Kirkko ja kaupungin kyselyyn vastanneet lukijat kertoivat, että edesmennyt läheinen kulkee mukana ajatuksissa arjessa ja juhlassa. Piirros Antti Valta.
”Olet aina sydämessäni, ja rakastan sinua maasta taivaaseen” – Lukijat kertovat, mitä haluaisivat sanoa edesmenneelle läheiselleen
Viesteissä korostuivat tietyt teemat: kiitollisuus, katumus ja anteeksianto sekä kysymykset, jotka jäivät vaille vastausta.
Otsikon sanat on kirjoittanut äiti, jonka esikoispoika kuoli 19-vuotiaana kuusi vuotta sitten.
Tämä 57-vuotias nainen vastasi lokakuussa Kirkko ja kaupungin kyselyyn, jossa tiedustelimme lukijoilta, mitä he haluaisivat sanoa edesmenneelle läheiselleen tai kysyä häneltä. Lisäksi pyysimme vastaajia kertomaan jotakin kyseisestä ihmissuhteesta ja siitä, milloin ja minkä ikäisenä läheinen kuoli. Kyselyyn tuli yhteensä sata vastausta.
Läheinen, jolle viestit suunnattiin, oli usein pitkäaikainen puoliso tai oma vanhempi. Muita tärkeitä, edesmenneitä ihmisiä vastaajien elämässä olivat oma lapsi, kummilapsi, isovanhemmat, opettaja, ystävä ja sisarus.
Kyselyyn tulleet vastaukset paljastavat, että kuollut ihminen kulkee usein läheistensä mukana sekä arjessa että juhlassa.
Viesteissä toistui viisi teemaa.
1. Kiitollisuus
Monella kyselyyn vastanneista oli ollut turvallinen ja merkityksellinen yhteys läheiseensä. Useissa viesteissä haluttiin kiittää edesmennyttä yhteisestä elämästä, avusta, turvasta ja saaduista hyvän elämän eväistä.
”Rakastan sinua! Kiitos, kun olit osa elämääni. Vaikka suku on pahin, me tulimme kuitenkin aina toimeen emmekä riidelleet. Haluaisin nähdä Sinut vielä!” kirjoittaa 51-vuotias nainen viestissä serkulleen, joka menehtyi viime vuoden elokuussa.
Mummolleen 32-vuotias nainen haluaisi sanoa: ”Kiitos siitä, että kasvatit minut ja pystyin nojaamaan sinuun iloissa ja suruissa. Kiitos elämänopeista, keskusteluista ja siitä, että näit minut minuna.”
Alle kuusikymppisenä kuollutta isäänsä halusi kiittää 58-vuotias nainen: ”Kiitos kaikesta! Toivon, että jotenkin tiedät, kuinka hyvin olen pärjännyt ansiostasi.” Nainen kertoo, että isä oli ollut vaativa ”koti, uskonto ja isänmaa” -ihminen. Toisinaan hän oli ollut raivostuttavakin, mutta oli huolehtinut perheestään viimeiseen saakka.
47-vuotias muunsukupuolinen haluaisi halata ja kiittää yläasteen opettajaansa ja luokanvalvojaansa, joka oli kirjoittajalle ”kuin enkeli maan päällä”. ”Sinun ansiostasi jaksoin ja selvisin vuosia jatkuneesta koulukiusaamisesta.”
”Kiitos 24 yhteisestä vuodesta. Kiitos kirjeestä ja ohjeista, jotka löysin vasta kuolemasi jälkeen”, kertoisi 72-vuotias mies kymmenen vuotta sitten kuolleelle puolisolleen.
52-vuotiaan naisen kehitysvammainen kummilapsi kuoli kymmenen vuotta sitten vain seitsemänvuotiaana. Lapsi oli tuonut iloa koko lähisukuun ja muistuttanut siitä, kuinka tärkeää on iloita pienistä asioista ja elää hetkessä. ”Jätit tärkeän henkisen perinnön lyhyellä elinkaarellasi ja olit rakas.”
2. Katumus ja anteeksianto
Osa vastaajista katui sitä, ettei ollut kertonut läheiselleen rakastavansa tätä tai viettänyt tämän kanssa riittävästi aikaa.
”Olisimmepa pystyneet puhumaan enemmän asioista ja tutustuneet paremmin toisiimme”, 70-vuotias nainen kirjoittaa vanhemmistaan. Hän kertoo asuneensa aikuisiällä kaukana ja nähneensä vanhempiaan vain harvoin.
Isoäidinäidilleen 54-vuotias nainen haluaisi sanoa: ”Anteeksi Mamma, etten tullutkaan katsomaan sinua ennen takaisin Tanskaan menoa. Olin itsekäs, ja pyydän anteeksi. Seuraavana keväänä nukuit pois, emmekä enää tavanneet.”
70-vuotias nainen kertoo vastauksessaan, että hänen paras ystävänsä kuoli auto-onnettomuudessa Tansaniassa jo 1980-luvun alkupuolella. Nainen haluaisi sanoa ystävälleen: ”Suren sitä, etten ollut sinuun moneen vuoteen yhteydessä ennen äkillistä kuolemaasi. Haluaisin sinun tietävän, että olit minulle kovin rakas sydänystävä, ja toivon hartaasti, että vielä saamme kohdata ja voin pyytää sinulta anteeksi.”
Joitakin kaduttivat tehdyt teot tai selvittämättömät asiat.
”Kiitos rakas pikkuveli! Pidit huolen minusta ja pojastani. Ja anteeksi, että vein rahasi. Oli tarkoitus lainata ja maksaa nopeasti takaisin, mutta kuolit ennen kuin pääsin maksamisen alkuun. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja onnellista taivasmatkaa!” kirjoittaa 67-vuotias nainen, jonka veli kuoli 47-vuotiaana sydänkohtaukseen.
56-vuotias nainen sanoisi 21-vuotiaana kuolleelle pojalleen: ”Rakastan sinua. Anna anteeksi kaikki se, mitä tein väärin tai jätin tekemättä tai sanomatta. Minäkin annan sinulle kaiken anteeksi. Tiesithän, että rakastin sinua aina?”
”Anna anteeksi, kun olin joskus väsynyt ja tyly. Olen nyt itsekin huomannut, että induktioliesi on hankala käyttää. Anteeksi, kun en uskonut sinua”, 58-vuotias tytär haluaisi kertoa äidilleen.
Pappi ja lyhytterapeutti Elina Pöysti työskentelee tällä hetkellä sairaalapappina Naistenklinikalla, Seri-tukikeskuksessa ja lisääntymislääketieteen yksikkö Tilkan Viuhkassa. Kuva Kirkkohallitus/Aarne Ormio.
”Muisteleminen luo uudenlaisen suhteen kuolleen ja elävän välille”
Pappi ja lyhytterapeutti Elina Pöysti on työskennellyt useita vuosia sairaalapappina. Pöysti on käynyt lukuisia keskusteluja sekä kuolevien että heidän läheistensä kanssa. Aiheet, joista tapaamisissa keskustellaan, ovat osin samoja kuin Kirkko ja kaupungin kyselyyn tulleissa vastauksissa.
Moni sairaalapapin puheille hakeutuva haluaa muistella edesmennyttä läheistään tai elämää hänen kanssaan. Muistoihin liittyy erilaisia tunteita, kuten ikävää, kiitollisuutta tai katumusta.
– Joskus taustalla voi olla riitoja, etäisyyttä ja vaikea suhde. Jotkut taas voivat katua sitä, etteivät kertoneet läheiselle omia ajatuksiaan ja arvojaan, Pöysti kertoo.
– Useimmin surraan kuitenkin sitä, ettei läheiselle ehtinyt tai osannut kertoa, kuinka paljon tätä rakasti ja arvosti.
Osa läheisistä pohtii, saiko vainaja elää omannäköistään elämää. Myös anteeksiannosta puhutaan usein.
Koska Pöysti on pappi, hänen kanssaan keskustellaan myös eksistentiaalisista ja hengellisistä kysymyksistä.
– Tällöin puhutaan paitsi uskosta myös siitä, onko kuoleman jälkeen yhtään mitään. Moni puhuu myös jälleennäkemisen toivosta.
Sanotaan, että ihminen elää niin kauan kuin hänet muistetaan. Kuolema kuitenkin muuttaa ihmissuhdetta väistämättä.
– Muisteleminen luo uudenlaisen suhteen kuolleen ja elävän välille. Se antaa merkityksen jaetulle elämälle ja menetykselle. Muistaminen on myös keino päästä suruprosessissa eteenpäin.
3. Sanomatta jääneet asiat
Joskus yhteinen elämä loppuu liian varhain tai yllättäen. Osa vastaajista koki, ettei ollut ehtinyt tutustua läheisensä elämään ja ajatuksiin riittävästi.
Erään vastaajan isä kuoli vuonna 1959 sukellusonnettomuudessa saamiinsa vammoihin. Hänen nyt 76-vuotiasta tytärtään ovat jääneet vaivaamaan seuraavat asiat: ”Miten sota-aika vaikutti sinuun? Minkälainen isäsi oli? Olit hyvä isä ja rakastit minua. Outoa on, että sain sinulta kolme kertaa selkäsaunan. Yhden syyn muistan: en halunnut syödä ruokaa loppuun.”
Viisikymppinen nainen oli viettänyt paljon aikaa lapsena äidinäitinsä kanssa. ”Halasimme joka kerta tavatessamme. Viimeisellä kerralla kerroin sinulle, kuinka rakas ja tärkeä minulle olit. Silloin puristit kättäni ja kuiskasit, niin sinäkin minulle.” Yksi asia on kuitenkin jäänyt vaivaamaan naista. ”Oliko sinulla onnellinen ja hyvä elämä?” hän kysyisi isoäidiltään.
40-vuotias nainen ajattelee, että edesmenneet ovat elämässämme läsnä ja tietävät, kuinka tärkeitä läheisilleen ovat. Hänen kysymyksensä olisi käytännönläheinen: ”Haluaisin kysyä molemmilta mummoiltani reseptin – toiselta mustikkapiirakan ja toiselta karjalanpiirakoiden.”
Joskus läheiset ihmissuhteet olivat olleet huonoja ja esimerkiksi rakkaudeton ja epätasa-arvoinen kohtelu oli saattanut jäädä piinaamaan vuosien ajaksi.
75-vuotias nainen kertoo kokeneensa itsensä lapsuudenperheestään irralliseksi. Perheen keskimmäisenä lapsena hän koki olleensa muulle perheelle ”ilmainen piika”. Hän haluaisikin kysyä kuolleilta vanhemmiltaan ja sisaruksiltaan: ”Miksi en kelvannut teille sellaisena kuin olen?”
4. Uusi ymmärrys omia vanhempia kohtaan
Välit omiin vanhempiin eivät välttämättä ole olleet helpot. Joskus heidän tapaansa kasvattaa ja rakastaa voi tarkastella armollisemmin vasta vanhemman kuoleman jälkeen.
58-vuotiaan naisen äiti kuoli 80-vuotiaana sairastettuaan pitkään. Äidin eläessä tytär ei ollut aina kyennyt näkemään kaikkea sitä, mitä äiti oli hänelle elämänsä aikana antanut. ”Rakastan sinua syvästi, äiti, vaikka suhteemme ei ollut milloinkaan helppo, koska edustimme niin eri sukupolvia ja arvomaailmoja. Kuoltuasi arvosi äitinä on kirkastunut minulle suuresti. Olit hyvä tai jopa erinomainen äiti veljelleni ja minulle.”
Seitsemänkymppisellä naisella on vastaava kokemus äidistään.
”Kiitos äidinrakkaudesta, joka on ollut ehkä vaikuttavin elämääni kannattelevista voimista. Olet minulle tärkeä edelleen. Iloitsit minusta aina, mutta minä en aina osannut samalla tavalla iloita sinusta.”
”Hei isä! Olisitpa kertonut lapsuusmuistojasi ja ajatuksiasi. Vasta kuolemasi jälkeen ymmärsin, kuinka hyvä ja rakastava isä sinä olit – vaikka niin hiljainen ja puhumaton. Mutta hyviä muistoja ne ovat ne hiljaisetkin hetket kanssasi! Vieläkin on ikävä savumuikkujasi”, kirjoittaa 62-vuotias nainen, jonka isä kuoli 1990-luvulla 67-vuotiaana.
5. Mitä toisella puolella on?
Osassa viesteistä pohdittiin sitä, missä kuollut läheinen nyt on ja miten hän voi.
”Oletko jo Taivaassa? Seuraatko sieltä meidän elämäämme ja näetkö kuinka paljon ikävöimme sinua?”, kysyisi 56-vuotias nainen aviopuolisoltaan, josta ehti tulla myös pienen pojan ukki ennen kuin hän kuoli viime syyskuussa 59-vuotiaana.
Viesteissä toivottiin myös jälleennäkemistä läheisen kanssa.
”Varaa paikat, kohta siellä!” Näin kirjoittaa 48-vuotias mies kahdeksanvuotiaana kuolleelle serkulleen, joka oli hänelle kuin veli. Serkun kuoleman aikaan mies oli itsekin vasta 11-vuotias.
32-vuotiaan naisen vaari kuoli kolme vuotta sitten 86-vuotiaana keuhkosyöpään. Loppuaikana nainen toimi vaarinsa omaishoitajana. Heillä oli tapana kahvitella keittiön erkkerissä. Jos ikkuna oli auki, he naksuttelivat yhdessä pihapuiden mustarastaille. Vaarilleen nainen haluaisi sanoa:
”Minulla on kova ikävä. Usein, kun ajattelen sinua, tulee mustarastas sirkuttamaan puun oksalle. Sattumaa tai ei, se lohduttaa. Olethan vastassa kun aikani koittaa.”
Sitaatteja on lyhennetty ja muokattu selkeyden vuoksi.
Anu Rostin puoliso, Jussi, kuoli vuonna 2024 yllättäen leikkauksen jälkeen. Kuva Esko Jämsä.
Anu, 48: ”Olen kaivannut sinua enemmän kuin ikinä osasin kuvitella”
”Mieheni Jussi kuoli yllättäen maaliskuussa 2024 suuren vatsanalueen leikkauksen jälkeen. Leikkaus sujui hyvin, mutta kolme päivää myöhemmin Jussi löydettiin kuolleena sairaalahuoneensa vessasta. Hänen sydämensä oli pettänyt. Toivon, että hän kuoli nopeasti, eikä ehtinyt ymmärtää, mitä oli tapahtumassa.
Tyttäremme kävi tuolloin armeijaa ja saapui sairaalaan armeijavaatteissa hyvästelemään isänsä.
Emme olleet Jussin kanssa naimisissa, mutta ehdimme olla yhdessä 21 vuotta. Lemmikit olivat meille tärkeitä perheenjäseniä, ja viime vuosina meillä oli pupu ja kaksi kissaa. Hapsu-pupu kuoli 14,5-vuoden iässä marraskuussa 2024 ja Joey, joka oli hieman enemmän Jussin kissa, kuoli marraskuussa 2025. Olin tuolloin töissä, ja äitini kävi meillä ruokkimassa kissat. Hän löysi Joeyn elottomana vessasta. Joeylla oli sydänsairaus. Sen sydän petti – aivan kuten isäntänsäkin. Enää jäljellä on Kaneli-kissa, joka on minulle todella tärkeä.
Jussin tuhkat on haudattu Malmin hautausmaan muistolehtoon. Käydessäni siellä vien sinne mukanani kynttilän, johon kirjoitan hänen nimensä, käyntipäivämäärän ja kenties pienet terveiset. Muistolehdossa tunnen olevani Jussin lähellä, vaikka hän ei siellä olekaan. Ensimmäisenä kesänä hänen kuolemansa jälkeen kävin uurnalehdon penkillä istuskelemassa lähes joka perjantai, koska meillä oli tapana käydä afterworks-drinkeillä perjantaisin. Nykyään käyn hautausmaalla juhlapäivinä. Hyvällä ilmalla saatan pyöräillä sinne muutenkin.
Jos voisin, haluaisin sanoa Jussille:
Rakas, olen kaivannut sinua enemmän kuin ikinä osasin kuvitella. Vaikka olen ikävöinyt ennenkin – isää, meidän koiriamme, pesästä lentänyttä lastamme – en osannut etukäteen kuvitella tällaista fyysistä, viiltävää ja koko ajan mukana kulkevaa ikävää.
Vaikka ikävöin sinua, olen kuitenkin pärjännyt: olen muokannut vähän kotiamme, tehnyt enemmän töitä ja hankkinut itselleni sähköpyörän, jolla pääsen luoksesi hautausmaalle. Joskus itken tyynyni märäksi ja kissan turkkikin saa kyynelistäni osansa, mutta arki on hyvää, ja me pärjäämme, kunhan saan aina välillä hetken vain sinulle ja meidän muistoillemme.”
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Kuolema änkesi väliin” – Äidin menetys ja oma sairastuminen kuuluvat Anja Erämajan uusissa runoissa
Hyvä elämäKun elämässä tulee vastaan joko–tai-tilanne, se saa näkemään kaiken ympärillä jotenkin kirkkaammin, runoilija Anja Erämaja sanoo.
