null Riesana vaikeat vanhemmat – aikuiset lapset kertovat: ”Kasvaessani minusta tuli kaikin tavoin vääränlainen”

Riesana vaikeat vanhemmat – aikuiset lapset kertovat: ”Kasvaessani minusta tuli kaikin tavoin vääränlainen”

Perheneuvoja Eila-Kaarina Immonen etsii kokemuksista aineksia uudenlaiseen tarinaan. Uhrin rooli on vasta alku.

Mitä tunteita äitisi sinussa herättää? Entä isä? Jos mieleen tulvahtaa lämpöä, läheisyyttä ja tukea, olet onnekas. Kaikille ei käy niin.

Kun Kirkko ja kaupunki pyysi lukijoitaan kertomaan aikuisten ja heidän vanhempiensa vaikeasta suhteesta, vastauksia lähetettiin yli sata. Moni kokee, että ei kelpaa vanhemmilleen sellaisena kuin on.

”Kasvaessani minusta tuli kaikin tavoin vääränlainen: laiska, huolimaton, omapäinen, väärän muotoinen”, muistelee 68-vuotias nainen.

”Vanhempani kykeni rakastamaan minua vain tietyin ehdoin: kun olin riittävän samaa mieltä asioista ja elin hänen arvojensa mukaan. Kun en näin tehnyt, välit alkoivat rakoilla ja lopulta katkesivat”, kuvaa 34-vuotias nainen.

”Tiukka kuri liittyi vahvasti uskonnolliseen kasvatukseen. Opin rakentamaan itselleni kuoren, jonka mukaan toimin vanhempieni seurassa. Peitin tunteeni ja opin valehtelemaan mielipiteistäni ja siitä, kenen seurassa vietän aikaani. Ajattelin, etten ikinä tule kelpaamaan heille sellaisena kuin olen”, 24-vuotias nainen sanoo.

Lukijat kertoivat, miten arvostelevat vanhemmat ovat heihin vaikuttaneet: itsetunto on heikko, kunnianhimoa puuttuu, on masennusta ja välinpitämättömyyttä omaa hyvinvointia kohtaan.

48-vuotias nainen arvelee hakeneensa nuorempana miesten hyväksyntää ”hirveän ankaran” isänsä vuoksi: ”Ihastuin ja hyppäsin sänkyyn liian helposti.”

Perheneuvoja Eila-Kaarina Immosen mukaan menneiden asioiden käsittely osoittaa suurta välittämistä itseä ja tulevia sukupolvia kohtaan.

Perheneuvoja Eila-Kaarina Immosen mukaan menneiden asioiden käsittely osoittaa suurta välittämistä itseä ja tulevia sukupolvia kohtaan.

Espoon seurakuntien pitkäaikainen perheneuvoja Eila-Kaarina Immonen kuuntelee lukijoiden kokemuksia keskittyneesti.

– On raskasta, jos tuntuu, että asiat vain tapahtuvat minulle. Toivottavasti siitä pääsee eteenpäin miettimään, millaisen elämän itse haluan ja mihin asioihin pystyn vaikuttamaan.

Immonen on koulutukseltaan perhepsykoterapeutti ja kognitiivis-analyyttinen kouluttaja. Jälkimmäisessä suuntauksessa ajatellaan, että ihmisen oma historia on läsnä nykypäivässä mielensisäisenä puhetapana. Sen tunnistaminen auttaa muokkaamaan omia toimintamalleja.

Jos on saanut vaikkapa ankaran kasvatuksen, oma sisäinen ääni saattaa kritisoida herkästi sekä itseä että muita.

– Jokainen omaksuu perheeltään suhtautumistapoja maailmaan. Ihminen voi esimerkiksi oppia, että on mahdollista olla vain kritisoija tai kritisoitava. Hän saattaa siksi kokea palautteen koulussa tai työpaikalla niin, että taas häntä moititaan eikä hän osaa mitään.

Arvostelemalla kasvaa epävarmoja ja uhmakkaita aikuisia

”Vanhempani eivät ole kehuneet tai kannustaneet minua tai veljeäni. He eivät ole osanneet. Pikemminkin on latistettu ja ärsyynnyttykin, jos itseä on joskus kehunut. Teen paljon töitä sen eteen, etten siirrä omille lapsille samaa kulttuuria”, kertoo 44-vuotias nainen.

Eila-Kaarina Immonen vahvistaa, että lapsuudessa sisäistetyt toimintamallit siirtyvät herkästi eteenpäin sukupolvien ketjussa.

– Jos lapsi yrittää parhaansa kokeessa ja tulee ysin kanssa kotiin, mutta vanhempi kysyy mitä et osannut, lapsen on helppo kokea itsensä riittämättömäksi. Vanhemmalle voi olla kipeä kokemus, jos hän huomaa toimivansa tässä samoin kuin oma vanhempansa.

Immosen mukaan riippuu yksilöstä, miten jatkuva arvostelu vaikuttaa. Yksi kasvaa kritiikin paineessa mitätöidyksi ja hiljaiseksi, toinen muuttuu uhmakkaaksi kokiessaan, että joutuu jatkuvasti puolustautumaan.

Suhtautumistapa saattaa muuttua elämänkokemuksen myötä: ”Vasta avioeroni jälkeen olen uskaltanut nousta isääni vastaan, olla eri mieltä ja pitää pääni”, 48-vuotias nainen kertoo.

Vanhemmat luulevat valitsevansa puolisonkin paremmin

Anoppivitsejä on kerrottu sukupolvesta toiseen. Kokemus tungettelevista ja puolisoa arvostelevista vanhemmista nousee esiin myös lukijoiden kertomuksissa.

”Äitini oli hyvin kontrolloiva ja omiva. Hän olisi halunnut pitää minut kotona vielä kun olin täyttänyt 18 vuotta. Lähdin kuitenkin mieheni mukaan”, 55-vuotias nainen sanoo.

”Pahin vaihe oli, kun aloin seurustella naisen kanssa. Äitini periaatteessa hyväksyy homouden, mutta ei lähipiirissään, sillä hän pelkää ­muiden arvostelua. Hän toivoo minun menevän avovaimoni kanssa naimisiin vasta hänen kuol­tuaan”, 44-vuotias nainen miettii.

”Isäni ei voi ymmärtää, miten valitsin aviomieheni lempeyden ja rakkauden perusteella, vaikka hän on pienituloinen”, 33-vuotias nainen tilittää.

”Minua kohdellaan kuin lasta, eikä mielipidettäni tai lupaani välttämättä kysytä minua koskevissa asioissa. Apua tarjotaan sitä pyytämättä”, 40-vuotias nainen kertoo.

”Äitini ei tiedä, missä menee raja puuttua minun ja perheeni asioihin. Hän ­haluaa luoda mielikuvaa, että en pärjää ilman häntä”, 43-vuotias nainen toteaa.

Joskus vanhempi saa sanottua, että puutun elämääsi, koska olet minulle niin rakas.

Kertomukset vanhempien tunkeilusta saavat Eila-Kaarina Immosen siteeraamaan vanhaa sananlaskua: ”Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin”.

– Tiedä oma paikkasi ja oikeutesi omaan elämään, kehoon, tunteisiin ja itsenäistymiseen. Voit antaa itsellesi luvan olla oma itsesi. Anna silti arvoa myös vanhemmalle, vaikka hän ei saakaan määrittää sinua.

Immosen omat lapset ovat aikuistuneet ja muuttaneet kotoa. Siksi hänen on helppo samastua huolehtivaan vanhempaan, jolla on houkutus jakaa elämänkokemustaan nuoremmilleen.

Jos välit ovat kunnossa, vanhempi voi Immosen mielestä tuoda havaintojaan esiin, kunhan ei jankuta eikä unohda, että aikuinen päättää asioistaan itse.

– Lasta voi helpottaa ajatus siitä, että aika muuttaa vääjäämättä tilannetta. Valtaa käyttävien vanhempien ote herpaantuu ja voimat hiipuvat eivätkä he enää pysty rajaamaan lapsensa ­elämää.

Immosella on ehdotus vanhemmalle, jolla on kiusaus työntyä varttuneen jälkikasvunsa asioihin: huomio kannattaa suunnata omaan elämään.

– Vanhempi voi miettiä, miten voin ja kuinka haluan elää. Entä miten parisuhteeni voi, jos sellainen on? Jokaisella on ainutkertainen elämä, jota ei voi elää toisten kautta.

Vanhempiensa vaikutusyrityksistä kärsiville aikuisille Immonen ehdottaa ajatusleikkiä: entä jos vanhempi ei haluakaan kritisoida vaan on huolissaan, vaikka ei osaisikaan sitä il­maista?

– Joskus vanhempi saa sanottua, että puutun elämääsi, koska olet minulle niin rakas. Tämä voi olla hänen aikuiselle lapselleen merkittävä tieto.

Kirvelee, jos isä myy siskolle kesämökin 50 eurolla

”Vanhemmat suosivat sisaruksiani, ­mistä olen lievästi masentunut”, kertoo 56-vuotias mies.

”Sisareni oli aina kauniimpi ja tärkeämpi isälleni ja sai kaikenlaista. Minä olin vain tullut vahingossa ja vieläpä äidin näköä. Sisar onnistui saamaan isältä kesämökinkin, ostosumma oli 50 euroa!”, kirjoittaa 54-vuotias nainen.

”Vanhempani eivät ole ehtineet antaa aikaansa minulle, kun ovat keskittyneet autistiveljeeni”, toteaa 55-vuotias nainen.

”Vaikka yritän kertoa omista asioistani, niin keskustelu kääntyy sisaruksen ongelmiin”, 28-vuotias nainen sanoo.

Eila-Kaarina Immonen ajattelee, että yhden lapsen suosiminen tuntuu kurjalta kaikista sisaruksista, lopulta myös huomion keskipisteestä. Hän kertoo nähneensä tilanteita, joissa vanhempi on valinnut lapsen korvikkeeksi parisuhteestaan puuttuvalle lämmölle.

– Jos vanhemmat kiinnostuvat enemmän toisistaan, sisarusten voi olla helpompi muodostaa keskenään hyvä suhde, Immonen ­sanoo.

Vanhemman käytöksen taustalla saattaa ­olla huoli toisesta lapsesta. Jos yksi sisaruksista esimerkiksi sairastaa paljon, se vaikuttaa muihinkin lapsiin. Myös syyllisyydentunne saattaa saada vanhemman antamaan toiselle sisarukselle enemmän. Immosen mukaan vanhempi saattaa pitää itsestään selvänä, että hän rakastaa myös vähemmälle huomiolle jäävää lasta.

Jos vanhempi puhuu pitkään vain yhden lapsensa asioista, Immonen rohkaisee kysymään, haluaisiko hän kuulla soittajankin kuulumisia.

– Voi auttaa, jos oman pettymyksen rinnalla pystyy havainnoimaan, ettei vanhemman käytös välttämättä kerro välittämisen puutteesta.

Valmistaudu vaikeaan keskusteluun

1.  Sopikaa keskustelusta etukäteen. Onko helpompi jutella kasvokkain pöydän ääressä vai rinnakkain kävelyllä tai vaikka sienimetsällä?

 2. Varmista, että molemmilla on sopiva vireystila. On vaikea keskustella, jos toinen on nälissään, väsynyt, sairaana tai muuten hankalassa tilanteessa.

 3. Rauhoita itsesi ennen keskustelua. Kiukku ei edistä vuorovaikutusta, vaan ajaa toisen puolustuskannalle.

 4.  Käytä lyhyitä, selkeitä lauseita ja sido tunteesi konkreettisiin asioihin ja tapahtumiin. Puhu minä-kielellä: Minusta tuntui tältä, kun tapahtuu tällaista. Minä toivoisin tätä.

Sotien jälkeinen pula-aika hellyydestä jatkuu

Tunnekylmä lapsuuskoti on satuttanut monia Kirkko ja kaupungin perhesuhdekyselyyn vastanneista. ”Perheessämme ei opetettu lainkaan hellyyttä eikä läheisyyttä. Siksi suhteeni miehiin on ollut vaikea”, 67-vuotias nainen miettii.

Eila-Kaarina Immonen tunnistaa etäisessä kasvatuskulttuurissa sotavuosien jäljen. Moni suomalainen on jäänyt kotona vaille tarvitsemaansa hellyyttä.

– Sotien jälkeen ei ollut tarjolla traumaterapiaa, joten moni yritti selvitä piilottamalla kokemuksensa sisälleen. Se on näkynyt ulospäin henkisenä kylmyytenä. ­ Jos lapsi on kaatunut pyörällä, vanhemmat eivät ole puhaltaneet polveen.

Kumppanilta voi saada vanhempien rakkautta korvaavan kokemuksen ja tulla syvästi kohdatuksi.

Immonen kysyy, voisiko omia lapsuuskokemuksiaan täydentää havainnolla siitä, että myös oma vanhempi on kasvanut tunnekylmässä ­kodissa.

– Jos saa havainnoivan minän tuekseen, voi ymmärtää, että isän käyttäytyminen minua kohtaan ei oikeastaan liittynyt minuun. Että hän on todennäköisesti traumatisoitunut ihminen.

”Ruoat hoidettiin pöytään, mutta kukaan ei halannut tai lohduttanut lapsena. En osaa yhdistää rakkautta vanhempiini. Sain huomata omassa parisuhteessani, mitä rakkaus on, ja sitä lämpöä en tunne suhteessa vanhempiini”, 29-vuo­tias nainen kuvaa.

– On onnekasta kokea parisuhteessaan rakkautta. Kumppanilta voi saada vanhempien rakkautta korvaavan kokemuksen ja tulla syvästi kohdatuksi. Silloin tapahtuu jotain, mitä ei tiennyt olevan olemassakaan. Rakkaus on niin valloittavaa, että ihminen voi sen ansiosta kokea olevansa merkityksellinen ja arvokas, Immonen sanoo.

Hän on nähnyt, että korjaavan kokemuksen voi saada muustakin lämpimästä ihmissuhteesta. Jotkut löytävät ratkaisun hengellisyydestä.

– Jos kokee Jumalan rakkautta, voi ymmärtää olevansa arvokas omana itsenään. 

Vanhempiaan ei tarvitse aina jaksaa

Etäisyyden ottaminen on yksi ratkaisu vaikeaan suhteeseen oman vanhemman tai vanhempien kanssa.

”Kävimme aikoinaan perheterapiassa puhumassa ongelmista, mutta narsistinen vanhempani heittäytyi siellä marttyyriksi ja syyllisti. Lähdin kotoa jo 16-vuotiaana. En käy kylässä vapaaehtoisesti, eikä täten käy lapsenikaan. En kuluta enää energiaa vanhempaani ja olen voinut paremmin jo vuosia”, sanoo 29-vuotias nainen.

”Parhaiten auttoi lopulta se, etten ollut äitini kanssa juurikaan tekemisissä. Jos hän ei hyväksy minua sellaisena kuin olen, on parempi pysyä etäämpänä”, 44-vuotias nainen miettii.

”Olin puoli vuotta soittamatta äidille ja sitten hän yllättäen kuolikin 69-vuotiaana”, kertoo 55-vuotias nainen.

Etäisyys voi olla myös vanhempien valinta. 43-vuotiaan miehen vanhemmat katkaisivat välit, kun hän irtaantui perheensä kanssa vanhoillis­les­tadiolaisuudesta neljä vuotta sitten. Mies kertoo tilanteestaan näin: ”Keskusteluyritykset johtavat syytöksiin ja henkiseen väkivaltaan meitä kohtaan. Ammattilaiset ovat neuvoneet, että oman mielenterveyden kannalta on parempi olla altistumatta sellaiselle enempää.”

– Jos pitää pelätä, että henkinen tai fyysinen väkivalta jatkuu kohtaamisessa, sellaisessa tilanteessa keskustelua ei kannata yrittää, Eila-Kaarina Immonen toteaa.

Usein suhdetta on kuitenkin turvallista hoitaa. Immosen mielestä perheen tarinaa on mahdollista kirjoittaa uusiksi niin kauan kuin vanhemmat ovat voimissaan. Mahdollisuus päättyy lopullisesti vasta jonkun osapuolen kuolemaan – tai vaikkapa vanhemman muistisairauteen.

Trauma siirtyy herkästi sukupolvelta toiselle, jos sitä ei hoida

Milloin tarvitaan terapeuttia? Eila-Kaarina Immonen näkee ammattiavun hyödyllisenä, kun ihminen on voinut pitkään huonosti ja on motivoitunut käsittelemään tilannettaan. Jos lapsuutta on varjostanut esimerkiksi vanhemman mielenterveysongelma, vakava päihderiippuvuus tai seksuaalinen hyväksikäyttö, terapiasta voi olla paljon apua.

”Äiti on ollut alkoholisti koko ikäni ja haukku­nut isäni lastenraiskaajaksi, minut huoraksi ja lyönyt. Hakeuduin teini-iässä itse sijoitettavaksi toiseen kotiin”, kertoo 45-vuotias nainen.

”Äiti on aina ollut tuuliviiri, joka ajatteli minua bestiksenään, ikuisesti alle kouluikäisenä tai vihollisenaan”, 29-vuotias nainen toteaa.

Ihminen on voiton puolella, kun hän ymmärtää, että on itse toimija eikä pelkkä toiminnan kohde.

”Äiti sairastaa pahaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. En osaa suhtautua häneen äitinä vaan huollettavana, ikään kuin lapsena. Äitiä olen kuitenkin kaivannut. Isän kanssa on omat ongelmat. Olisin tarvinnut enemmän huomiota”, 22-vuo­tias mies sanoo.

– Jos kokee, että itsellä ei ole koskaan ollut hoivaavaa vanhempaa, kokemuksen jälkiä on hyvä selvitellä jossain kohtaa elämää. Myös ulkoisesti pienemmät kokemukset voivat herättää keskusteluavun tarpeen, Immonen toteaa.

Omien lapsuuskokemusten mallia päätyy Eila-Kaarina Immosen mukaan helposti toistamaan.

– Jos uskaltautuu käsittelemään koettuja asioita ja niiden yhteyttä nykyisyyteen, se on suurta välittämistä itseä ja tulevia sukupolvia kohtaan, hän sanoo.

Vihan herääminen ja uhrin rooli saattavat olla ensimmäisiä vaiheita, kun ihminen yrittää ymmärtää kokemaansa. Immonen miettii, että ne voisivat olla toisenlaisen tarinan alku.

– Ihminen on voiton puolella, kun hän ymmärtää, että on itse toimija eikä pelkkä toiminnan kohde. Hän voi hahmottaa todellisuuden uudella tavalla, jossa ei ole vain alistajia ja uhreja, vaan myös mahdollisuus kertoa ja tulla kuulluksi, rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Soitellaan kerran viikossa

Suuriin ikäluokkiin kuuluvat vanhemmat ja heidän aikuiset lapsensa pitävät yhteyttä keskimäärin kerran viikossa. Useimmiten soitellaan, hiukan harvemmin tavataan kasvokkain.

– On hyvin harvinaista, ettei yhteydenpitoa ole ollenkaan tai sitä on kovin harvakseltaan, sanoo sosiologian apulaisprofessori ­Mirkka Danielsbacka Turun yliopistosta.

Noin joka sadas aikuinen ei pidä mitään yhteyttä elossa oleviin vanhempiinsa. Seitsemän aikuista sadasta on yhteydessä vanhempiinsa harvemmin kuin kerran kuukaudessa.

Suuriin ikäluokkiin kuuluvista vanhemmista vain 0,5 prosenttia ei ole lainkaan yhteydessä lapsiinsa. Neljä sadasta pitää heihin yhteyttä harvemmin kuin kuukausittain. Yhteydenpito lapsiin on kuitenkin hieman harventunut vuosien myötä.

Aikuiset kokevat keskimäärin vanhempansa läheisiksi. 44 prosenttia tuntee olevansa erittäin läheinen äitinsä ja 33 prosenttia isänsä kanssa. Vastaavasti suurten ikäluokkien naiset kertovat erittäin läheisistä suhteista lapsiin useammin kuin miehet.

Lapsista 60 prosenttia antaa ­käytännön apua vanhemmilleen ja myös saa sitä heiltä. Suurempi osuus aikuisista lapsista auttelee vanhenevia vanhempiaan kuin on pelkästään vastaanottavalla puolella. Molemmat sukupolvet kokevat, että lasten tulisi tarvittaessa ottaa vastuuta vanhem­piensa huolenpidosta.

Noin joka kymmenennellä aikuisella on vanhempiensa kanssa suhde, jossa apua ei tarjota eikä vastaanoteta.

Suomessa on tutkittu sukupolvien välisiä suhteita yli vuosikymmenen ajan. Samat suurten ikäluokkien jäsenet ja heidän aikuiset lapsensa ovat vastanneet tutkimuskyselyyn vuosina 2007, 2012 ja 2018. Nyt vanhemmat ovat keskimäärin 71-vuotiaita, heidän lapsensa 42-vuotiaita.

Lähteenä on käytetty myös ­Väestötutkimuksen julkaisusarjaa Sukupolvien suhteet 2021.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi