpäin ajateltuna se oli aika erikoinen juttu, koska minähän en ole mitenkään hurmahenkinen tyyppi. Minulla on ollut tasainen lapsenusko pienestä pitäen, Laajasalo sanoo nyt.
Kirkon töihin hän sitten päätyikin. Nyt hän on Helsingin piispana aitiopaikalta seurannut ilmiötä, joka on ylittänyt uutiskynnyksen ja askarruttanut tutkijoita: nuorten miesten uskonnollisuus on kasvussa.
Olisi varmaan mietitty, että pitäisiköhän varmuuden vuoksi tuon pää laittaa välitunnilla vessanpönttöön.
– Olen aika paljon yrittänyt kiertää nuorten tilaisuuksissa ja pitää yhteyttä nuoriin. Usein minulta kysytään, että mitä kirkko mistäkin asiasta opettaa. Nuoret pohtivat omaa identiteettiään ja omaa paikkaansa maailmassa. Monet ovat kiinnostuneita kristinuskon kysymyksistä ja myös haluavat kutsua itseään kristityiksi, Laajasalo sanoo.
“Jumala kutsuu ja puhuttelee ihmisiä – mutta olisin hyvin varovainen kaikenlaisen hurmahenkisyyden kanssa”, Teemu Laajasalo sanoo. Tässä paikassa Vartioharjussa hänelle itselleen valkeni, että hän haluaa papiksi.
Piispa palaa hetkeksi omaan nuoruuteensa Itä-Helsingissä. Hän hymähtää, että jos silloin, noin 35 vuotta sitten, joku olisi kertonut olevansa kristitty, häntä olisi pidetty todella hurahtaneena – siitäkin huolimatta, että silloin lähes kaikki tuttavapiirissä kuuluivat kirkkoon.
– Olisi varmaan mietitty, että pitäisiköhän varmuuden vuoksi tuon pää laittaa välitunnilla vessanpönttöön.
1990-luvun alussa Teemu Laajasalon kotiseurakuntaan, silloiseen Mellunkylän seurakuntaan, kuului yli 75 prosenttia alueen asukkaista – osuus oli sama kuin muuallakin Helsingissä. Nykyisin samalla alueella toimii Mikaelin seurakunta, ja vain 37,7 prosenttia asukkaista kuuluu kirkkoon. Luku on Helsingin alhaisin, ja selvin syy siihen on alueen maahanmuuttajataustaisen väestön määrä.
Helsingin itäisessä suurpiirissä, jossa Laajasalon lapsuuden ja nuoruuden kotikulmat sijaitsevat, lähes kolmannes asukkaista on ulkomaalaistaustaisia eli ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajia.
Laajasalo on jäänyt miettimään, onko monikulttuurisuudella ja kansainvälisyydellä yhteyttä siihen, että yhä useampi nuori hakee nyt omaa identiteettiään kristinuskosta.
– Kaveriporukassa jotkut viettävät ramadania tai käyttävät huivia. Saattaa herätä kysymys, mikä olisi minun juttuni tai minun perinteeni.
– Samaan aikaan somessa näkyy kuvastoa, jossa jalkapalloilija tekee ristinmerkin tai koripallotähden tossuissa on Raamattuun viittaava lyhenne Fil. 4:13. Ne nähdessään saattaa miettiä, kuulunko minä tuohon jengiin ja voisinko myös minä tehdä noin.
Teemu Laajasalo piipahti Puhoksessa ravintola Kirkukissa ja keskusteli siellä työskentelevän Aryan kanssa. Piispan nuoruudessa Kirkukin paikalla oli hampurilaisravintola Carrols.
Luterilaisuuden hedelmät
Suomalaiset ovat osittain unohtaneet omasta identiteetistään sen kristillisen ja luterilaisen kehyksen, Teemu Laajasalo arvioi.
– Olemme aika varovaisia kutsumaan Suomea kristilliseksi maaksi. Mutta toisenlaisista kulttuureista katsottuna se on selvää. Kun olen vieraillut esimerkiksi Lähi-idässä, moni on todennut, että ”ai, sä tulet sieltä kristitystä pohjoisesta”. Heille suomalainen vapaa-ajattelijakin on luterilainen vapaa-ajattelija.
– Miten me voisimme olla iloisia, ylpeitä ja tyytyväisiä kaikesta siitä, mikä meidän yhteiskunnassamme on luterilaisuuden hedelmää? Laajasalo kysyy.
Esimerkiksi?
– No esimerkiksi ajatukset vapaudesta, sananvapaudesta, tasa-arvosta ja lähimmäisenrakkaudesta. Myös sellainen näkemys, että viranomaiset ovat palvelemassa kansalaisia. Nämä ovat umpiluterilaisia ajatuksia. Ei tarvitse mennä kovin kauas, kun huomaa, kuinka ainutlaatuinen projekti pohjoismainen hyvinvointivaltio on. Siitä kannattaa olla ylpeä ja kiitollinen.
Ehkä hillittömin juttu, jonka olen kuullut, on se, että päiväkodin pihalla ei saisi tehdä lumienkeleitä.
Nykyiset rippikouluikäiset ja nuoret aikuiset on kasvatettu katsomusneutraalissa päiväkodissa ja peruskoulussa. Silti rippikoulun suosio kasvaa jatkuvasti, ja rippikouluun tulee yhä enemmän myös sellaisia nuoria, joita ei ole lapsena kastettu ja jotka eivät ole osallistuneet koulussa uskonnonopetukseen.
– Voi olla, että satunnaiset ylilyönnit ja puhdistusprojektit kääntyvät itseään vastaan. Siis sellaiset, että kirkkojen tiloissa vierailu on vaarallista ja Suvivirsi saastuttaa. Ehkä hillittömin juttu, jonka olen kuullut, on se, että päiväkodin pihalla ei saisi tehdä lumienkeleitä, Laajasalo sanoo.
Uusille aluille on tilausta
Identiteetin pohdinta ei ole ainoa syy, joka saa nuoria kääntymään kirkon ja erilaisten hengellisten yhteisöjen puoleen. Paljon on puhuttu nuorten ja nuorten aikuisten pahoinvoinnista: yksinäisyydestä, masennuksesta, ahdistuksesta, uupumuksesta ja näköalattomuudesta.
Laajasalo luonnehtii tämänhetkistä ilmapiiriä armottomaksi ja toivottomaksikin.
– Ehkä juuri tässä ajassa on erityistä tarvetta armolle ja uusille aluille, joita kirkko voi tarjota. Jeesus ei ole ahdistaja vaan vapahtaja. Kristinusko lupaa, että olet riittävä sellaisena kuin olet. Siinä on minun mielestäni jotain ihmeellistä ja hienoa, hän sanoo.
– Miten me voisimme nähdä tämän – hurskaasti sanottuna – evankeliumin käänteentekevän voiman? Voisiko tämä nuorten ja nuorten aikuisten liikehdintä olla todistusta siitä, että evankeliumissa on edelleen potkua?
Uskonnollisuus on lisääntynyt erityisesti konservatiivisia arvoja kannattavien nuorten miesten keskuudessa. Laajasalo toivoo, etteivät kirkon työntekijät lukisi tilastoja omien ennakkoluulojensa ja mahdollisten traumojensa läpi ja tulkitsisi nuorten liikehdintää jonkinlaiseksi fundamentalistiseksi hurahdukseksi tai amerikkalaislähtöisen uuskonservatiivisuuden nousuksi.
– Totta kai meidän täytyy tunnistaa, että jotkut nuoret tuntevat vetoa äärimmäisyyksiin ja ehdottomuuksiin. Mutta juuri sille kirkko voi tarjota vaihtoehdon, Laajasalo sanoo.
Minulla on hypoteesi, että Jumala on luonut tämän maailman tällaiseksi ja hän sallii kirkkonsa olla tällainen.
– Konservatiivisuudessa tai perinteisyydessä sinänsä ei minun mielestäni ole ongelmaa. Kirkossa on katto sen verran korkealla, että 3,6 miljoonan jäsenen joukkoon mahtuvat niin konservatiivisemmin ajattelevat kuin liberaalit punavihreät kristityt. Itse asiassa molempien ryhmien olemassaolo on seurausta meidän luterilaisen yhteiskuntamme vapauksista ja mahdollisuuksista.
Erimielisyys ei Laajasalon mielestä ole virhe tai ongelma. Ongelma on se, jos omista poikkeavia näkemyksiä aletaan tuomaroida Jumalan nimissä.
– Minulla on hypoteesi, että Jumala on luonut tämän maailman tällaiseksi ja hän sallii kirkkonsa olla tällainen. Niin kuin Vanhan testamentin Sananlaskuissa sanotaan: ”Rauta rautaa hioo, ihminen hioo ihmistä.”
“Vaikka Itä-Helsinki näyttääkin nykyisin erilaiselta, se tuntuu omalta, ja sydämessä läikähtää”, Teemu Laajasalo sanoo.
Ei enää projekteja
Tämän vuosituhannen alussa kirkossa alettiin miettiä, miten tavoitettaisiin kirkosta etääntyneet nuoret aikuiset. Sittemmin on tyypitelty suomalaisia kirkkosuhteensa perusteella erilaisiin segmentteihin ja puhuttu muun muassa irrallisista ja etsijöistä.
Viimeisimmän Kirkkohallituksen projektin kohderyhmänä olivat millenniaalit eli 1980- ja 1990-luvuilla syntyneet. Helsingin seurakuntien tuoreessa strategiassa puolestaan yhdeksi painopisteeksi on valittu 15–29-vuotiaat.
Tarvittaisiinko nyt oma projektinsa myös nuorille miehille?
– Tätä on nyt ihan kauheata sanoa, mutta en kaipaa kirkkoon enää yhtään projektia lisää, ja nykyisetkin saisi lopettaa. Niihin on pantu viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana hirveästi paukkuja, mutta ei niistä ole seurannut mitään. En usko niihin ollenkaan, Laajasalo tokaisee.
– On ilmeisesti paljon helpompi tehdä projekteja ja kirjoittaa strategioita kuin kohdata ihmisiä silmien tasolta.
Kirkon ei kannata yrittää olla jotain muuta kuin kirkko.
Tämän kriittisen puuskahdukseen jälkeen Laajasalo huomauttaa ärsyyntyvänsä aina, kun joku kritisoi kirkkoa. Siksi hän haluaa tarkentaa, että on paljon seurakuntia ja jumalanpalvelusyhteisöjä, joihin omaa paikkaansa etsivän ihan ikään katsomatta on helppo päästä mukaan.
Laajasalo muistuttaa, että jos ihminen hakeutuu kirkkoon, hän oletettavasti kaipaa sen hengellistä sanomaa. Kaikenlaista puuhaa ja ajanvietettä on tarjolla muuallakin.
– Minusta me yritämme mennä takapuoli edellä puuhun, jos ajattelemme, että tässä meillä on tällainen 17–21-vuotiaiden miesten segmentti, että minkäslaisia illanviettoja me rupeaisimme heille järjestämään.
– Olennaista on, että seurakunnissa on paljon hyviä, erilaisia messuja. Eri aikoihin, erilaisella musiikilla, lyhyitä ja pitkiä, monenlaisilla saarnaajilla. Kirkon ei kannata yrittää olla jotain muuta kuin kirkko.
Teemu Laajasalo arvioi, että monikulttuurisuus voi olla peili, jonka avulla omasta taustasta näkee sellaista, mitä muuten ei ehkä huomaisi.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Konservatismi ei ole sairaus
PuheenvuorotJokainen meistä on enemmän konservatiivi kuin liberaali. Demokratia on luonteeltaan konservatiivista, ja jopa hyvinvointiyhteiskunnan puolustaminen on konservatismia eli säilyttämistä, sanoo Tuomas Enbuske.
