Eero Huovinen menetti äitinsä yhdeksänvuotiaana – 75-vuotiaana hän kirjoitti kirjan äidin ikävästä
Piispa emeritus Eero Huovinen kertoo menettäneensä äidin kahdesti. Ensimmäisen kerran, kun äiti kuoli ja toisen kerran, kun isä ei omalta surultaan kyennyt puhumaan äidistä.

Piispa emeritus Eero Huovinen kertoo menettäneensä äidin kahdesti. Ensimmäisen kerran, kun äiti kuoli ja toisen kerran, kun isä ei omalta surultaan kyennyt puhumaan äidistä.

Eero Huovinen menetti äitinsä yhdeksänvuotiaana – 75-vuotiaana hän kirjoitti kirjan äidin ikävästä

Menetetty äiti löytyi vanhoista kirjeistä ja päiväkirjoista. Äidin siunaustilaisuuden ohjelmasta löytynyt virsi sai Eero Huovisen silmät kostumaan.

Kun äiti kuoli, Eero Huovinen oli yhdeksänvuotias. Silloin hän menetti äitinsä ensimmäisen kerran.

Toisen kerran Helsingin piispa emeritus menetti äitinsä, kun hänen isänsä ei omalta surultaan pystynyt puhumaan äidistä.

Mitä ei muistella, sitä ei muisteta. Nyt Huovinen on kirjoittanut kirjan, jossa lapsuudessa menetetty äiti vähitellen löytyy vanhoista kirjeistä ja päiväkirjoista.

 ”Pienen pojan mieleen on jäänyt äidistä vain hetkellisiä sattumuksia ja välähdyksiä, mutta ääntä ja tuoksua äidillä ei ole. Aika ei täytä mielen tyhjyyttä, pikemminkin aukko kasvaa ”, Huovinen, 75, kirjoittaa tuoreessa kirjassaan Äitiä ikävä (WSOY).

Kuva äidistä alkoi vähitellen piirtyä Huovisen saatua isänsä kuoleman jälkeen haltuunsa vanhempiensa kirjeenvaihdon. Sitä oli sodan ajalta sekä ajalta, kun isä Lauri Huovinen oli Roomassa tekemässä väitöskirjaansa. Myös äidin päiväkirjat löytyivät. Huovinen alkoi tutustua äitiinsä kirjeiden ja päiväkirjojen avulla.

Jotta voi ymmärtää itseään, pitää kirjoittaa

Meni vuosia, eikä Eero Huovinen tiennyt, etsikö enemmän itseään vai äitiään. Hän otti käyttöön vanhan menetelmänsä: jotta voi ymmärtää itseään, pitää kirjoittaa.

Kirjan ensimmäiset rivit syntyivät kymmenen vuotta sitten. Pääosa käsikirjoituksesta valmistui vuosi sitten hiihtomatkalla Lapissa, keväällä Villa Lantessa Roomassa ja loput kesällä mökillä Pylkönmäellä.

– Äiti kirjoitti joka päivä isälle Roomaan. Kirjeet oli kirjoitettu kauniilla pienellä käsialalla arkin laidasta laitaan. Äiti kertoi meidän poikien arjesta sattumuksia ja tappeluja kaunistelematta, mutta lämpimästi, Huovinen kertoo.

Äidin vanhemmat asuivat samassa asunnossa.

– Varsinkin äidinäiti otti yhteen pienten villien poikien, ”huligaanien” kanssa. Sitten hän otti päälle kamferitippoja, koska oli ahdistunut ja hermoiltaan heikko. Tytär rakasti häntä silti, Huovinen kuvaa aikoja, jotka oli jo lähes unohtanut.

Isä kysyi äidin hautajaisissa, ottiko Jumala häneltä puolison pois, koska hän rakasti tätä niin paljon.

Kirjeistä piirtyy kuva iloisesta, elämänmyönteisestä ja rohkeasta naisesta. Hän ei valita miehensä paljoa poissaoloa, vaan rakastaa häntä syvästi, niin kuin pieniä poikiaankin.

Kirjeet ovat luovan hauskoja ja monivivahteisia, niistä Eero Huovinen kertoo löytävänsä rakastavan äidin. Samalla hän miettii, mitä on perinyt kummaltakin vanhemmaltaan.

Äiti Aili Huovinen oli Tyttönormaalilyseon kolmanneksi paras oppilas luokallaan ja valmistui hammaslääkäriksi. Hänessä oli korostamatonta itsetuntoa, minkä turvin hän luotsasi perhettään lempeän määrätietoisesti. Lauri Huovinen oli arvostettu teologi, Malmin kirkkoherra ja Turun tuomiorovasti, työlleen omistautunut ja välillä aika kärsimätön mies.

He saivat 11 rakkaudentäyteistä avioliittovuotta, minkä vuoksi äidin haudalle Hietaniemeen vietiin aina sama määrä vaaleanpunaisia neilikoita.

Olen usein miettinyt ja haaveillut, millaista elämä olisi ollut, jos äiti olisi elänyt, piispa Eero Huovinen pohtii.

Olen usein miettinyt ja haaveillut, millaista elämä olisi ollut, jos äiti olisi elänyt, piispa Eero Huovinen pohtii.

Kapea onnen ikkuna

Äidinäidin kuoleman jälkeen Huoviset asuivat omana perheenään vain kuukauden ennen kuin äiti joutui sairaalaan. Eero Huovinen kuvaa tuota lyhyttä aikaa kapeaksi onnen ikkunaksi. Äiti kertoi sukulaiselle, miten ihanalta tuntui, kun jalat olivat vihdoin oman pöydän alla.

Isä meni äidin kuoleman jälkeen pian uudelleen naimisiin. Eero Huovinen antaa tunnustuksen nuorelle äitipuolelle. Ei ollut helppoa tulla valmiiseen kotiin surevan isän ja kolmen kaipaavan pojan luo, kun seinältä katsoi surullinen maalaus ensimmäisestä vaimosta.

– Isä kysyi äidin hautajaisissa, ottiko Jumala häneltä puolison pois, koska hän rakasti tätä niin paljon. Kysyi, ei väittänyt. Meille kaikille tekisi hyvää ajatella, mikä elämässä on kaikkein tärkeintä. Itse en kyllä osaisi laittaa Jumalaa ja rouvaa samaan koriin, Eero Huovinen pohtii.

Emerituspiispa muistetaan sanoistaan, kun kansakuntaa kohtasi yhteinen suru. Estonian upottua hän kysyi, nukkuiko Jumala? Huovisen lomamatka Thaimaassa vaihtui sielunhoitajan tehtävään, kun tsunami vei ihmisiä meren syvyyksiin. Hänet muistetaan koskettavista sanoistaan, kun hän siunasi Mauno Koiviston haudan lepoon.

Äidin kuolemaa Eero Huovinen ei ole kyseenalaistanut Jumalan edessä.

– Yksin jääminen oli vaikeaa, mutta nuoruusiässä oli hyvä lähteä ulos kodista, lähteä stadiin. Elin pitkiä aikoja ilman, että olisin ajatellut äitiä. Myöhemmin olen usein miettinyt ja haaveillut, millaista elämä olisi ollut, jos äiti olisi elänyt. Olisinko selvinnyt itseni kanssa paremmin, jos äidin korvat olisivat olleet kuulemassa? Mitä hän olisi sanonut kompuroinneistani, olisiko ollut hyvillään myötämäestä?

“Mun orvoiksi täytyy jättää nyt tänne lapseni”

Äidin menettämisestä Eero Huovinen kertoo puhuneensa lähinnä vain terapeutilleen ja rouvalleen, kuten hän vaimoaan kutsuu. Muualta hän ei ole vertaistukea hakenut. Edes kahden veljensä kanssa he eivät ole juurikaan puhuneet äidin ikävästä.

Sattumalta nyt ilmestyy myös Eero Huovisen nuoremman veljen Sakari Huovisen heidän isästään kirjoittama kirja Isän kädestä. Veljesten kirjoissa on sama kansikuva, mutta eri lailla aseteltuna.

Lauri Huovinen kuoli 25 vuotta sitten, melkein minuutilleen 40 vuotta myöhemmin kuin hänen ensimmäinen vaimonsa Aili. 

Olisinko selvinnyt itseni kanssa paremmin, jos äidin korvat olisivat olleet kuulemassa?

Viimeisenä kesänä, kun äiti oli sairaalassa, pojat lähetettiin maalle sukulaisiin. Kirjeet ja kortit kulkivat kuitenkin. Viimeisessä äidin lähettämässä kortissa lukee ”Taivaan Isän haltuun”.

Viime keväänä Eero Huovinen kirjoitti kirjaansa Roomassa. Hän kävi läpi monia papereita, joista yhden kohdalla hän hätkähti ja pysähtyi.

Äidin siunaustilaisuuden ohjelmasta hän löysi virren vuoden 1701 virsikirjasta, se on Christoph Knollin kuolemaan valmistumisvirsi, jonka kolmas säkeistö kuuluu: ”Mun orvoiksi täytyy jättää nyt tänne lapseni. Siks en mä itkemättä voi päättää päivääni. Sä, Jeesus, holhoo niitä, käy niille turvaksi, en epäillä saa sitä, vahvista uskoni.”

Villa Lanten ikkunattomassa kellarissa ison miehen silmät kostuivat.

Saman virren viimeistä säkeistöä Huovinen on laulanut vuosikymmeniä yliopistokavereidensa kanssa professori Lauri Haikolan saunaseuran tapaamisten loppuvirtenä tietämättä lainkaan sen yhteyttä äidin hautajaisiin.

Kirjan kirjoittaminen ja rakastavan äidin löytyminen on ollut koskettavaa ja liikuttavaa. Huovinen katsoo tulevaisuuteen: ”Taivaassa tavataan, äiti kulta.”

Jos Eero Huovinen nyt näkisi äitinsä, hänen tekisi mieli sanoa: ”Äiti rakas, tässä on Eero, mitä sinulle kuuluu?”  Äidin kirjeistä välittyi rakkaus, ja se rakkaus on totta myös tänään, emerituspiispa uskoo.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi