”En voi tietää kaikkea, mutta voin olla kiitollinen siitä turvasta, joka minulla tällä hetkellä on”, sanoo Marjo Leinonen.
”Tieto siitä, että sinusta välitetään ja että sinä voit välittää muista, on aika hengellinen kokemus”, sanoo laulaja Marjo Leinonen
Marjo Leinonen on huomannut, että ihmisten pelot ja pettymykset ovat hyvin samanlaisia – ja ettei elämässä kerta kaikkiaan pärjää yksin.
Ikkunan takana on suttuisen harmaa talvipäivä. Ikkunan edessä nojatuolissa istuu laulaja Marjo Leinonen värikäs teekuppi kädessään ja puhuu armosta ja rakkaudesta – tosin varoitettuaan, että ne ovat isoja sanoja, jotka sopisivat paremmin papille saarnastuoliin.
– On onnenkantamoinen, jos tässä rikkinäisessä maailmassa pysyy jotenkin ehjänä. Sen takia haluan uskoa, että olemme liikenteessä pelkästä armosta, Leinonen sanoo.
On myös maallisempi armon laji, jota jokainen meistä voi opetella. Leinosen mukaan se on elämän hyväksymistä sellaisena kuin se on – ja sitä, että sen jälkeen yrittää toimia niin, ettei vahingoita itseään tai muita.
Jonkinlaista hyväksymisen harjoittelua Leinoselle oli viime vuonna ilmestyneen omaelämäkerran kirjoittaminen. Aluksi hän oli vähän vastahankaan: aurinkopaikka oli jäänyt lunastamatta eikä menneisyys taipuisi menestystarinaksi. Kun hän sitten ryhtyi kirjoitustyöhön, toimittaja Tommi E. Virtanen antoi neuvon pysähtyä aina siihen, miltä asiat tuntuivat. Silloin mutkat eivät menisi liian suoriksi.
Kun menneisyyden tapahtumien kohdalle pysähtyi, moni asia alkoikin näyttää toisenlaiselta kuin niissä tarinoissa, joita Leinonen oli tottunut itselleen ja muille kertomaan. Välillä hän yllättyi itsekin.
– Kirjoittaminen oli oikeastaan vertaistuellinen kokemus. Huomasin, että meillä ihmisillä on aika lailla samankaltaiset pelot ja pettymykset ja jopa reaktiiviset toimintamallit, joilla alamme öljytä huonoa itsetuntoa ja hiljentää epäilyksiä. Jos ei oikeasti pysähdy asioiden äärelle ja hyväksy niitä, tekee helposti vääriä ratkaisuja.
Olemme täällä jostakin syystä – tässä hommassa on selkeä johtolanka.
Sekin Leinoselle on kirkastunut, ettei kukaan välttämättä pysty omin voimin elämän suunnanmuutoksiin tai isoihin valintoihin.
– Me kaikki olemme samaa rakennusainetta emmekä kerta kaikkiaan pärjää yksin. Tieto siitä, että sinusta välitetään ja että sinä voit välittää muista, on minun mielestäni aika hengellinen kokemus. Se alkaa korjata meitä. Se myös paljastaa, että olemme täällä jostakin syystä – että tässä hommassa on selkeä johtolanka.
Juhlat jatkuivat liian kauan
17-vuotiaana Marjo Leinonen jätti lukion kesken ja muutti kotikaupungistaan Kajaanista au pairiksi New Yorkiin. Seikkailu jäi lyhyeksi, mutta sen jälkeen ajatus Kajaaniin asettumisesta ei houkutellut.
– Lähdin etsimään sitä suurta taiteilijapersoonaani, Leinonen sanoo hitunen ironiaa äänessään.
Helsingistä löytyi isoäidin omistama asunto ja töitä siivoojana. Maailma tuntui avoimelta ja mahdollisuudet loputtomilta. Haaveissa oli tanssijan tai näyttelijän ura. Tai ehkä kuvataiteilijan? Myös laulaminen alkoi kiinnostaa ja oma, tunnistettava laulusaundi löytyä.
Kaikilla tuntui juhlameininki kuuluvan enemmän tai vähemmän asukokonaisuuteen.
Vuonna 1988 Leinosta pyydettiin vasta perustetun Balls-yhtyeen solistiksi. Ammatinvalintaongelmat loppuivat siihen. Ballsin jälkeen tulivat muun muassa Viranomaiset, Huff’n’Puff ja Bublicans. Välillä Leinonen on poikennut tekemässä teatteria, elokuvaa ja katutaidetta.
– 1980-luku oli riehakasta aikaa. Olit sitten pappi, lukkari, talonpoika, rokkari tai rautakauppias, kaikilla tuntui juhlameininki kuuluvan enemmän tai vähemmän asukokonaisuuteen, Leinonen muistelee.
– Me tietysti menimme vielä astetta pidemmälle, koska olimme rock’n’roll. Mutta sitten tuli niitä surullisia aikoja, kun saimme huomata, ettemme olekaan kuolemattomia. Tyyppejä ja muusikkokavereita menehtyi lähietäisyydeltä. Juhlat olivat jatkuneet liian pitkään ja muuttuneet liian rankoiksi.
Leinonen arvelee, että hurjimpinakin vuosina häntä on varjellut jonkinlainen maalaisjärki. Hän on tajunnut, milloin on parempi vaihtaa kaistaa.
Tiikeriemon vaistolla tein täyskäännöksen, ja se oli täysin luonnollinen ja ehdoton.
Kertakaikkinen kaistanvaihdon hetki koitti alkuvuodesta 1996, kun Marjo Leinonen huomasi odottavansa lasta. Juhliminen loppui siihen. Leinosen kumppani Sande Vettenranta hankki itselleen kultakalan opetellakseen vastuun kantamista.
– Tiikeriemon vaistolla tein täyskäännöksen, ja se oli täysin luonnollinen ja ehdoton. Nyt vastasin toisen ihmisen terveydestä ja koko elämästä.
– Vasta monta vuotta myöhemmin, kun tytär oli jo muuttanut pois kotoa, vanhat boheemielämän kummitukset juhlaeväineen kattoivat taas pöydän koreaksi. Välillä tiukan keikkakimaran jälkeen huomasin, että suksivoidetta on otettava jo aamusta – ryyppy fernetiä ja kohta lisää. Omasta mielestäni jopa ansaitsin sen, vaikka sisimmässäni pelkäsin ja itkinkin, Leinonen kertoo.
Enää ei näe tyyppejä, kylähulluja eikä kansantaiteilijoita.
Hän hiljenee hetkeksi ja huomauttaa sitten, että toivottavasti tästä ei nyt tule mikään päihdetarina. Hän ei halua myöskään romantisoida nuoruutensa villiä ja heittäytyvää elämäntyyliä, sillä hän on nähnyt, kuinka paljon tuhoa se monille aiheutti.
– Mutta toisaalta, kun me artistit, toimittajat, poliitikot ja kirjailijat olemme nykyään täysraittiita uraohjuksia, hahmot ja persoonat ovat alkaneet häipyä historiaan. Enää ei näe tyyppejä, kylähulluja eikä kansantaiteilijoita.
Lapsenusko jäi elämään
Marjo Leinosen äidinäiti Hilja-mummu oli pyhäkoulunopettaja. Hän opetti lapsenlapselleen iltarukouksen ja vastaili kärsivällisesti tämän loputtomiin kysymyksiin.
– Kotini oli aika työväenhenkinen. Äiti oli realisti ja feministikin. Kotikasvatukseeni ei kuulunut uskonto oikeastaan millään lailla. Mummu oli ainoa sanansaattaja.
Leinonen muistaa jo pienenä pohtineensa esimerkiksi iankaikkista elämää. Hänestä tuntui ihan käsittämättömältä, että elämä on lyhyt ja iankaikkisuus kestää ikuisesti.
– Jotenkin se lapsenusko jäi elämään. Luulen, että se on jonkinlainen sisältäpäin kumpuava intuitio, Leinonen miettii.
Minulle kadotus on sitä, että minulla ei ole yhteyttä itseeni, muihin ihmisiin eikä Jumalaan.
Teini-iässä pelkkä intuitio ei hänelle enää riittänyt. Hän halusi loogisia selityksiä ja vastauksia. Yksi paikka, josta hän niitä etsi, oli helluntaiseurakunta.
– Sillä helluntailaisten taivastiellä armo olikin armotonta ja kuului vain joillekin. Jumala pienennettiin ja selitettiin aika ristiriitaiseksi kaistapääksi, ja se joukko, joka täältä pelastuisi, oli yllättävän pieni.
– Siellä oli hyviä ihmisiä, jotka ihan vilpittömästi halusivat pelastaa toisia helvetiltä, mutta sellaisen helvetinpelon lietsominen on minusta väkivaltaa. Minulle kadotus on sitä, että minulla ei ole yhteyttä itseeni, muihin ihmisiin eikä Jumalaan – se on katveessa oloa. Kun yhteys on saatu takaisin, olen pelastettu, ja usko on sitten se, mikä kantaa.
Vuosien varrella Marjo Leinonen on miettinyt intuitiotaan paljon. Mikä saa hänet etsimään asioita uskon varassa? Kuka sen saattaa alulle ja miten sen mukaan osaisi toimia? Voiko sanoa, että ”tapahtukoon sinun tahtosi”?
– Hetkittäin tulee vastauksiakin. Välillä taas taivas on kuin kylmää sementtiä. Sieltä ei kuulu mitään, vaikka kuinka kyselisin, miksi jotkut saavat elää rauhassa mutta jotkut toiset silvotaan hengiltä ja miksi minä olen näin hyväosainen.
– Toisaalta herää myös kiitollisuus. En voi tietää kaikkea, mutta voin olla kiitollinen siitä turvasta, joka minulla tällä hetkellä on. Kaikki on niin pienestä kiinni ja voi romahtaa hetkessä. Ei tämä kokonaisuus ole itsestäänselvyys.
Nuoruutensa karismaattisiin seurakuntiin Leinonen ei ole palannut, mutta luterilaisessa kirkossa hän käy. Hän nauttii urkujen pauhusta, puupenkin tunnusta, siitä, miltä kirkossa tuoksuu.
– Ehtoollisella käyminen tuntuu välttämättömältä. Ja välillä kuulee hyviä saarnojakin.
Kuka?
Marjo Leinonen, 57, on kajaanilaissyntyinen laulaja, joka nousi julkisuuteen 1990-luvun alussa Balls-yhtyeen solistina. Sittemmin hän on tehnyt musiikkia useiden eri kokoonpanojen kanssa. Leinonen on myös näytellyt, tanssinut ja tehnyt katutaidetta.
Mitä?
Omaelämäkerta Punaisia päin (Johnny Kniga) ilmestyi viime syksynä.
Motto
”Ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole.” (Psalmi 103:16)
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Ville Mehto lopetti urheilemisen ja tutustui bluesiin: ”Jos on huono olla, pitää olla joku pakopaikka”
Hyvä elämäHuhtikuun alussa Ville Mehto kilpailee blueskisassa Portugalissa.
