Alaston kriitikko vinkkaa: Kun kuva kehittyy toiseksi
Miksi tuntuu luonnolliselta mennä galleriaan katsomaan muotokuvanäyttelyä, mutta absurdilta mennä katsomaan näyttelyä maalivahdinhanskoista?
Muistan vielä hyvin sen, kun nuorena yritin päästä kiinni abstraktin taiteen saloihin. Tuolloin opin verbin "abstrahoida", jolla tarkoitettaan sitä, miten esittävä aihe alkaa taiteilijan käsissä pelkistyä ja muuttua erityistapauksesta yleisemmälle tasolle – toisinaan lähtökohtaa tunnistamattomaksi.
Näin puhutaan osin vieläkin, ja varmaan ajatuksessa onkin jotain perää. Itseäni viehätti tuolloin ajatus siitä, että taiteellakin olisi ikään kuin oma evoluutioprosessinsa. Ja aivan samoin kuin muutenkin evoluutioprosessista keskustellessa, tähän sekaantuu oudolla tavalla arvovapaan "kehityksen" muuttuminen arvokkaana pidetyksi "edistykseksi". Olihan abstraktin taiteen ymmärtäminen aikoinaan yksi kulttuurisen eliitin tunnusmerkkejä – rahvaan ymmärtäessä vain esittävää toritaidemaista maisemaa. Osin tämä jatkuu vieläkin.
Taiteilijalle näennäinen aihe on usein vain hyvä tekosyy maalaamiselle.
Noora Nio-Jussin (s. 1976) näyttely vei minut takaisin nuoruuteeni pohdintoihin. Hän sai kuvallisen idean poikansa maalivahdin hanskoista – tai tarkemmin: pojastaan ottamastaan valokuvasta. Hän ryhtyi varioimaan kuvallista motiivia. Näin hän avaa abstrahoitumisprosessia itse: "Toiston myötä teokset saivat vähitellen melkein abstraktin muodon. Viimeiseksi maalatut peittävät kädet muistuttavat ehkä eniten räpylöitä, kukkia tai palmuja."
Noora Nio-Juss: Divided-sarja (2017)
Taiteilijalle näennäinen aihe on usein vain hyvä tekosyy maalaamiselle, joka on sekä mielikuvituksen prosessi että fyysistä toimintaa värin levittämisen kanssa: "Koetin kuvitella, mitä näen sormieni välistä. Minkälaista valoa ja väriä päästän niiden läpi."
Noora Nio-Juss: Sarjasta Dream (2017)
Tuntuu varsin luonnolliselta mennä galleriaan katsomaan maisema- tai muotokuvanäyttelyä. Ajatus siitä, että lähtisin galleriaan katsomaan maalivahdinhanskanäyttelyä tuntuu äkkiseltään absurdilta. Mutta juuri tässä piilee osa taiteen – ja itseään uudistavan taiteen – voimasta. Osaava taiteilija pysty osoittamaan meille tapoja katsella maailmaa oudosta vinkkelistä ja siten rikastuttamaan arkista kokemustamme. Katsojakin voi päästää muistonsa ja assosiaationsa valloilleen.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Alaston kriitikko vinkkaa: Taide ja suolentoiminta
PuheenvuorotJos taiteen tehtävä on käsitellä elämän suuria kysymyksiä, Alma Heikkilä on asian ytimessä.
