Psyykkinen sairaus vaikuttaa Auli Viitalan voimiin, ei älyyn. Hän nukkuu 10–12 tuntia vuorokaudessa.
Kirjailija Auli Viitala on ”tutkitusti ihan hullu”, koska hänellä on kaksi minää: vahva esiintyjä sekä heikko ja hiljainen, turvaa kaipaava lapsi
Dissosiatiivinen identiteettihäiriö on jakanut Auli Viitalan persoonallisuuden osiin. ”Ne ovat eri tiloja, joilla on eri tietoisuus.” Taustalla on trauma.
Auli Viitala tulee rappukäytävässä vastaan juuri ennen aamuyhdeksäksi sovittua tapaamista. Hänellä on tukka sekaisin, jalassa kumisaappaat ja päällä pitkä siniharmaa velour-aamutakki, jonka selästä on korjattu reikä keltaisella langalla.
– Minulla on tällainen mielenterveyskuntoutujan työasu, Viitala vitsailee.
– Ja kirjailijan myös.
Viitala kertoo tuoreessa muistelmateoksessaan Kahtia halkaistu kansalainen (Art House 2024), millaista on olla ”tutkitusti ihan hullu” työkyvyttömyyseläkeläinen. Hän kirjoittaa myös kolumneja Ylelle ja Apu-lehdelle sekä puhuu paneelikeskusteluissa köyhien, syrjäytyneiden ja mielenterveyskuntoutujien puolesta.
Viitalan edellinen yö oli rankka. Hän heräsi kesken unien niin voimakkaaseen ahdistukseen, että otti diapamin. Rauhoittava lääke teki sängystä nousemisen aamulla vaikeaksi. Aamutoimet ovat nyt siinä vaiheessa, että villakoira Tessan on päästävä ulos.
Mielenterveyshäiriö aiheuttaa muistinmenetyksiä
49-vuotias Auli Viitala on saanut elämänsä aikana monia diagnooseja. Hänellä on todettu sekä ahdistuneisuushäiriö että masennus. Vakavin diagnoosi on dissosiatiivinen identiteettihäiriö, joka huomattiin hänellä vasta yli nelikymppisenä ja joka harvoin paranee täysin.
Dissosiatiivinen häiriö näkyy Viitalan elämässä niin, että rajat itsen ja muiden välillä häilyvät ja toisten olotilat tuntuvat oman ihon alla.
Viitala kertoo, että hänellä on kaksi minää, jotka eivät juurikaan kommunikoi keskenään tai ymmärrä toisiaan. Vahva minä on sanavalmis ja hauska pokkatyyppi, joka antaa haastatteluja sekä kirjoittaa kirjoja ja kolumneja. Sitä ei pelota eikä hävetä.
Se toinen, heiveröinen minä on harvemmin tavattavissa. Se on turvaa kaipaava ja hiljainen lapsihahmo. Jos on pakko puhua, heikko minä puristaa suustaan ”ei”, ”joo” tai ”en tykkää” monotonisella, hiukan metallisella äänellä.
Kun Viitala kuvailee heikkoa minää, hänen hymynsä valuu pois ja keho alkaa vapista.
– Nuo minät eivät ole käytössäni yhtä aikaa. En meinaa saada yhteyttä toiseen minään, kun olen toinen. Ne ovat eri tiloja, joilla on eri tietoisuus. Ymmärrätkö?
Tessa työntää päänsä Viitalan syliin. Koira tuijottaa ihmistään kiinteästi silmiin.
– Jos kuulen arjessa asian, joka on minulle liikaa, saatan alkaa täristä ja ikään kuin poistua paikalta. Tällaisiin kohtauksiin liittyy myös muistinmenetys.
Auli Viitala viettää useimmat päivänsä aamutakissa.
Mielenterveyden keskusliitto kertoo dissosiaatiohäiriön halkaisemasta mielestä: ”Yksi puoli kantaa tunnepuolella traumamuistoa, toinen taas pyrkii elämään normaalia arkea, pitämään muistot poissa todellisuudesta ja hautaamaan trauman olemattomiin. Tällöin trauma jää ikään kuin eri persoonan kannettavaksi.”
Mielen jakautumisen taustalla on usein pitkään jatkunutta väkivaltaa tai seksuaalista kaltoinkohtelua lapsuudessa. Viitala painottaa, että hänelle ei ole tapahtunut mitään sellaista.
Molemmilla vanhemmilla on kaksisuuntainen mielialahäiriö
”Kai se nyt jonkin verran kuormittaa, jos nelihenkisessä perheessä on kaksi bipoa ja yksi Down.” Auli Viitala kuvaa näin itsensä, opettajavanhempiensa ja kehitysvammaisen pikkuveljensä muodostamaa lapsuudenperhettään Kahtia halkaistussa kansalaisessa.
Viitalan molemmat vanhemmat saivat diagnoosin bipolaarisuudesta eli kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, kun hän itse oli jo aikuinen. Hoitamattomana häiriö tarkoittaa mielialojen vuoristorataa, jossa syöksytään maniasta masennukseen. Välillä voi olla oireettomia jaksoja, välillä itsetuhoisuutta tai muita tiloja, joista ihminen ei selviä ilman sairaalajaksoa.
Viitala oli viiden vanha, kun hänen isänsä joutui ensimmäisen kerran sairaalaan masennuksen vuoksi. Hän ei muista, että kukaan olisi kertonut, mikä isällä oli. Elämä jatkui ilman selitystä ja lohdutusta.
Viitalan mielestä Lewis Carrollin Liisa ihmemaassa -kirjan hullut teekutsut kuvaavat osuvasti maanisia aikuisia lapsen silmin. Teekutsuilla osallistujat poukkoilevat impulsiivisesti istuinpaikasta ja keskustelunaiheesta toiseen. Vuoropuhelut ovat kiihkeitä, epäjohdonmukaisia ja absurdeja. Tavallisen maailman lainalaisuudet, kuten aika, eivät merkitse mitään loputtomasti jatkuvilla kutsuilla.
Haluatko kertoa tarkemmin, millaista oli kasvaa kahden bipolaarisen vanhemman kanssa?
– En, Viitala sanoo.
Hän juo aamukahvia, haukkaa juustoleipää ja katselee ulos ikkunasta, jonka takana puu taipuu tuulessa. Ikkunan viereisessä lasikaapissa on Mariskooli, kynttilä ja pakkaus tähtisadetikkuja.
Viitala käsittelee kirjassaan sitä, millaista on kasvaa mielenterveysomaisen roolissa. ”Isänmurha on huomattavasti vaikeampi tehdä, jos on koskaan pelännyt vanhempiensa itsemurhaa. Nämä sanat on punnittu kultavaa’alla.”
Mielenterveysomaisen rooliin on perinteisesti kuulunut tasapainoisuus ja vahvuus, oli hän sitten täysikasvuinen tai ei. ”Peppi Pitkätossusta tuli maailman vahvin tyttö, kun hänen äitinsä kuoli ja isä lähti yksin Etelämerelle tekemään surutyötä. Isästä tuli hottentottien kuningas, ja lapsi alkoi puijata viranomaisia esiintymällä vahvempana kuin kukaan”, Viitala kirjoittaa.
Jos vanhemmalla on mielenterveyshäiriö, usein lapsikin sairastuu
Vanhemman mielenterveyshäiriö lisää lapsen todennäköisyyttä sairastua psyykkisesti. On arvioitu, että psyykkisesti sairastuneiden vanhempien lapsista noin 20 prosenttia sairastuu itse ennen kymmenettä ikävuottaan ja 60 prosenttia ennen kuin täyttää 25 vuotta.
Lapsen sairastumisen taustalla on sekä geeniperimä että olosuhteet. Psyykkisesti sairaan ihmisen voi olla vaikea tarjota lapselleen tarpeeksi vakaata ja ennustettavaa kasvuympäristöä, mutta sairaus ei sinänsä tee kenestäkään huonoa vanhempaa.
Viitalalla ja hänen entisellä vaimollaan on kaksi aikuista lasta, joista nuorempi asuu hänen luonaan vuoroviikoin. Jos Viitala olisi saanut päättää, mitä vaikeuksia lapset kohtaavat, kaikkein viimeiseksi hän olisi valinnut vanhemman psyykkisen sairastumisen.
Viitala puhuu painokkaasti jokaisen lapsen oikeudesta turvalliseen tilaan, jossa tämä saa olla äänekäs, vaatia ja kiukutella. Lapsen ei pidä joutua olemaan kiltti ja huomaamaton, ettei hän rasittaisi vanhempiaan.
Yöllinen diapam tekee Viitalan vieläkin vähän pöpperöiseksi. Hän puhuu verkkaisesti, pitää pitkiä taukoja, hakee monta kertaa lisää kahvia.
– Olen aina pyrkinyt siihen, että lapseni saavat olla lapsia. Heillä vaikuttaa olevan kaikki hyvin. Nähtäväksi jää, olenko omalla toiminnallani traumatisoinut heitä.
Villakoira Tessa on Auli Viitalan jokapäiväinen elämänkumppani. Toinen kumppani on mies, jonka kanssa hän on seurustellut kahdeksan vuotta. Pari asuu erillään. ”Olemme rakastuneet tähän elämäntapaan.”
Työkyvyttömyys tiputti uutistoimistosta köyhyyteen
Auli Viitala oli korkeakoulutettu ja taloudellisesti mukavasti pärjäävä perheenäiti, kunnes mielenterveysongelmat estivät häntä jatkamasta työtään uutistoimistossa vuonna 2011. Vuonna 2015 hänelle tuli ero puolisonsa kanssa.
Viitala muutti omistusasunnosta vähävaraisille tarkoitettuun vuokra-asuntoon. Hänen tulonsa alkoivat koostua työkyvyttömyys- ja kansaneläkkeestä, ystäviä ei ollut enää varaa tavata kahviloissa, ja kodinkoneen hajotessa seuraava oli pakko löytää käytettynä.
Viitala tajusi, ettei kuulu enää luokkaan, johon oli kasvanut. Hän alkoi kutsua itseään köyhäksi ja syrjäytyneeksi. Viitalan esikoisteos Elämäni kansalaisena (Kirjapaja 2023) kuvaa hämmentävää kokemusta keskiluokasta tippumisesta.
Kun Viitala alkoi vuonna 2019 kirjoittaa kolumneja, niistä saatavat lisätulot helpottivat rahatilannetta. Lisäksi hän tunsi olevansa taas yhteiskunnan aktiivinen jäsen.
– Tekee hyvää kokea olevansa osallinen.
Psykiatri kirjoittaa lausuntoja sairauden hoitamisen sijaan
15 vuotta mielenterveyden hoitoa on sisältänyt yli kahdeksan vuotta psykoterapiaa Valviran hyväksymien terapeuttien luona sekä kuntoutuspsykoterapiaa, hypnoterapiaa ja depressiokoulun. Auli Viitala on tavannut myös psykologia, toimintaterapeuttia, fysioterapeuttia, sosiaalityöntekijää ja ainakin neljää eri mielenterveyshoitajaa.
Viitala laskeskelee käyttäneensä terapiaan ainakin kymppitonnin. Osan hoidosta maksoi entinen puoliso, kun Viitalan omat varat eivät riittäneet.
Viitala kirjoittaa Kahtia halkaistussa kansalaisessa: ”Lopullisesti hulluksi minut teki hoito- ja tukijärjestelmä.” Hän näkee mielenterveyshäiriöiden hoidossa monta ongelmaa. Jos hänellä olisi valta muuttaa niistä yksi, mikä se olisi?
– Ihmisen parantamisen pitäisi olla hoidon keskiössä.
Viitala vertaa julkisen terveydenhuollon tarjoamaa psykiatriaa siihen, että jalkansa katkaissut ihminen menisi lääkäriin, joka ei tutkisikaan vammaa, ottaisi röntgenkuvaa ja laittaisi kipsiä, vaan sen sijaan arvioisi potilaansa työkykyä nykyisen vammansa kanssa, kartoittaisi tämän vahvuuksia ja kirjoittaisi niistä lausunnon.
Diagnooseja annetaan Viitalan mielestä usein nopeasti ja ilman kunnon tutkimuksia. Jos mielenterveysongelmasta kärsivää ihmistä hoidetaan väärän diagnoosin pohjalta, ei ole yllätys, ellei hoito tehoa. Eihän katkennut jalkakaan parane sillä, että lääkäri lastoittaa sen sijaan ehjän käden.
Viitala kirjoitti Ylen kolumnissaan vuonna 2021: ”Hylkäsin tänä talvena julkisen terveydenhuollon. Se on ollut minulle, pitkäaikaissairaalle, kumppani, jolle olen ollut uskollinen mutta joka on kohdellut minua huonosti, luvannut liikoja ja nöyryyttänyt. Olen pelännyt jokaista tapaamista ja pettynyt yhä uudestaan. Olen kymmenen vuotta yrittänyt korjata välejämme, turhaan. Tilanne on se, että kuolen, jos en käännä selkääni.”
Työkyvyttömyyseläke antaa luvan olla sellainen kuin on
”Ei se siitä” on Auli Viitalan motto. Hän inhoaa kehotuksia, joiden mukaan pitäisi ajatella positiivisesti ja etsiä synkistä pilvistä hopeareunus.
Viime talvena Viitalan postiluukusta tippui päätös toistaiseksi jatkuvasta työkyvyttömyyseläkkeestä. Kun hän kertoo siitä, hymykuopat vilkkuvat. Hänen ei enää odoteta muuttuvan paremmaksi versioksi itsestään.
Kun voimat eivät hupene kuntoutusyrityksiin, niitä on jäänyt enemmän kirjoittamiseen. Viitala käy myös puhumassa yleisön edessä. Kesällä hän osallistui SuomiAreenan keskusteluihin, ja syksyyn kuuluu useita seurakuntavierailuja.
”Monen on vaikea uskoa, että olen sairas, koska he ovat tavanneet vain vahvan minäni. Sen ylläpito on kuitenkin tosi raskasta. Siksi olen työkyvytön.”
Viitala arvelee työskentelevänsä viitisen tuntia viikossa. Enemmistö päivistä täyttyy levosta: viihdesarjoista, metsäkävelyistä, sukan kutomisesta, luonnonvesissä uimisesta ja päivänokosista koira kainalossa. Hän nukkuu 10–12 tuntia vuorokaudessa.
Kirkon kuuluu levittää lohtua ja turvallisuutta
Kristinuskon viesti jokaisen yhtäläisestä ihmisarvosta on Auli Viitalalle tärkeä. Työkyvyttömyyseläkeläinen asettuu samalle viivalle tasavallan presidentin kanssa.
– Kirkon tehtävänä on vastustaa kilpailuyhteiskuntaa sekä levittää lohtua ja turvallisuutta. Niistä on iso pula.
Viitala on kasvanut ateistisessa kodissa ja käynyt koulunsa ilman uskonnontunteja, mutta hengellisyys on tullut aikuisena osaksi elämää.
– Rukous on vähän kuin sauna. Jokin siinä rituaalissa rentouttaa, vaikka en ihan tiedä miksi. Rukoukseen ja saunomiseen voi ryhtyä tosi stressaantuneena ja sen kummemmin keskittymättä, ja silti ne tekevät ihmiselle jotain.
Viitala kirjoittaa Kahtia halkaistussa kansalaisessa: ”’Tulla omaksi itseksi’ on minulle hämärä ilmaus – en tunnista omaitseyttä ja sitä paitsi muutunkin koko ajan. Mutta ’tulla Jumalan kuvaksi’, sen ymmärrän. Voi olla mitä tahansa, kuka tahansa, muuttuva ja muutosta pelkäävä, repaleinen, kuitenkin rakkaudessa eheä, vapaa.”
Viitala on miettinyt, onko hänellä oikeus tuntea iloa työkyvyttömyyseläkkeellä. Psyykkinen sairaus aiheuttaa kärsimystä, mutta se ei ole koko kuva hänen elämästään. Siihen kuuluvat myös ihana mies, ”maailman parhaat” lapset ja koira, hienot ystävät, kirjoittaminen.
Joulukuussa 2023 Viitala julkaisi Instagram-tilillään tekstin: ”Hamlet kysyi, ollako vai ei. Minna Canth vastasi, että mitä tahansa kunhan ei puolikuollutta elämää. Oma vastaukseni on, että menee se puolikuollutkin.”
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Olen koettanut kovasti elämäni mittaan ymmärtää häntä”, sanoo kirjailija Sirpa Kähkönen onnettomuuden rikkomasta äidistään
Hyvä elämäÄitinsä kuoltua Sirpa Kähkönen suri sitä, mikä ei ikinä toteutunut – että äidin kanssa ei voinut koskaan puhua eikä tehdä juuri mitään.
